Perinnekasveja kartanopuistossa

Suomi on ollut pitkään vaatimattoman puutarhakulttuurin maa. Alangon ja Kahilan perinnekasveista kirjoittaman kirjan Ukonhattu ja ahkeraliisa (1994) mukaan puutarha-aate alkoi toden teolla levitä Suomessa vasta 1800-luvulla. Tuolloin perustettiin suurimpiin kaupunkeihin puutarhaseuroja ja -kouluja. Säätyläisten harrastuksiin puutarhanhoito kuului yleisesti etenkin vuosisadan loppupuolella. Siemeniä ja taimia hankittiin pääasiassa ulkomailta; Saksasta, Eestistä, Venäjältä. 1800-1900 -lukujen vaihteessa taimiluetteloiden ja siemenhinnastojen valikoima oli hengästyttävän laaja. Myynnissä oli useita sellaisia lajeja, joilla ei nykytietämyksen mukaan ollut minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia avomaalla. Osaa kasveista säilytettiinkin talven yli viileissä kasvihuoneissa ja ne vietiin ulos ruukuissa tai istutettiin maahan vain kesäksi.

Kuulostaako tutulta? Nykyäänkin innostuneille puutarhaharrastajille tarjotaan kaikenlaista eksoottista kokeiltavaksi. Internet on mullistanut kasviharrastusta sikäli, että sen kautta on helppo tilata Keski-Euroopan ihanuuksia omaan puutarhaan. Tuskin tuolloin sata vuotta sitten, kuten ei nykyäänkään, kovin paljoa huolehdittu kasvien kestävyydestä; tärkeintä oli päästä kokeilemaan kaikkea uutta ja erilaista. Puutarhakasvien suhteen ajatuskulku on sikäli hauska, että kaikki sellainen, mikä on mahdollisimman vaikeasti kasvavaa tai toisaalta mahdollisimman erilaista kuin omat luonnonkasvimme, on haluttua. Jos japanilaisia kuljettava turistibussi pysähtyykin jarrut kirskuen voikukkia lainehtivat nurmikon eteen, ei moinen tavallisuus paljoa meikäläisiä innosta. Päinvastoin, liian hyvin menestyvistä kasveista on syytä hankkiutua pikaisesti eroon. Paitsi jos nämä menestyjät tulevat jostain muualta. Ajatelkaapa vaikka alaskankleitoniaa, kurtturuusua tai muita vastaavia villisti leviäviä puutarhakasveja.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että juuri villisti leviävät ja hyvin menestyvät tuontikasvit saattavat aiheuttaa pahaa jälkeä kotoisessa kasvilajistossamme. Esimerkiksi lupiini on monin paikoin syrjäyttänyt kuivan niityn kasvillisuuden tienvarsilta. Tämä on ikävää, sillä tienvarret ovat olleet viimeisiä pakopaikkoja kasveille, joiden luontaiset elinympäristöt ovat hävinneet perinteisen niittytalouden vaihduttua nykymuotoiseen maanviljelykseen ja metsäpalojen harvinaistuttua tiukan valvonnan takia. Helsingin Sanomissa todettiinkin juuri mennäviikolla, että vieraslajit ovat ilmastonmuutoksen jälkeen suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle. Mutta tämä oli sivupolku, jolle palaan ehkä joskus myöhemmin. Takaisin alkuperäiseen aiheeseen!

Uutuuksia siis tulee jatkuvasti, mikä on nostanut vastaliikkeenä myös ns. perinnekasvien suosiota. Alanko ja Kahila pohtivat kirjassaan, ovatko perinnekasvit niitä kasveja, joita on viljelty 1800-luvulla tai aikaisemminkin. Puutarhakasvien viljelyn historiasta on kerättynä vain hajatietoa. On kuitenkin todennäköistä, että samoja kasveja on tullut eri teitä ja eri aikoina hiukan toisistaan poikkeavina kantoina. Näitä vanhoja, puutarhoissa ja puistoissa säilyneitä, oloihimme hyvin sopeutuneita kasvikantoja voi hyvin kutsua perinnekasveiksi. Siis niitä samoja kasveja, jotka ovet jääneet elämään suuresta määrästä erilaisia kokeiluja.

Puhuin hiljattain parin ystävän kanssa siitä, kuinka hullunkurista on asettaa vastakkain perinnekasvit ja ns. kaupasta saatavat kasvit. On totta, että perinnekasvit ovat varmoja talvehtijoita. Niiden historiallinen arvo on myös merkittävä. On tärkeää, että historiallisissa ympäristöissä käytetään kasvikantoja siltä aikakaudelta, jota tavoitellaan ympäristön muullakin sommittelulla. Toisin toimiminen olisi samanlaista huijausta, kuin vaikkapa hirsien vaihtaminen muoviseen hirsiprofiiliin; ulkonäkö vai olla kaukaa katsoen kutakuinkin sama, mutta materiaalin ikääntyminen voi tuoda mukanaan ikäviä yllätyksiä. Tällainen historiallinen ympäristö voi olla esimerkiksi kartanopuisto, mutta myös mummonmökki tai maatalon piha. Mutta kuten todettua, ovathan ns. perinnekasvimmekin tuontitavaraa. Siksi on vain hyvä, että ihmiset haluavat kokeilla kaikkea uutta senkin uhalla, että talvi tai viimeistään ajoittain toistuvat kovat pakkastalvet tuhoavat kokeilun. Näistä kokemuksista saadaan uusia kasvikantoja, jotka ehkä joskus näyttäytyvät perinnekasveina tuleville sukupolville. Puutarhamyymälöissä olisi kuitenkin syytä kertoa tarkemmin kasvien luonteesta ja antaa asiakkaalle rehellisesti mahdollisuus valita, haluaako hän jotain varmaa ja kestävää vai onko hän valmis ottamaan riskin. Lisäksi pitäisi kertoa kasvin ja perinnekasvin erosta; sama lajihan voi olla joko vanhaa kantaa tai uusi tuontitavara.

