perjantaina, toukokuuta 29, 2009

Jaloja puita

Mikä tekee joistain puista jaloja ja toisista sitämyöten vähemmän jaloja? Ehkäpä yksi syy on harvinaisuus suhteessa käyttöarvoon. Jaloiksi lehtipuiksi kutsutaan Suomessa tammea, kynä- ja vuorijalavaa, metsälehmusta, vaahteraa, saarnea ja euroopanpähkinäpensasta. Kaikki nämä kasvavat Suomessa luonnonvaraisina, mutta harvinaisehkoina, lähinnä eteläisten lehtojen sulostuttajina. Harvinaisuus johtuu paitsi ilmastosta, myös ihmisestä. Puiden puuaines on ollut haluttua, mutta toisaalta myös näiden puiden kasvupaikat, multavat lehdot, ovat olleet kysyttyä viljelysmaata. Esimerkiksi Tampereen seudulla pähkinäpensaslehtoja on säilynyt vain peltojen ympäröimissä vaikeakulkuisissa maastoissa.

Vaikka esimerkiksi jalava ja pähkinäpensas ovat oletettavasti levinneet Suomeen heti jääkauden jälkeen yhdessä koivun, männyn, kuusen ja leppien kanssa, eivät nämä ns. jalot puut tunnu ollenkaan niin arkisen kotoisilta, kuin muut mainitut samanaikaiset saapujat. Jaloissa lehtipuissa on kieltämättä jotakin jaloa. Jalous näkyy mielestäni jo siinä, että näiden puiden lehdet ovat yksilöllisen monimuotoisia niin kooltaan, muodoiltaan kuin väritykseltäänkin. Nämä jalot lehtipuut tulevat lehteenkin näyttävästi: viivytellen, ylvästellen ja purskahdellen. Hiirenkorvista ei voi puhuakaan. Ja entäpä runko ja latvus: laajoja, itselleen omanarvontuntoisesti tilaa ottavia kuninkaallisia. Näin ainakin puistoissa, joissa puilla on tilaa levittäytyä.

Olen mielenkiinnolla seurannut jalojen lehtipuiden lehteentymistä. Kuvassa vaahtera, jo hieman arkipäiväistynyt, hyvin sopeutunut jalopuu, sekä saarni, joka hallanarkana pidättelee lehtiensä puhkeamista. Kuva on otettu Herttoniemen kartanon puistosta 26.5.

(Lehto)saarni, Fraxinus excelsior, korkea keihäspuu. Saarni on helppo tunnistaa ylväästi ylöspäin kaartuvista oksista, sekä pikkuisen sorkkaeläimen sorkkia muistuttavista pikimustista silmuista. Saarnen puuaines on lujaa, mutta helposti työstettävää. Siitä on valmistettu paitsi erilaisia tarvekaluja, myös keihäitä - tärkeä raaka-aine entisaikaiselle sotateollisuudelle siis, mikä on ehkä osaltaan vaikuttanut saarnen leviämiseen. Saarni on myös kertomusten puu, joka on mm. liitetty monien kansojen tuntemiin maailmanpuumyytteihin. Saarni voi jurottaa kauankin muiden puiden katveessa, mutta tilaa saatuaan se kasvaa nopeasti ja kasvattaa myös tukevan paalujuuren pysyäkseen pystyssä suurissakin myrskyissä. Saarni kukkii ennen lehtien puhkeamista.

Vielä kuva Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta (26.5), missä saarnet (en nyt enää muista kuvan taka-alan ja etualan saarnien tarkkoja nimiä) antoivat hauskasti vertailla lehteentymisensä eriaikaista etenemistä.

Myös tammi on tarinoiden puu, pysyvyyden ja ajattomuuden vertauskuva. Tammen iässä sadatkaan vuodet eivät tunnu vielä missään. Antiikin aikoina tammea pidettiin jumalallisena puuna, jonka sai kaataa vasta sen jälkeen, kun tammessa asuvat puunhenget olivat muuttaneet uusille asuinsijoille. Myöhemminkin tammea on suojeltu, mutta lähinnä siksi, että loistavaa laivanrakennuspuuta ei olisi ryöstöhyödynnetty. Tammia pidettiin niin arvokkaina, että ne säädettiin kruunun omaisuudeksi. Kuvassa Tullisaaren kartanopuiston rauhoitettu tammi seuralaisineen, kuvattuna huhtikuun loppupuolella.

