Siipiä ja pompuloita

Puutarharetkeilyni rajoittuu nykyään katuviheralueiden tarkkailuun ja ihmisten talvipihoille kurkkimiseen. Mutta onneksi kävelytielläkin voi kohdata jäänteitä menneestä kesästä. Hassu sana muuten tuo viheralue. Aika suuren osan vuodesta viheralueet ovat Suomessa kaikkea muuta kuin vihreitä.

Omenoita, vieläkin omenoita. Eivätkö linnut syö jäätyneitä hedelmiä?

Orapihlajan mustat marjat pilkuttavat valkoista talvimaisemaa.

Mongolianvaahteran hiljaa rapisevat lenninsiivet päästävät kulkijan sukeltamaan hetkeksi herkästi koristetun holvikaton alle.

Ehkä jo ensi viikolla pääsen Tampereelle asti retkeilemään. Katsotaan kuinka käy.

Villiintynyt puutarha

Retkieni kohteet ovat muuttuneet. Nykyään asun kunnassa, missä ei taida olla leikkipaikkoja lukuun ottamatta yhtään puistoa. Mutta pihoja ja puutarhoja täältä kyllä löytyy.

Perjantainen päiväkävelyni muuttui puutarharetkeksi, kun huomasin päätyneeni villiintyneeseen puutarhaan. Paikka on minulle tuttu vuosien takaa ja kaikkien näiden vuosien ajan se on ollut aina yhtä kiehtova. Muistan kähveltäneeni sieltä luumuja ja omenoita ja harmitelleeni pensaisiin kuivuneita viinimarjoja. Puutarhalla on selvästi omistaja, sillä ajoittain sieltä paljastuu kaikenlaisia pieniä kohenteluja: yhdestä pensaasta on kerätty marjat, revennyt omenapuun oksa on tuettu, luumutiheikössä näkyy tikapuut. Mutta puutarha on silti villi ja elää omaa elämäänsä.

Tie puutarhaan jää pellonmutkan kätköön. Sinne pitää osata kääntyä kärrypolkua, mutta kun oikealle tielle on lähtenyt, alkavat puutarhan salaisuudet paljastua. Ensin tulee vastaan kirsikkapuita, vatukkoa ja pajuangervotiheikköä.

Seuraavaksi vänkkyräiset omenapuut, oksat hedelmien painosta repeilleinä.


Luumupuut kasvavat tiheänä metsikkönä.


Kaikkialla on aluskasvillisuutena ruusuja; kiulukoita kesän jäljiltä.


Puutarha päättyy pienen järven rantaan. Rannassa on vanha sauna ja jonkinlainen vaja. Puutarhan jälkeen, järven rantaa myötäillen, alkaa pähkinäpensaslehto. Melkoinen harvinaisuus alueella, jolla pähkinäpensaat kasvavat ilmastollisilla äärirajoillaan ja jossa lehtoalueet on suurimmaksi osaksi raivattu pelloiksi.


Kotimatkalla kävelen vanhaa koivukujaa. Sienitautiset tuulenpesät näyttävät kauniilta.


Retkeni loppupuolella törmään tähän vuodenaikaan melko eksoottiselta näyttävään väriin:

Retkellä talvipuutarhassa

Joko nyt?

Ei sentään; ei vielä ole kevät. Eletään talvea silloin kun se on käsillä. Mutta kevääseen voi silti pistäytyä vaikkapa retkeilemällä talvipuutarhassa.

Vuoden ensimmäinen päivä on kirkas ja kylmä.

Kasvihuoneista huokuva lämpö on sulattanut lumen jääpuikoiksi.

Sisällä on lämmintä ja kosteaa. Huuru haihtuu hitaasti silmälaseista ja kameran linssiltä. Talvipuutarha on puettu jouluisaksi; on joulutähtiä, hyasintteja, amarylliksia (siis jaloritarinkannuksia) ja kieloja. Vaikka ihmisiä on paljon - osa saapuu paikalle hiihtäen - eväitä voi mutustella rauhassa. On talvi, mutta toisaalta myös lämpimänviileä kevät. Lasi erottaa kaksi erilaista maailmaa.

Jostain syystä kukkien näkeminen ilahduttaa kovasti lumisesta talvimaisemasta saapuvaa retkeilijää. En ole ainoa kukkien kuvaaja; lähes jonotamme saadaksemme kukin ikuistettua omaksemme näitä värikkäitä kaunokaisia. Elämä jatkuu lumen ja jään keskelläkin.

Joulu tuntuu jo kaukaiselta, onhan päiväkin jo pidempi ja uuden vuoden myötä ajatukset tulevassa. Menneen joulun muistoksi kuitenkin vielä yksi joulukukkakuva.

(Omat amaryllikseni on ostettu pilkkahintaan nuppuisina joulunjälkeisestä alesta ja ne vasta aloittelevat kukintaansa. Käsite "joulukukka" on minulle enemmänkin tilannesidonnainen; amaryllikset ovat hienoja milloin vain.)