Muistatteko vielä Herttoniemen kartanopuiston historiaa? Siitä käy ilmi, että puutarhan vanhimmat vaiheet ovat olleet suurisuuntaisia kokeiluja ja nykyinen ilme on muotoutunut vasta 1900-luvulla. Puusto on osin alkuperäistä, samoin jotkut pensaat, mutta perennat - käytännössä siis barokkipuiston pionit - ovat 1930-luvulta. Pionipenkkien historia on hämärän peitossa tuota vuosilukua lukuunottamatta, mutta on hauska miettiä miksi tätä kartanopuiston edustusosiota hoidetaan siten kuin hoidetaan.

Barokkipuutarhaa hoidetaan nimittäin hiukan toisin kuin tavallisia puistoja. Sinne ei tuoda vieraita maa-aineksia eikä siemeniä. Alueella ei käytetä myöskään keinolannoitteita, lukuunottamatta kesäkukkaistutuksia.

Tällaiselta barokkipuutarhan pionipenkki on näyttänyt 6.5.09:

Pionit ovat vasta nousemassa ja katseiden kerääjänä on idänsinililja (Scilla siberica). Idänsinilija on kotoisin Itä-Euroopasta ja Keski-Venäjältä (ei siis siperiasta vaikka nimi siihen viittaakin) ja sieltä se on kulkeutunut lännen puutarhoihin 1600-luvulla. Ruotsissa se oli yleisesti viljelyssä 1800-luvun lopulla ja luultavasti hiukan siitä myöhemmin se päätyi myös Suomeen. Kasvi sopii siis mainiosti 1900-luvun alkupuolen perennapenkkiin. Kukkapenkkikasveina innokkaasti leviävät sipulikukat ovat hiukan hankalia, sillä ne eivät tahdo tunnistaa ihmisen piirtämiä rajoja. Herttoniemessäkin pikkusipulit ovat levinneet lattarautareunusten yli ja ali nurmikolle. Nämä kasvit tuskin ovat alkuperäisiä, sillä villisti leviävinä niitä luulisi kasvavan myös pensaiden alla ja muillakin nurmikentillä. Mutta tämä on oma arvaukseni ja saatan olla väärässäkin.

Kevään edistyttyä, 21.5.09 pionipenkin pääosan ovat ottaneet tulppaanit.

26.5 on päässyt nauttimaan avautuneista kukista. Huomatkaa lisäksi pionien voimakas kasvu.

Tulppaanien käyttö historiallisessa pionipenkissä on hiukan epäilyttävää. Isoista sipulikukista mainitaan historiallisten puutarhojen ja perinnekasvien yhteydessä lähinnä narsissit, joita on Suomessa viljelty jo 1700-luvulla. Tulppaaneista puhutaan vain hyötämisen yhteydessä. Niitä on siis kukitettu talvella kartanoiden kasvihuoneissa ja tuotu ruukuissa asuinhuoneisiin. Ehkä tulppaanien käyttö on myönnytys sille, että nykypuistossa on oltava joka hetki jotain kukkivaa; eihän ihmisille saa tuottaa pettymystä. Mutta miksi ei ole käytetty narsisseja? Kaiken lisäksi tulppaanit ovat kevään muotiväriä, mikä saattaa tarkoittaa, että lajike vaihdetaan joka vuosi. Toisaalta on myönnettävä, että oranssit tulppaanit ja punertavat pioninlehdet muodostavat hienon sävy-yhdistelmän.

Vaan ei hätää, pääosassa ovat kuitenkin pionit! Kukinta alkoi kesäkuun lopulla. Nuo kuvat on otettu 26.6.

Paeonia lactiflora, kiinanpioni eli jalopioni. Kiinanpioneita kasvaa villinä mm. - ei ehkä kovin yllättäen - Kiinassa, missä tästä luonnonlajista on kehitetty lukuisia puutarhamuotoja satojen vuosien ajan. 1800-luvun alussa niitä alettiin tuoda Eurooppaan ja erityisesti Englannissa ja Ranskassa ryhdyttiin innokkaasti risteytystyöhön. Lajikkeita on joidenkin arvioiden mukaan ollut noin 3000, joista nykyisin lienee jäljellä runsas kymmenesosa. Kiinanpionilajikkeet tunnetaan aina nimeltä - paitsi Herttoniemessä, missä puhutaan vain 1930-luvun kannasta, vaikka näkyvillä on ollut neljä tai viisi erilaista kukintaa. Joka tapauksessa, vanhoja nimeltä tunnettuja lajikkeita ovat mm. valkoiset 'Festiva Maxima' ja 'Duchesse de Nemours', vaaleanpunaiset 'Edulis suberba', Lady Alexandra Duff' ja 'Sarah Bernhard' sekä tummanpunaiset 'Felix Crousse', 'Carl Rosenfield' ja 'Inspecteur Lavergne'. Lupaan selvitellä Herttoniemen pioneja hiukan tarkemmin, kunhan löydän pääkukinnasta otetut valokuvat. Nyt ne näyttävät olevan mystisesti kateissa, ehkä toisella koneella, toivoakseni...

Palaan pioneihin siis vielä myöhemmin. Pionien lisäksi Herttoniemessä kukkii vain puuvartisia kasveja, ellei kesäkukkia ja jo mainittuja sipulikukkia oteta lukuun. Syreenit ovat tärkeä osa barokkipuutarhaa, puutarhan runko oikeastaan.