Tammi tulee saarnen ja useiden muiden jalojen lehtipuiden tapaan myöhään lehteen. Tämä tarjoaa loistavan mahdollisuuden kevätkukkijoille, jotka ehtivät elää nopean kukintakiertonsa keväään valossa ja voivat rauhassa jäädä kypsyttelemään siemeniään tammimetsän pohjakerroksen hämärtyessä puhkeavien lehtien varjoon. Muutenkin tammea voi hyvällä syyllä kutsua elämän puuksi, sillä se itse ja myös muokkaamansa ympäristö tarjoavat asuinsijoja lukemattomille eliölajeille.

Herttoniemessä pääsi 26.5 seuraamaan myös tammien eriaikaista lehteentymistä. Tammi esittäytyy sekä kuvan etualalla että taka-alalla.

Jalavakin lehtevöi iloisesti Herttoniemen kartanon puistossa. Mm. Carl von Linné on kehunut jalavan kauneutta, sen oksiston muodostamaa "vihreää kruunua", puusta lankeavaa kaunista varjoa ja sen hellää suhdetta aluskasvillisuuteen. Myös jalavan puuaines on oivallista erilaisiin käyttötarkoituksiin, mutta toisin kuin saarnen, sen puu on vaikeasti työstettävää.

Jalavasta tulee aina mieleeni E.M Forsterin kirja Talo jalavan varjossa. Siinä jalava kuvasi jatkuvuutta, muutoksen hitautta ja jonkinlaista hiljaista viisautta. Kirjasta tehdyssä elokuvassa jalava tosin oli korvattu hevoskastanjalla. Kaisaniemen kasvitieteellisessä jalavat jo valmistelivat siemeniään. Jalava on melkoisen tehokas lisääntyjä, kuten pensasryhmien kitkijät varmasti tietävätkin. Jalavan lehti on muuten yksi suosikeistani lehtien joukossa; karkea ja karhea, hauskan viksahtanut ja hienosti syysvärittyvä.

Pähkinäpensaista taidan kirjoittaa vasta sieniaikaan, ja lehmuksista kukinta-aikaan. Ja siinä taisivat jalot lehtipuut ollakin. Paitsi vaahtera. Miksiköhän en oikein osaa mieltää sitä jaloksi? Mutta saakoon se tilaisuutensa tulla esitellyksi ruska-aikaan, jolloin se on puiden ehdoton väri-iloittelija!

keskiviikkona, toukokuuta 27, 2009

Valkoisessa on kaikki värit

Valkoinen on kevään väri siinä missä vihreä ja keltainenkin. Kävin eilen Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa tutkailemassa valkoista (ja vähän muutakin, mutta siihen palaan myöhemmin). Tällaisena sadepäivänä olisi ihana kuljeksia ja kuvailla kaikkien näiden aurinkopäivien jälkeen, mutta työnteko sateella vie voimat niin tyystin, että ainakaan tänään en ole jaksanut poistua kotoa enää mihinkään. Siispä pidän sadetta sisällä ja muistelen eilistä aurinkoa.

Ennen valkoista kuitenkin katsaus väriä vaihtavaan latvustoon. Tasan kymmenen päivää sitten otin kuvan samasta paikasta.

Valkoiset narsissit ovat kauniita. Keltaiset sukulaisensa ovat iloisia ja hauskoja, ehkä hieman arkisiakin, mutta valkoisissa on jotain herkkää ja hienostunutta. Kasvitieteellisestä löytyi uusi tuttavuus; orkideanarsissi. Sirojen kukkien tuoksu oli vienon suloinen.

Muitakin narsisseja vielä näkyi, vaikka niiden kukinta taitaa olla jo loppusuoralla.


Nyt kun jumiutuin narsisseihin, en voi olla lisäämättä joukkoon vielä lemmikkiäni, runoilijannarsissia. Oikea nimi (jos kasvilla nyt voi olla oikeaa nimeä; tunnistettava taitaa olla parempi ilmaus) on muistaakseni valkonarsissi. Kaverusten kuva on suvun kesäpaikasta ja tätini on kertonut istuttaneensa narsissien sipulit joskus kuusikymmentäluvulla. Sipulien alkuperää hän ei ikävä kyllä muistanut. Narsissit ovat kukkineet samalla paikalla jo vuosikymmeniä ilman mitään erityisempää hoitoa.

Takaisin kasvitieteelliseen! Kirjoitin viimeksi kirsikoiden ja muidenkin hedelmäpuiden kukkien kauneudesta. Sanojen vakuudeksi liitän vielä kuvan kukkivasta hapankirsikasta.