3.6. otetussa kuvassa kukinta on parhaimmillaan. Pihasyreenin (Syringa vulgaris) tiedetään kasvaneen Turussa jo vuonna 1728, vaikka se alkoikin levitä maassamme vasta Ehrensvärdin teettämien Suomenlinnan istutusten jälkeen 1700-luvun lopulla. Puutarhakasvina syreeniä on käytetty Euroopan puutarhoissa ainakin 1500-luvun puolivälistä lähtien, jolloin eräs ranskalainen luonnontutkija löysi sen Turkista. Myöhemmin pihasyreenin on todettu kasvavan luonnonvaraisena myös nykyisen Romanian ja Bulgarian alueella. Pihasyreeniä on jalostettu Keski-Euroopassa pitkään ja siitä on saatu aikaan satoja upeita lajikkeita. Meillä nämä lajikkeet ovat kantalajia arempia. Siniviolettikukkaisen kantamuodon lisäksi valkokukkainen Alba- ja vaaleanpunakukkainen Amoena-lajike ovat kestäviä ja perinteisiä, Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin juurtuneita koristepensaita.

Herttoniemessä kukkivat myös pensasruusut. En tiedä onko ruusuja käytetty puiston vanhoissa suunnitelmissa, mutta 1990-luvun kunnostussuunnitelmasta niitä löytyy. Enimmäkseen ruusuja on käytetty ns. uudella puolella, mutta on niitä viimeisten vuosien aikana istutettu myös puiston historialliseenkin osaan. Valkoisen huvimajan luona kasvaa kokoelma Turusta saatuja taimia. Jotain vanhaa lajiketta ne kuulemma ovat, mutta tarkempaa tietoa niistä ei ole.

Ruusuja on alettu istuttaa kartanoiden ja pappiloiden pihoihin yleisesti 1800-luvun loppupuolella. Aluksi niitä on todennäköisesti tuotu ruotsalaisten ja venäläisten tuttavien puutarhoista. Myöhemmin kotimaiset taimistot alkoivat viljellä ja tuottaa ruusuntaimia myyntiin ja jo 1930-luvun taimihinnastoissa tarjolla on ollut huomattava ruusuvalikoima. Ruusuista olen kirjoittanut varmaankin tarpeeksi tänä kesänä (enkä siitä huolimatta häpeäkseni tunnista Herttoniemen kaunokaisia), joten tyytykäämme katselemaan kuvia.

Melkoisen perinteisiksi Herttoniemen puiston kasvit siis osoittautuivat. Kaikki kunnia Helsingin kaupungin puisto-osastolle, joka tekee paljon työtä vanhojen kasvikantojen säilyttämiseksi ja myös lisäämiseksi. (Ok, tiedän että puisto-osastoa ei ole olemassa, mutta voiko olla mitään niin naurettavaa kuin Rakentamispalvelu tai Stadin rakentajat, joka kai on viimeisin nimiviritelmä?)

Lehmukset kukkivat

Huumaava tuoksu aamuisin Mäkelänkadulla kävellessäni pysäkille. Lehmukset kukkivat!

Mikä ihana puu; katupuuna, puistoissa, metsissä ja pihoilla. Metsälehmus, Tilia cordata, on yleisin Suomessa luonnonvaraisena kasvavista jaloista lehtipuista. Puistoissa käytetään metsälehmuksen lisäksi mm. puistolehmusta, jonka tunnistaa muhkuraisesta rungosta. Metsälehmuksen puuaines on valkoista ja pehmeää, erinomaista veistotöihin. Vanha nimi niinipuu juontaa juurensa lehmuksen kuoresta saatavasta niinestä, joka on muinoin ollut käypää kauppatavaraa ja josta on tehty mm. köysiä ja mattoja. Niini-sanasta johdettuja paikannimiä seuraamalla voi päätellä lehmuksen levinneisyysalueen Suomessa.

Nuorena lehmus on kauniin kartiomainen, hyvin säännöllisen muotoinen puu. Vanhemmiten puu saa luonnetta, muhkuraistuu, oksat alkavat lenkottaa.

Kuvissa on eri-ikäisiä lehmuksia erilaisissa ympäristöissä. Ensimmäinen nuorukainen on Suomenlinnasta, toisen kuvan nuoret aikuiset Mäkelänkadulta ja viimeisen kuvan sekalainen joukko Herttoniemen kartanon puistosta. Lehmus on siis mainio puu erilaisiin viherkohteisiin. Mutta minusta sen mainious on paljon muutakin.

Vaikkapa lehmuksen langettama vihreänkuultava varjo kuumana kesäpäivänä.

Tai tuoksuvat kukat, jotka houkuttelevat luokseen myös mehiläisiä pitämään surinakonserttia. Kukkien tuoksu on narkoottisen huumaava. Mehiläisille se on joskus turmiollinen, ainakin päätellen puiden alla hortoilevista pökkyräisistä hyönteistä.

Lehmuksenkukkien aikaan kesä on syvimmillään. Tästä kertoo runoilija Ina Seidel runossaan Trost, lohdutus.

"Lehmukset tuoksuvat kuolemattomalta -
Mitä sinä oikeastaan pelkäät?
Sinä häviät, ja pian mikään katse
ei enää erota sinun jalanjälkiäsi pölyssä.
Kesä seisoo kuitenkin sinisenä ja säteilevänä
ja irrottaa kepeästi siteet ihmisrinnan ympäriltä
suloisen hengityksensä myötä.
Mistä tulet? Kuinka kauan olet vielä täällä?
Mikä sinua askarruttaa?
Lehmukset tuoksuvat kuolemattomalta - "

Parhaiten tuoksuu juuri kotoinen metsälehmuksemme. Puistoissa käytetty isolehtilehmus kukkii aiemmin, mutta sen kukkien tuoksu on heikompi. Puistolehmus on kyllä muuten komea, mutta senkin kukkien tuoksu on mieto verrattuna niinipuuhun. Kukkien tuoksun voi tuntea myös lehmuksen mettä maistelleiden mehiläisten hunajassa. Muistelkaa vakka Säädyllisen murhenäytelmän (vai oliko se Kadotettu puutarha? En nyt muista, mutta molemmissa kirjoissa on hienoja puutarhakuvauksia.) teehetkien tunnelmanluojaa, hunajaa, jossa tuoksuu tuntuvasti lehmuksenkukat. Toinen kirjallinen viite lehmuksenkukkiin on tietysti Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jossa lehmuksenkukkateen tuoksu avaa tien lapsuudentunnelmiin.

Me keräsimme viikonloppuna lehmuksenkukkia koko talven tarpeiksi. Puistoista, mistäpä muualtakaan kaupungissa asuva voisi luonnonyrttinsä kerätä. Mutta olimme ovelia ja valitsimme sellaiset ympäristöt, missä autoliikennettä ei ole nimeksikään. Nyt yksiön parvi on pyhitetty kuivuville kukille. Lehmuksenkukkatee on oivallinen seurustelujuoma, mutta liiallisesti nautittuna se voi olla vaaraksi heikolle sydämelle. Rohdoksena lehmuksenkukkateetä voi käyttää kuumesairauksiin, vilustumisiin, influenssaan ja yskään. Tässä mielessä lehmuksenkukkatee on verrattavissä mustaseljankukkateehen. Kylpyveteen lisättynä lehmuksenkukat auttavat unettomuuteen, ahdistukkseen, migreeniin ja lihaskipuihin.

Miten täydellinen voisikaan olla kesäpäivä, jos saisi levätä lehmuksen alla, kutoa nuttua lehmuksenvihreästä langasta ja siemailla lehmuksenkukkateetä (ja madeleine-leivoksia, kenties).

Tervetuloa Herttoniemen kartanopuistoon

Tästä aiheesta lupasin kirjoittaa säännöllisesti, mutta niin vain muut asiat ovat ajaneet kartanopuiston ohi. Kuvia olen onneksi ottanut ainakin silloin tällöin, joten pääsen muistelemaan puiston vuodenkiertoa vähitellen. Mutta ensiksi itse kartanopuisto.

Kuva kartanon päärakennuksesta on otettu 2.7, jolloin edustan pionipenkit kukkivat parhaimmillaan. Palaan näihin pionipenkkeihin myöhemmin, mutta ennen sitä hieman yleistä tietoa sekä tästä alueesta että vanhoista kartanopuistoista yleisemminkin. Lähteenäni käytän Viherympäristöliiton ja Suomen puutarhataiteen seuran vuonna 2001 julkaisemaa kirjaa Hortus fennicus, Suomen puutarhataide.

Puutarhatyylit ovat vaihdelleet melko voimakkaasti; tarkkaan rajattu muotopuutarha on vaihtunut vapaamuotoiseksi maisemapuutarhaksi jne. Keski-Euroopan suurissa puutarhakohteissa vaihdokset olivat radikaaleja ja muodista poistuneet puutarhasommitelmat korvattiin tyystin toisenlaisilla. Suomeen uudet tuulet tulivat hitaammin ja muutokset olivat hienovaraisempia. Aiemmin perustetut puutarhanosat jäivät yleensä käyttöön ja uusien muotivirtausten mukaisia puutarhasommitelmia rakennettiin niiden viereen. Toisaalta jotkut vaiheet ovat kadonneet vähitellen, jotkut uusien suunnitelmien myötä, toiset yksinkertaisesti hoidon puutteessa. Esimerkiksi vanhoja ryytimaita ja ruutupuutarhoja ei enää löydä.

Kartanon kehitys alkoi 1700-luvulla. Herttoniemen tai Herttuaniemen seutu on Viikin peltojen ohella Helsingin vanhimpia viljelymaisemia. Herttoniemen kylän ja siihen rajautuvan Båtvikin alueella on keskiajalta lähtien ollut pieniä säteritiloja. Ensimmäiset suunnitelmat kartanonpuistosta löytyvät 1760-luvulta, jolloin alueelle on suunniteltu uutta päärakennusta. Suunnitelmissa on myös luonnos barrokkipuutarhasta puurivein ympäröityine kortteleineen ja terasseineen. Tämän suunnitelman tekijää ei tunneta. Toteutuessaan suunnitelma olisi vaatinut mittavia maarakennustöitä.

Alueella oli toiminut fajanssitehdas, joka amiraali Carl Olof Cronstedtin omistuskaudella vuosina 1813-1820 muutettiin kartanon päärakennukseksi. Tällöin todennäköisesti istutettiin myös kartanon puiston formaalinen osa. Cronstedt suunnitteli muotopuutarhan itse. Innostuksen hän oli luultavasti saanut seuratessaan Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovissa Drottningholmin linnapuutarhan laajennus- ja muutostöitä. Myös matkat Italiaan, Saksaan ja Alankomaihin olivat luultavasti antaneet virikkeitä puutarhasuunnitteluun. Herttoniemen kartanon puisto jakautuu päärakennukseen liittyvään symmetrisen suoralinjaiseen osaan, sekä vapaamuotoisempaan maisemapuutarhaosaan. Myös maisemapuutarhan epäillään rakentuneen Cronstedtin aikoina, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta.

Puistoon rakennettiin kaksi Carl Ludvig Engelin piirtämää tiilirakenteista huvimajaa kattofriiseineen ja seinäreliefeineen. Valkoinen huvimaja rakennettiin pääakselin ja keltainen poikkiakselin päätteeksi. Herttoniemen muotopuutarhasommitelmassa päärakennus ja sen läpi kulkeva keskiakseli muodostavat yhdessä poikkiakselien, terassien, nurmikenttien, pyöröaukioiden, akselien päätteinä olevien huvimajojen sekä maisemapuisto-osion peilialtaiden ja puuryhmien kanssa harmonisen kokonaisuuden.