Lisää kauniita hedelmäkukkijoita. Ensimmäisenä esittäytyy luumu:

Ja vielä henkilökohtainen suosikkini; ussurinpäärynä. Ussurinpäärynä on kasvanut äitini pihalla jo vuosia ja sen kukinta on aina upea. Yhtään päärynää puu ei kylläkään ole tehnyt. Ehkä se tarvitsisi pölyttäjän. Tosin luin jostain, että puun hedelmät eivät ole erityisen makoisia, ja puuta onkin luonnehdittu koristepäärynäksi. Joka tapauksessa ussurinpäärynä on kaunis ja ilmastollisesti melko kestävä. Kauniiden kukkien lisäksi puu saa upean syysvärin ja sen lehdet ovat hauskan ripsureunaiset.

Hedelmäpuiden jatkeeksi luonnonvaraisenakin esiintyvä oratuomi, jonka kirpeitä luumarjoja voisi käyttää vaikkapa mehuksi.

Valkoista, valkoista. Tuntuu että juuri nyt kaikki kukkii valkoisena. Tuomet, joiden tuoksu on syrjäyttänyt poppelien makean lemun, norjanangervo kaartuvina kukkaputouksina, hedelmäpuita, hedelmäpuita.

Jotain kummallista ja eksoottistakin kasvitieteellisestä löytyi...

lauantaina, toukokuuta 23, 2009

Kirsikankukkia

Hanami jäi kokematta ja sakura näkemättä Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa, mutta onneksi kotoinen hapankirsikka aloittaa kukintansa hieman rusokirsikoita myöhemmin. Ihan pian omenat ja päärynät seuraavat kirsikoita. Puistoissa soisikin olevan enemmän marjoja ja hedelmiä tuottavia puita, ei pelkästään esteettisiä elämyksiä. Rusokirsikka on viehättävä kaikessa vaaleanpunaisuudessaan ja sopii varmasti japaninkirsikan korvaajaksi, kun haetaan japanilaista tyyliä. Mutta ei suomalainenkaan tyyli omenankukintoineen olisi hassumpi, ja syksyllä olisi muun viehätyksen lisäksi tarjolla omenoita kaupunkilaisille. Miksi ihmeessä hedelmä- ja marjapuita käytetään niin vähän julkisissa istutuksissa? Ei kai taustalla vain ole hedelmänviljelijöiden salaliitto, tai vain pelko siitä, että kaupunkilaiset saattaisivat saada ilmaiseksi jotain muutakin kuin silmäniloa. Tampereella sai makoisia omppuja Koskikeskuksen kulmilla olevasta puistikosta, mutta nyt sekin alue on viherrakennettu kivipengerryksin.

Hapankirsikankin kukkaset ovat joka tapauksessa kauniita, eikä niiden viehätystä ainakaan vähennä tieto kirsikankukkien merkityksestä japanilaisessa kulttuurissa. Jotain olennaista kukkien merkityksestä japanilaisille voimme lainata myös itsellemme. On tärkeää pysähtyä ja katsella, vain olla ja ihailla. Ja myös tajuta hetkien katoavaisuus; kuinka pian kirsikankukat varisevatkaan.
"Miten ovatkaan
maailmamme kaltaiset
kirsikankukat:
silmissä puhjettuaan
ne silmissä kuihtuvat."

On Tuomas Anhava suomentanut tuntemattoman japanilaisen runoilijan kirjoittaman tankan.

Puutarharetkeilijäkin tiedostaan kevään jokaisen hetken ainutlaatuisuuden, mutta ei aio stressata itseään sillä, että kukat senkun kukkivat ja jo varisevatkin, ilman että niihin on ehtinyt kunnolla perehtyä. Keväällä tulee liian helposti sellainen tunne, että pitäisi olla yhtä aikaa miljoonassa eri paikassa; pitäisi sekä istua, nauttia ja ihailla, että uurastaa ja valmistella kasvimaata ja kaikenmaailman puutarhoja kesään. Yritän yhdistää nämä molemmat puolet, joten istuskelen kasvimaalla ja kuuntelen puistoissa lintukonsertteja. Saattaa olla hyväkin, että rajallinen aika pakottaa tarttumaan hetkeen juuri silloin kun se on käsillä.

tiistaina, toukokuuta 19, 2009

Palstalla

Taas villivihannestiedonanto: nyt porisee liedellä nokkos-poimulehti-horsmanverso -muhennos haudutetun punajuuren lisukkeeksi. Villivihreiden nappaaminen puistosta töiden jälkeen vei noin kymmenen minuuttia, eli saman kuin kaupassakäynti. Eikä maksanut mitään.

Palstaviljelijän kiireisimmät ajat ovat käsillä -oikeastaan olisivat olleet jo useamman viikon ajan - mutta minä vain poden uupumusta. Raskaan ruumiillisen työn jälkeen palstanpitäminen ei tunnu rentouttavalta harrastukselta, vaan pikemminkin rangaistussiirtolalta. Toimistotyöaikoinani muistan suorastaan kiirehtineeni palstalle ja viipyneeni siellä myöhäiseen iltaan saakka, mutta nyt suunnittelen etukäteen ne muutamat päivät, jolloin en todennäköisesti olisi niin hirvittävän väsynyt. Epätoivoa lisää se, että uutena vuokralaisena saan kitkeä viljelemättömänä olleelta aarilta kasapäin valvattia ja juolavehnää. Tämä harmi ei ole uusi kokemus, sillä useasti muuttavana tavakseni on tullut laittaa palsta kuntoon ja lähteä sen jälkeen uusiin maisemiin. Olen ollut aika kunnianhimoinen palstan suhteen, joten töitä on todella saanut paiskia.

Vaan nytpä muuttuu tahti. Olen päättänyt tehdä vain välttämättömän (tosin ystävättärelläni saattaa olla hieman eri käsitys välttämättömästä ja jos häneltä kysytään, uurastamme edelleenkin liikaa). Vain kasvupenkkien paikat käännetään, käytävät saavat jäädä juolavehnäkölle ja myöhemmin ne katetaan kitkuutuotoksilla. Osa palstasta jätetään kesäkukkakesannolle, jonne kylvetään viime syksynä taskunpohjalle unohtuneita kehäkukan, unikon ja samettikukan siemeniä. Pesämunana palstalla kasvaakin jo päivänkakkaraa, joka on todennäköisesti viheliäinen kiusa muiden viljelijöiden mielestä. Koska palsta oli (kohtuuttoman) kallis, siihen ei uhrata mitään ylimäärästä. Kalkkia on ostettu, mutta lannoitus saa luvan hoitua ruohosilpulla, jota toivoakseni saan koko kesän. Silpun kuljettaminen linja-autolla ja metrolla vaatii tosin vielä miettimistä. Yritän kulkea silmälaput silmillä hienosti hoidettujen palstojen ohi, jotta en saisi liikaa paineita.

Ystävättäreni haluaisi hoitaa palstaa vieläkin pelkistetymmin. Olisikin hienoa joskus kokeilla, kuinka vähällä työllä ja rahalla selviäisi. Esimerkiksi siemenistä suuren osan voisi kerätä itse. Ja kateviljelyllä voisi tehdä maan kääntämisen ennenpitkää tarpeettomaksi. Nyt palstalle on jätetty kasvamaan nokkosia sekä syötäväksi että lannoitteen ja mahdollisesti myös torjunta-aineen raaka-aineeksi. Rohtoraunioyrttiä suunnittelin nappaavani erään palstalle johtavan kävelytien varrelta; metsikköön on luotu suuri hylkymaa-alue, jonne tuodaan kaikki rivi- ja omakotiasujien mielestä tarpeeton tavara puutarhasta. Rohtoraunioyrtistäkin saa mainiota lannoitetta. Tällaisten puolivillien kasvien kasvattaminen palstalla vähentäisi työtä ja olisi täysin ilmaista. Vuohenputkellekin voisi pyhittää oman nurkkauksensa, ja voikukalle, vaikken sen karvaasta mausta niin kovasti pidäkään. Myös viimevuotinen palsta oli sakeanaan juolavehnää ja silloin aloimme miettiä kasvin mahdollista hyötykäyttöä. Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat -kirjasta selvisikin, että juolavehnä on todellinen arvokasvi. Ravintoarvoltaan sen juuri on suunnilleen viljan veroista, ja siitä jauhettua jauhoa on käytetty useissa euroopan maissa jauhon lisänä. Kirjasta löytyi myös mielenkiintoisen tuntuinen juolavehnäkeiton ohje. Eli juolavehnällekin voisi jättää palstalla oman nurkkauksensa. Mutta eipä tuollainen vaihtoehtoinen palstaviljely aivan vaivatonta olisi. Ongelmat alkaisivat viimeistään silloin, kun kasvit alkaisivat valloittaa toisiltaan tilaa. Ja saahan noita villivihenneksia ihan luonnostakin, joten niiden takia ei kannata maksaa palstavuokraa. Mutta pelkistetyn viljelyn ajatusta kannattaisi kyllä kehittää. Jos ei muuten, niin vastaiskuna palstojen kilpavarusteluviljelylle.