Muotopuutarhan ja maisemapuutarhan välistä rajaa on vaikea vetää, sillä monet aiheet toimivat molempien tyylien osina, esimerkkinä juuri edellä kuvatut huvimajat. Maisemapuutarhan olennaisena osana ovat kosteaan notkelmaan kaivetut lammet saarineen ja kiemurtelevine ojineen. Kalalammikot kuuluvat puutarhojemme vanhimpiin koristeaiheisiin. Maisemapuutarhaan kuuluvassa vanhassa lehtometsässä kiemurtelee yllätyksellinen polkuverkosto, joka ylittää ojat valkoisilla puusilloilla.

Puuympyrä tai soikio oli tavallinen sommitteluaihe vanhemmissa puistoissa, 1600-luvun barokkipuutarhoissa sekä 1700- ja 1800-luvun maisemapuutarhoissa. Puuympyröihin saattaa liittyä myös historiallisia tarinoita, sillä puita on istutettu joidenkin tapahtumien tai henkilöiden muistoksi. Herttoniemessä osa puuympyröistä on kadonnut, mutta pääakselin lehmusympyrä on uusittu ja muotopuutarhan tärkeänä osana toimii syreeniympyrä koristeaiheineen.

Puisto on muuttunut vuosien myötä paljon. Ensimmäisen kerran puistoa on kunnostettu 1920-luvulla puutarha-arkkitehti Bengt Shalinin suunnitelman mukaisesti. Tältä ajalta ovat todennäköisesti kartanon edustan parterripuutarhan pitkät pioniryhmät. Seuraavan kerran kunnostukseen ryhdyttiin vuonna 1998, jolloin suunnitelman, ja siis kuvissa näkyvän puiston nykyisen muodon, loi Camilla Rosengren. Vuodet näiden kunnostusten välillä puistoa hoidettiin melko kevyellä kädellä. Tämä on osaksi säilyttänyt, osaksi hävittänyt vanhoja piirteitä. Ensimmäinen maailmasota hävitti kasvihuoneet, suihkulähteet, koristeuurnat, hedelmäpuut ja suurimman osan koristeistutuksista. Suomalaisille puutarhoille tyypillinen tapa istuttaa hyötykasveja sommitelman keskeisiin osiin, esimerkiksi Herttoniemessä hedelmäpuiden ja marjapensaiden käyttö keskiakselin molemmin puolin olevissa parterreissa, on uudessa suunnitelmassa tuotu takaisin, joskin melko viitteellisenä. Hedelmäpuista ainoana säilyneen, suomen suurimmaksikin mitatun päärynäpuun jälkeläisiä kasvaa puistossa ja löytyy sieltä muutama karviaispensaskin.

Ehkä tämä riittää kartanopuiston ensiesittelyksi. Palaan yksityiskohtiin aina silloin tällöin, muiden puutarharetkieni lomassa.

Vielä kerran ruusuja

Kuivuri hurisee teeaineksia talven varalle; vadelman, ahomansikan ja mustaherukan lehtiä hiostettuna, puna-apilankukkia, mesiangervoa ja pikkuisen saksankirveliä. Nyt on hyvä aika palata ruusujen pariin; viimeksi selostukseni vierailusta Meilahden rosarioon taisi lopahtaa unentuloon. Retkellä 2.7 kukkineista ja kuvatuista ruusuista esittelemättä jäivät Rugosa-ryhmän ja Pimpinellifolia-ryhmän edustajat. Tietolähteenäni on edelleen Suomalainen ruusukirja (Alanko, Joy, Kahila, Tegel) vuodelta 1995.

Tarhapimpinellaruusut

Voiko olla mitään keskikesäisempää kuin juhannusruusu? Tarhapimpinellaruusuiksi kutsutaan kaikkia luonnonlaji pimpinellaruusun risteymiä. Tässä ryhmässä on jotain hyvin sekavaa ja nimistö elää koko ajan, mutta myös tuttu juhannusruusumme luetaan pimpinellaruusuihin. Pimpinellaruusut ovat siroja, kestäviä ja kauniita. Niiden huonona puolena on vain lyhyt kukinta. Lähes kaikki eurooppalaiset pimpinellaruusulajikkeet ovat syntyneet 130-200 vuotta sitten. Suomessa näitä ruusuja on viljelty jo toistasataa vuotta ja etenkin perinteistä juhannusruusua 'Plenaa' pidetään hyvin suomalaisena pensaana. Ruotsissa sen nimi on 'Finlands vita ros' ja englanniksi sen voi löytää nimellä 'Finnish White'. Juhannusruusun alkuperä on luultavimmin jossain Pietarin lähistön taimitarhalla tai jossain Baltiassa. Tähän ryhmään kuuluu muuten myös muutama viikko aiemmin kuvaamani 'Juhannusmorsian'.

Minusta yksi hurmaavimmista Rosa Pimpinellifolia -ryhmän edustajista on 'Aicha'. Se on melko uusi, vuodelta 1966. Kukka on nuppuisena voinkeltainen mutta muuttuu avautuessaan vaaleammaksi. Tuoksu on huumaava. Koska kukka on niin ihana, se saa tilaa kahden kuvan verran.

Tarhapimpinellaruusut kukkivat kuten todettua lyhyesti ja retkeni myöhästyi niin, että suuri osa pensaista oli jo kukkinut. Onneksi löysin muutaman kukan hauskasta pikkupensaasta. Tummanpunakukkaisen 'Red Nellyn' alkuperästä ei ole tietoa, mutta sen pikkuiset lehdet muistuttavat juhannusruusua. Ruusu on vuodelta 1930.

Lopuksi vielä löytöruusu 'Ristinummi', joka on saanut myös KESKAS-tunnuksen. Alunperin pensas on löydetty ratapenkalta läheltä Ristinummen asemaa ja sieltä se on päässyt ruusuintoilijoiden mukana leviämään maailmalle. Pensaan epäillään olevan pimpinella- ja kurtturuusun risteymä.

'Ristinummi' muodostaakin sopivan aasinsillan seuraavaan ruusuryhmään.