Nyt olisi kiireesti kylvettävä kesäkurpitsat ja salkopavut. Tänä vuonna ikkunaolosuhteet ovat mainiot, joten nyt ei tarvitse ottaa taimia päiväksi mukaan autoon saamaan valoa ja lämpöä, kuten joskus aiemmin olen tehnyt. Jouduin käyttämään autoa töissäni, joten kasvit näkivät kaikenlaista ennen lopullista juurtumistaan palstan multiin. Kuvassa pesuvadissa kasvavia krassinpoikasia muutaman vuoden takaa.

lauantaina, toukokuuta 16, 2009

Keväänvihreää

Vielä on kai kevät. Nuorien lehtien vihreys on täysikokoisia sävykkäämpää. Kävin tänään ihailemassa keväisiä värejä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Muutenkin tänään oli täydellinen kevätpäivä torikahveineen ja ystävien tapaamisineen. Löysin torilta jopa ryvässipulin istukkaita, joita turhaan haeskelin viime keväänä ja joita ei kaupoista ole löytynyt nytkään. Viime keväänä jäljellä oli onneksi muutama oma istukas, mutta ilman tätä löytöä olisin jäänyt tänä vuonna ilman ihmeellisesti monistuvaa sipulia.

Kasvitieteellisessä kulkiessaan voisi erehtyä luulemaan olevansa jossain Etelä-Suomen lehdossa, ja vain tarkempi lajintunnistus paljastaa kyseessä olevan ihmisen avustuksella kehittyneen ympäristön. Alla olevassa kuvassa kotoisten pähkinäpensaiden alla kukkii mm. mukulaleinikkiä. Mukulaleinikki on hauska kevätkasvi, joka kukittuaan katoaa nopeasti muiden kasvien tieltä. Kukinnon kullankelta on lähes yhtä loistava kuin rentukalla.
Jotkut hätäisimmät alppiruusutkin jo kukkivat, vaikka osa puista, mm. taustan mantsurianjalopähkinä, on vielä paljaan lehdetönnä.Jalopähkinä on saanut seuralaisekseen köynnöshortensian, jonka keväinen vehreys korostuu kauniisti paljasta ja ylvään jykevälinjaista oksistoa vasten.Euroopanpyökki sileine kalvaanharmaine runkoineen on yleinen näky hieman eteläisemmissä maissa, mutta täällä sitä pääsee ihailemaan vain harvoissa puistoissa. Onneksi meillä on haapa, jonka vihertävänharmaa runko on aivan omanlaisensa sekä väriltään että olemukseltaan. Pyökin lehtien vihreys on aivan vastasyntynyttä ja puhdasta.Myös havupuiden vihreys elää. Selvimmin sen huomaa keväällä, jolloin etenkin lehtikuuset herkistelevät hennon pehmeillä neulasillaan.
Vihreän sävykirjo on uskomaton. Mutta sen lisäksi keväällä korostuvat myös hennon rusehtavat ja punertavat lehvästöt. Esimerkiksi piparintuoksuinen katsura hohtaa pronssia.
Latvuksissa hehkuu kevään värikirjo.
Pidän yleensä kirkkaista ja voimakkaista väreistä, mutta kevään, samoin kuin myöhäisen syksynkin, herkkä värimaailma on mielestäni aivan omaa luokkaansa, ihmeellinen ja jäljittelemätön. On helpompi hakea ympärilleen kirkkaita värejä ja yhdistellä niitä, kuin löytää pehmeiden sävyjen kirjo ja olla rikkomatta sitä jollakin räikeällä. Mitä räikeämpi vaikkapa vaatetus on, sitä enemmän se kestää ylilyöntejä.
Lopuksi vielä hauska erikoisuus, johon törmää vain harvoin: kolmilehti.

perjantaina, toukokuuta 15, 2009

Elämän puut

Nyt on kerätty nokkosia ja maitohorsmanversoja hyvällä menestyksellä helsinkiläisestä puistosta. Eli onnistuu villivihannesten korjaaminen keskellä kaupunkiakin! Sittemmin olen myös lukenut, että kyseinen harrastus on suuressa suosiossa mm. New Yorkin keskuspuistossa, missä aiheesta järjestetään jopa opastettuja retkiä.

Ruoka on aina kiinnostava aihe, mutta puista piti kuitenkin kirjoittamani. Satuin alkuviikosta sekalaiseen lounasseurueeseen, missä suureen ääneen päiviteltiin kaupunkilaisten viherpiipertäjien intoa suojella kaikki ikäloputkin puut. Ehkä maaseudulla asuvasta metsäalan ammattilaisesta on hassua kiintyä yksittäisiin puistopuihin, mutta minusta - niin maalainen kuin olenkin - kyseessä on todella myönteinen ilmiö. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa lasipalatsin kulmalla kasvanut isoriippasalava, jonka luhistuminen aiheutti suorastaan kansansurun. Suuret puut luovat ympärilleen aivan omanlaisensa tunnelman, jota ei välttämättä tietoisesti tunnista, mutta jonka huomaa viimeistään silloin, kun puu yhtäkkiä onkin poissa. On upeaa, että ihmiset kaikessa kiireessäänkin ehtivät nähdä ympäristönsä puut ja vieläpä kiintyä niihin, vaikka ne eivät varsinaisesti tuota mitään eikä niistä nauttimisesta tarvitse maksaa. Puut vain elävät ja olemassaolollaan tuottavat hyvinvointia ohikulkijoille ikään ja asemaan katsomatta. Vastikkeettomasti ja passiivisesti.

Puistojen muut ovat sikälikin merkittäviä, että metsässä harvoin, Suomessa ei oikeastaan koskaan, tapaa ikääntyneitä jalopuita lukuisine asukkeineen. Vanhat puistopuut ovat elinehto useille eliölajeille hyönteisistä ja linnuista erilaisiin kääpiin. Esimerkiksi Herttoniemen kartanopuistossa asustaa (ja pesiikin) mm. lehtopöllö ja suloisesti uhuileva uuttukyyhky. Vanhojen puiden runkoihin on kiinnitetty pyydyksiä hyönteislajiston selvittämiseksi. Ja toimivatpa vanhat puut kasvualustanakin nuorille ja sopeutuvaisille pensaille. Eräässäkin kartanopuiston puussa kasvaa jo melkoisen kookas pihlaja ja myös terttuselja on löytänyt kasvusijan oksanhaarukasta.

Puut antavat perspektiiviä aikaan; niiden kasvua seuraamalla voi todeta ajan kuluvan ja vanhojen puiden juurella on lupa tuntea itsensä ja oma aikansa pieneksi. On jännittävää miettiä, mitä kaikkea iäkkäät puut olisivatkaan elämänsä aikana voineet nähdä, mikäli tarkkailisivat maailmaa ihmisen kaltaisesti. Helposti puun mieltää persoonaksi, ystäväksi ja sielunsiskoksi. Erityisesti vanhoilla puilla on omanlaisensa luonne ja persoona. Puiden luonne ajan ja iäisyyden mittarina näkyy myös vaikkapa vanhassa tavassa kirjata tärkeitä tapahtumia, syntymiä ja kuolemia, puiden runkoihin. Suomalaisessa muinaisuskossa haluttiin varmistaa vainajan liittyminen kuolleiden yhteisöön merkitsemällä hänen tietonsa karsikkopuuhun. Samalla haluttiiin estää vainajaa palaamasta eläven yhteisöön kummittelemaan. Seuraavassa kuvassa on näkymä vienankarjalaiselta metsähautausmaaalta. Kuva on muutaman vuoden takaa. Siinä ei näy karsikkopuuta, mutta kiinnostavana ilmiönä tapa jättää haudat luonnon haltuun. Esimerkiksi kaatuneet puut saavat hautausmaalla jäädä niille sijoilleen, samoin hautamuistomerkit voivat maatua rauhassa omaan tahtiinsa. Ihminen palaa kuolemassa takaisin luonnon yhteyteen.
Niin, mielestäni ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä, saati lapsellista, kiintyä puihin. Toki puutkin muuttuvat vanhenemisen myötä; nuoruuden jäntevyys katoaa ja lahoviat alkavat vaivata. Tämä muutos lisää puun viehättävyyttä, mutta voi toisaalta tehdä puusta vaarallisen ihmiselle. En nyt tarkoita sitä, että putoilevat risut naarmuttavat autoja ja lehdet roskaavat parvekkeita. (Eräänkin puutarhakoulun pihalta yritettiin kaataa komea okakuusi vain siksi, että rehtorin autopaikka sattui olemaan puun alla ja tuliterä auto pihkaantui ikävästi. Onneksi kaatoaikeet jäivät ainakin silloin vain yritykseksi.) Vanhat puistopuut katkeilevine oksineen voivat olla todellinen vaara vaikkapa myrsytuulella. Olisi kuitenkin suhteetonta hätävarjelun liioittelua kaataa kaikki vanhat puut varmuuden vuoksi. Mikä siis neuvoksi? Ainakin se, mitä vanhoissa puistoissa nykyään jo tehdäänkin, eli puiden kuntoa tarkkaillaan säännöllisesti. Hullulta tuntuisi varoittaa ihmisiä vaarallisista puista, mutta ei sekään vaihtoehto ole poissuljettu. Esimerkiksi puistotyöntekijöitä on aiheellisesti kehoitettu pysymään loitolla vanhoista puista kovilla tuulilla. Mikäli mahdolliset vaarat olisivat tiedossa, eivät yksittäiset valitettavat onnettomuudet aiheuttaisi ehkä niin suurta kohua eikä lahoamassa olevien puiden kaatamisella tarvitsisi pitää niin kovaa kiirettä.