Tarhakurtturuusut

Kurtturuusu on lukumääräisesti suosituin Suomessa kasvatetuista ruusuista. Kurttulehtiruusu onkin oivallinen pensas; se on vaatimaton, mutta silti näyttävä, sietää tiesuolaa ja saasteita, on helppohoitoinen ja kukkii uskollisesti ja pitkään. Itse asiassa kurtturuusu on niin hyvä selviämään, että siitä on tulossa riesa sen levitessä luontoon ja valloittaessa mm. luonnontilaiset hiekkarannat. Kurtturuusu kasvaa luonnonvaraisena Tyynenmeren rannoilla Koillis-Aasiassa. Sieltä se päätyi kiinalaisten puutarhoihin varhain, paljon ennen 1000-lukua, jolta ajalta ovat ensimmäiset säilyneet tätä ruusua esittävät maalaukset. Eurooppaan kurtturuusu saapui Japanista 1700-luvun lopulla, mutta suuremman suosion se sai vasta 1900-luvun alkupuolella Ranskassa ja Saksassa. Tähän ryhmään kuuluu myös Hatanpään arboretumissa muutama viikko sitten kuvaamani 'Fru Dagmar Halstrup'. Lajikkeita on valtava määrä ja poiminkin Meilahden valikoimasta vain ne, jotka jostain syystä kiehtoivat minua ja sattuivat vielä olemaan hyvässä kukassa.

Jotenkin viehätyin sellaisiin Rosa Rugosa -ryhmän kukkiin, joissa näkyi valkoisessa hiven punaista. Näitä olivat mm. 'Lac Majeau' punaraitaisine nuppuineen.

Toinen oli 'Louise Bugnet' vuodelta 1960. Bugneteista kuuluisin taitaa olla 'Thérèse Bugnet' teresanruusu, joka sivumennen sanoen on oikein oivallinen koristepensas.

Keltaista ei ole näkynyt pitkään aikaan, joten puutteen korjatkoon tarhakurtturuusuihin kuuluva 'Agnes'. Pensas on perinyt kurtturuusuilta kestävyyden ja persiankeltaruusulta kukinnon värin - ovallinen yhdistelmä!

Latvialainen 'Ritausma' vuodelta 1964 oli mielestäni todella kaunis.

Kotimaista paikalliväriä toi 'Muhoksen Mimmi' eli 'Pappilan Neito'.

Eivät kaikki rugosatkaan loputtomasti kuki. Esimerkiksi hieno 'Katri Vala' oli jo kukintansa kukkinut, mutta ehkäpä menen sen löytöpaikkaan Katri Valan puistoon tutkimaan, josko pensas suvaitsisi tehdä muutaman syksykukan.

Löytöruusut olivat mielenkiintoinen ryhmä, mutta siihen päästyäni kameran akku loppui. Siispä ensi vuonna uudestaan, ja ehkä jo kesäkuun puolella, jotta ehtisin näkemään edes osan alkukesän kukkijoista.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että pari viikkoa sitten kuvaamani Valamonruusu 'Splendens' kuuluu nyt esittelemättä jääneeseen Rosa Francofurtana -ryhmään, eli kirkonruusuihin. Nyt sekin selvisi, että ruusun nimi on ruotsiksi valmoros, unikkoruusu, mistä se on suomeksi vääntynyt valamonruusuksi. Vaikka ruusulla ei siis olekaan mitään tekemistä Valamon luostarin kanssa, liittyy siihen aina mielessäni jotain seremoniallista hohdetta tuon aiemman mielleyhtymäni vuoksi.

Ruusuja ruusuja

Lisää ruusuja! Näihin ei onneksi kyllästy niin helposti kuin rodoihin. Vierailin Meilahden arboretumissa vajaa viikko sitten ja harmittelin, kun en ollut mennyt sinne aiemmin - osa ruusuista oli nimittäin jo päättänyt kukintansa. Mutta onneksi voin mennä sinne uudestaan! Ainakin Rugosa-ryhmän ruusut kukkivat pitkälle syksyyn. Ruusuissa on jotain outoa viehätystä. Pensasruusut ovat ruusuisuudestaan huolimatta melkoisen vaihtelevia persoonallisuuksia ja niihin liittyvät tarinat vain lisäävät kiinnostavuutta. En ole kovinkaan tarkka lajien ja lajikkeiden tunnistaja, mutta nautin nimien miettimisestä; miksi tällaiselle kukalle onkaan annettu tällainen nimi.

Lueskelin Suomalaista ruusukirjaa (Alanko, Joy, Kahila ja Tegel), vuoden 1995 painosta, ja koetin saada hiukan tolkkua pensasruusujen ryhmittelyyn. Kuva rosarion kartasta osoittaa, kuinka ruusuja jaoitellaan. (Miksi ihmeessä tämä ohjelma kääntää jotkut kuvat omatoimisesti väärin päin? Näin on käynyt ennenkin ja olen joutunut poistamaan kuvat, jotka itsepäisesti ovat nurinniskoin; tässä kuvassa se ei haitanne joten jääköön.)