Puut ovat paitsi tärkeitä, myös kauniita (mikäli noita asioita nyt voi erottaa toisistaan). Nyt on oivallinen aika seurata lehtien puhkeamista ja kasvua. Ja mahdollisesti, varovaisesti ja hienovaraisesti, nauttia kasvun voimasta myös sisäisesti vaikkapa koivunmahlan tai koivunlehtisiman muodossa.

sunnuntaina, toukokuuta 10, 2009

Luonnonyrttejä ja äidinkukkia

Ihana keväinen päivä. Aamulla retkeilin tutkimaan kesämökkinä toimivan vanhan maalaistalon pihapiirin kevättä ja söin samalla vatsani pullolleen hienostuneita vuohenputkia, karvaita koivunlehtiä, hapokkaita poimulehtiä sekä karvasmantelisia pihlajanlehtiä.

Pihlajanlehdet ja vuohenputket ovat mainioita salaatissa. Sinikka Piipon Luonnonyrtit, villivihannekset ja marjat -kirjasta luin vuohenputken käytöllä olevan pitkän historian. Sitä on viljelty luostaripuutarhoissa keskiajalla, jolloin kasvi tuotiin myös pohjolaan. Ruotsissa vuohenputkea on viljelty keittiövihanneksena ja Skånessa se on ollut tunnettu nokkospinaatin lisuke. Piipon mukaan vuohenputki on ollut arvostettu vihannes myös Ranskassa ja Saksassa. Salaattien lisäksi vuohenputkea voisi kokeilla keitoissa ja muhennoksena. Erityisen maukkaaksi Piippo kehuu porkkana-vuohenputkilaatikkoa sekä vuohenputki-palsternakkakeittoa. Lehtiä voi myös kuivata tai pakastaa. Itse on ole vuohenputkiruokia vielä kokeillut, mutta täytynee kokeilla ennen lehtien kasvamista suuriksi ja kitkeriksi. Onneksi (?) vuohenputkea riittää yllinkyllin viljelypalstalla. Olemme siis keskiajalla saaneet tulokkaana keittiövihanneksen, joka myöhemmin on muuttunut viljelijöiden kauhistukseksi. Toinen vastaavanlaisen historian omaava kasvi on pujo, jota totta tosiaan on joskus viljelty hyötytarkoituksissa. Vuohenputki saattaisi lehtivihanneksena ansaita kunnianpalautuksen, jota koristekasvipuolella on jo yritettykin. Vuohenputkesta on nimittäin markkinoilla valkokirjavalehtinen muoto, joka sopii mainiosti varjoisten paikkojen maanpeittäjäksi. Mutta jos vuohenputkesta haluaa päästä eroon vaikkapa kasvimaalla, kannattaa unohtaa juurien kaiveleminen ja tyytyä poistamaan lehdet noin kämmenen kokoisina (lehtiä ei siis kannata välttämättä kompostoida - ne voi myös syödä!). Silloin kasvi on käyttänyt juuristosta kaiken varastoravinnon mutta ei ole vielä ehtinyt kerätä uusia varastoja, joten lehtien menettämisen myötä juuretkin kuolevat pian pois.

Piipon kirjasta luin myös lempiluonnonyrtistäni eli pihlajanlehdistä. Kauhistuksekseni huomasin, että lehtiä ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön. Selitystä ei annettu. Mutta eiköhän niitä lyhyen kevätajan voi silloin tällöin popsia ohikulkeissaan tai salaatin mausteena.

Niinpäniin: olen kulkenut metsässä, mutta en suinkaan Helsingissä. Mistä Helsingissä (tai missä tahansa suuremmassa kaupungissa) voisi löytää luonnonyrttejä ja villivihanneksia? Tallinnassa mummot (ja mikseivät nuoremmatkin) kerääntyivät ainakin vielä joitain vuosia sitten sankoin joukoin keräämään puistojen lehmuksista kukintoja lehmuksenkukka-aikaan. Suunnittelin itse samaa viime kesänä Helsingissä, mutta en onnistunut: puut olivat liian lähellä tietä, lähellä kulkuväyliä, näkyvällä paikalla jne. Kerääminen ei tuntunut ollenkaan luontevalta. Puistopuut tuntuvat niin yksilöiltä; sellaisilta, että niiden hienovarainenkaan verottaminen ei tunnu sopivalta. Ja entäpä sitten muut villivihannekset, kuten vaikkapa nokkonen. Olen jo tänä keväänä tavannut rouvan, joka keräsi nokkosia puistosta ja huolestuneena kyseli, että onkohan tämä kiellettyä. Annoin reippaasti luvan, mutta myöhemmin mietin, että onkohan asiasta tosiaan olemassa jotain sääntöjä. Ja toinen kysymys on se, että kuinka puhtaita puistojen kasvit mahtavatkaan olla. En tiedä, mutta asiaa täytyy selvitellä. Sillä mikäpä olisi palkitsevampaa, kuin kerätä ainakin osa ruuasta luonnosta!