Meilahdesta löytyy siis ruusuja Pimpinellifolia-ryhmästä, Gallica-ryhmästä, Damascena-ryhmästä, Centifolia-Muscosa -ryhmästä, Bourbon-ryhmästä, Franco-Furtana -ryhmästä, Alba-ryhmästä ja Rugosa-ryhmästä, sekä erinäinen määrä näihin ryhmiin tai niiden liepeille sijoittuvia löytöruusuja. Ruusuja on viljelty Kiinassa ja Välimeren ympäristössä tuhansia vuosia, mm. Kreikassa jo ennen vuotta 900 eaa. Kasvitieteilijät ovat päätelleet, että esimerkiksi roomalaiset viljelivät ainakin ranskanruusuja (Rosa gallica), neidonruusuja (R. alba) ja damaskonruusuja (R. damascena). Rooman valtakunnan tuhouduttua persialaiset jatkoivat ruusunviljelyn kehittämistä. Viljelyssä epäillään olleen ainakin ranskanruusuja, neidonruusuja, damaskonruusuja ja sammalruusuja (Rosa moschata). Persialaiset viljelivät damaskon- ja mahdollisesti neidonruusuja ruusuveden ja -öljyn tuottamiseksi. Euroopassa ruusuja on alettu jalostaa 1700-luvulta lähtien, joilloin ovat syntyneet ns. vanhat eurooppalaiset ruusut. Tällöin mm. Hollannissa kehittyi uusi ruusuryhmä, kartanoruusut (Rosa centifolia). Jalostaminen on ollut innostunutta ja jalostamalla saatuja tai risteytymällä syntyneitä lajikkeita on aikojen kuluessa ollut ainakin 15000. Tutkijoiden arviot ruusujen alkuperäisestä lajimäärästä vaihtelevat sadasta yli nejään tuhanteen, mikä kertoo luokittelun vaikeudesta. Minulle riittää, että ruusu on ruusu; hauskat nimet tulevat kaupanpäällisinä.

Meilahden kuvasaaliin esittelen rosarion luokittelun mukaisesti. Ensimmäisenä esittäytyy sammalruusuihin eli Rosa Centifolia Muscosa -ryhmään kuuluva 'Henri Martin' vuodelta 1863. Sammalruusut ovat kartanoruusun muunnoksia, joiden erikoisuutena ovat "sammaloituneet" kukkapohjukset ja verholehdet. Kysessä on tarkemmin ottaen pihkantuoksuinen nystykarvoitus. Tässä ruusussa on jotain todella viehättävää; peikkomaista metsäläisyyttä yhdistettynä sulouteen.


Ranskanruusut

Rosa Gallica-ryhmä eli ranskanruusut ovat kaikkein vanhimpia viljeltyjä ruusuja ja ne ovat olleet vaikuttamassa jollain tavalla lähes kaikkien puutarharuusujen kehitykseen. Vanhoista ruusuista juuri ranskanruusuja on jalostettu kaikkein eniten ja vaikka osa lajikkeista on jo kadonnut, on R. Gallica lajikkeita silti eniten jäljellä näistä ns. historiallisista ruusuista. Ranskanruusuille on tyypillistä melko litteät, tiheästi kerrannaiset kukat, sekä voimakas tuoksu. Ranskanruusujen kestävyydestä Suomen oloissa ei ole pitkää kokemusta, sillä näitä ruusuja ei meiltä ole juurikaan löydetty ja laajempia istutuksia on tehty vasta 1990-luvulla.

Kirjoapteekkarinruusu, eli Rosa Gallica -ryhmän 'Rosa Mundi', on saanut alkunsa ennen vuotta 1583. Minua viehättää erityisesti R. Mundin kukan väri. Kyseessä on vahin ja tunnetuin raitakukkaisista ruusuista. Näyttääkö tuo nyt 'maan ruusulta'? Minusta siinä on pikemmikin jotain karnevalistista - mutta ehkä viittaus maahan juontuukin juuri siitä eikä juurevuudesta tai arkisuudesta, kuten olen tavannut ajatella.

Ehkäpä tämä seuraava varsinainen apteekkarinruusu olisi kannattanut esitellä ensiksi, mutta taisin kyllä luonnossakin sännätä kamerani kanssa ensin tuon kirjoversion luokse. Tuo yllä oleva 'Rosa Mundi' on syntynyt 'Officinalis' -lajikkeen silmumutaationa. Apteekkarinruusu 'Officinalis' tunnetaan jo ennen vuotta 1240. Ristiretkeläiset ovat tuoneet sen Lähi-Idästä Ranskaan ja sitä on siitä lähtien viljelty laajasti lääketarkoituksiin. Mistään ei ainakaan nopean tutkimisen perusteella selvinnyt, millaisia käyttötarkoituksia apteekkarinruusulla on ollut, mutta otan asiasta selvää myöhemmin.

Ranskanruusuihin eli Rosa Gallica-ryhmään kuuluu myös eksoottisen värinen 'Belle de Grecy'. Sinisestä ruususta on haaveiltu varmasti yhtä kauan kuin ruusuja on jalostettu, mutta jalostus ei ole tuottanut tuloksia. Ruusun suvussa ei vain esiinny puhtaansinisen väriaineen geenejä. Mutta eikö tuon 1800-luvun alkupuolelta kotoisin olevan ruusun purppuraa voisi jo pitää lähes sinisenä?

Seuraavana esittelyvuoron saa pilkkulehtinen ranskanruusu 'Alain Blanchard', joka on vuodelta 1839. Nuo pilkut eivät ole minusta läheskään niin kiehtovia kuin Rosa Mundin raidat, mutta esittelen tuon erikoisuutena. Alkuun olin jopa epävarma siitä, johtuuko pilkutus sateesta vai onko se tarkoituksellista.

Viimeisenä ranskanruusuna esiteltäväksi pääsee 'Tuscany', jota on viljelty euroopassa jo 1400-luvulla. Sen arvoksi mainitaan syvän viininpunainen väri, jota kukkien keskellä hehkuvat kullankeltaiset heteet korostavat. Kuvassa kukkien tummanpunaisuus, lähes mustuus, ei oikein pääse oikeuksiinsa. Minun vierailuni aikoihin kukinta oli jo loppumassa, enkä siis nähnyt pensasta koko komeudessaan.


Damaskonruusut

Damaskonruusuja pidetään vanhoista ruusuista voimakastuoksuisimpina ja niiden viljelyyn liittyykin keskeisesti kukkien käyttö ruusuveden ja -öljyn tuotannossa. Ajanlaskumme alussa Persiassa ja Intiassa tuotettiin valtavat määrät ruusuvettä, jota etenkin arabit arvostivat. Damaskonruusut olivat suosittuja antiikin Roomassa, mutta ne katosivat Euroopasta palatakseen takaisin ristiretkeläisten mukana 1200-luvulla. Damaskonruusut voidaan jakaa kesä-ja syysdamaskonruusihin, joista kesäversiot menestyvät Suomessa varmemmin. Yksi ryhmän tunnetuimmista edustajista, 'Blush Damask', on hyvin vanha lajike.

Toinen ryhmän edustaja, joka kiinnitti kamerani huomion, on 'St. Nicholas' vuodelta 1950. Tästä lajikkeesta en löytänyt muuta tietoa. Minusta se näytti varsin kauniilta hennossa vaaleanpunaisuudessaan.


Neidonruusut

Neidonruusut, Rosa alba-ryhmä, ovat ns. historiallisista ruusuista kestävimpiä Suomen oloihin. Neidonruusuille on tyypillistä valkoinen tai hempeän vaaleanpunainen värisävy, kaikki tummat sävyt puuttuvat. Neidonruusujen epäillään syntyneen viljellyn damaskonruusun ja jonkin koiranruusujen ryhmään kuuluvan lajin risteymänä. Neidonruusut olivat keskiajalla suosittuja, mikä näkyy mm. renessanssimaalareiden tauluissa. Esimerkiksi Botticellin kuuluisan maalauksen "Venuksen syntymä" vaaleanpunertavat ruusut on tunnistettu neidonruusuiksi. Renessanssiajan madonnamaalauksissa Neitsyt Marian kädessä oli usein valkoinen ruusu puhtauden ja viattomuuden symbolina, mistä myös tämän ruusuryhmän Neitsyt Mariaan ja nuoreen neitoon viittaava nimi on saanut alkunsa. Rosa alba-ryhmään kuuluva 'Semiplena' on vuoden 1500 tienoilta. Se on kestävä, ehkäpä kestävin neidonruusuista.

Mikkelin maalaiskunnasta, Tertin kartanon pihalta, on löydetty 'Maiden´s Blush' -nimisen neidonruusun kantaa. Tämä 'Tertin kartanoksi' nimetty ruusulajike on otettu taimitarhalisäykseen ja se on saanut KESKAS-tunnuksen, mikä on merkki hyvästä sopeutumisesta Suomen oloihin.

Huhhuh! Kylläpä näitä riittää! Lopetan tälläerää ja jatkan myöhemmin.

Ruusuja

Suunnitteilla on vierailu Meilalahden rosarioon, mutta sitä odotellessa muutamia ruusutunnelmia alkuviikon retkiltä. Nyt on pensasruusujen hehkein kukinta-aika; osalla lajeista kukinta on ryöpsähtänyt jo ylikin. En ole erityinen ruusuharrastaja, eli ennen retkeä nimikyltein varustettuun ympäristöön en voi luvata virallisia nimiä.

Kuten kuvasta voi ehkä tunnistaa, kierros alkaa kotikulmilta, Hauhonpuistosta. Puistoa mainostettiin Helsingin kaupungin verkkosivuilla ruusuihin keskittyneeksi, joten toiveikkaana suuntasin sinne uimahalliretken epäonnistuttua. Kovin suurta valikoimaa ei löytynyt, mutta kaikenlaista mukavaa kuitenkin. Kuten herkän punainen, yksinkertainen, ilmeisen hyvin menestyvä pensasruusulaji.

Huomion kiinnitti myös voimakastuoksuinen, purppuranpunakukkainen pensasruusu.

Olisi mukavaa, jos puistoissakin kasvit nimettäisiin samaan tapaan kuin vaikkapa kasvitieteellisissä puutarhoissa. Jos nimikylttien pelätään katoavan tai tuhoutuvan turhan nopeasti, voisi nimeämiseen miettiä muitakin ratkaisuja. Voisiko aluiden suunnitelmakartat (tai niiden esittelyversiot) julkaista verkkosivuilla? Tai olisiko mahdollista vaikkapa kaivertaa nimet alueella oleviin kivi- tai puurakenteisiin? Nimeäminen olisi yksi vastaisku sille huolestumiselle, jota julkisuudessa on tunnettu kansalaisten huonoja kasvintunnistustaitoja kohtaan. Tosin Helsingissä jopa puistot on nimetty surkeasti, joten ehkäpä kasvien nimeäminen ei ole asialistalla ensimmäisten joukossa.

Kumma kyllä, jopa Hatanpään arboretumissa Tampereella nimikyltit olivat melko yliolkaisia. Poikkesin katsomassa ruusuja sunnuntaina Helsingin bussia odottaessani. Silmiini sattuivat ainakin jokin keltainen harisoninruusuristeymä sekä väriltäään sen kanssa hienosti sointuva rugosa-risteymä.

Onneksi joistain pensaista oli näkyvillä myös nimet, sillä ne ovat osa ruusujen viehätystä. Saanko esitellä 'Fru Dagmar Halstrup'.

Soma 'Sweet Adeline' ensin yksittäisenä kukkana, sitten koko komeudessaan.

Viimeisenä Tampereentuliaisena vielä 'Nevada'.

Puutarharetkien ylöskirjaamisen yhtenä tavoitteena olisi kannustaa minua ottamaan enemmän selvää asioista, kuten nyt vaikkapa pensasruusujen jaottelusta ja eri lajien ja lajikkeiden tunnusmerkeistä. Kesken kesäkauden energia ei siihen tunnu riittävän, mutta ehkäpä talven aikana otan selvää näistäkin tyypeistä. Lopuksi vielä yleiskuvaa Hatanpään pensasruusuosiosta:

Mutta jotta ruusut eivät loppuisi lyhyeen, liitän mukaan vielä kuvia maalta. Esittelyssä perinteinen iki-ihana valamonruusu sekä somasti rusottava juhannusmorsian.