Olen tänään metsäretkeilyn lisäksi retkeillyt lapsuudenkotini pihassa, äitini puutarhassa. Siellä kilisi reippaassa tuulessa romutuulikello elävistä pajuista punotussa kaariportissa. Kaariportin olen joskus muinoin istuttanut ja punonut äitienpäivälahjaksi. Osa pajuista on jo kuollut, mutta kyllä vihertyvän pajupusikon vielä kaareksi tunnistaa.

Varjoisalla takapihalla kukkivat jouluruusut - luulisin niiden olevan tarhajouluruusuja. Kukinta on jatkunut jo runsaan kuukauden, mikäli kukinnan alkamiseksi lasketaan ensimmäisten nuppujen ilmestyminen. Sinänsä se ei ole ihme, sillä jouluruusut saattavat aloittaa kukintansa jo talvella, mutta tällä nimenomaisella paikalla, Pirkanmaan leveyksillä, jouluruusut ovat vasta nyt innostuneet viihtymään. Jouluruusut tuntuvat aivan erityisiltä kasveilta ehkä juuri siksi, että ne kukkivat silloin, kun muut kasvit vielä lepäävät. Jouluruusun vanha nimi on ollut musta pärskäjuuri. Kasvia on käytetty lääkinnässä ja nimi tulee sen limaa irrottavista ominaisuuksista. Jouluruusu on nyttemmin todettu myrkylliseksi (ja myrkyllinen se on tietysti ollut aiemminkin, mutta silloin ei vain tiedetty tarkalleen, kuoliko potilas tautiin vai lääkkeeseen), joten sen käyttöä ei kannata kokeilla. Lääkinnälliset ominaisuudet kuitenkin luovat kasvin ylle jonkinlaisen salaperäisyyden hunnun. Luulen kuitenkin, että ainakin itselläni jouluruusun tarunhohtoisuus liittyy Selma Lagerlöfin kertomukseen Jouluruusun legenda. Jouluruusulla on sijansa myös kristillisissä legendoissa ja se liitetään mm. jeesuslapsen syntymään. Myös paratiisin portilla on sanottu kasvavan enkeleiden rakkauden ruusuksi nimittämää kasvia, jouluruusua, joka peittyi lumeen ihmisten tullessa karkoitetuiksi paratiisista. Oli miten oli, omalla tavallaan kasvi on rujonkauneudessaan kiehtova.

lauantaina, toukokuuta 09, 2009

Hanami

"Kukkien katseleminen". Näin eilen ensimmäiset kukkivat rusokirsikat Helsingissä ja päätin, että nyt on hyvä aika aloittaa huomioiden kirjaaminen tähän uuteen muistikirjaan. Edessä on kesä Helsingissä ja toivon jaksavani retkeillä mahdollisimman paljon Etelä-Suomen puistoissa ja puutarhoissa. Erityisenä lemmikkikohteenani tulee olemaan Herttoniemen kartanon puisto, mutta siitä lisää myöhemmin. Kuvaan ja kirjoitan muistikirjaa lähinnä itselleni, mutta kommentit ja vinkit ovat tietysti myös tervetulleita.

Olen jo ottanut varaslähdön muistikirjaan kuvaamalla lumikelloja Tullisaaren kartanon puistossa, sekä idänsinililjoja kerrostaloasumukseni takapihalla. On ollut ihanaa huomata, että kivikaupungissa voi törmätä villeihin ja vallattomiin puutarhoihin.

Muistutus vielä: Roihuvuoren kirsikkapuistossa vietetään huomenna äitienpäivänä hanamia, japanilaista kirsikankukkajuhlaa, jolloin keräännytään kukkivien puiden alle nauttimaan keväästä ja hyvästä seurasta, eväitä unohtamatta. Itse en tapahtumaan pääse, mutta palaan kesän aikana vielä useaan otteeseen Roihuvuoren japanilaishenkisiin puistoihin.