Puutarharetkillä

Keväästä kesäksi

2010-05-16T12:11:00.013+03:00

Yhtäkkinen kesä. Silmut kasvoivat pieniksi lehdiksi hetkessä, muutaman päivän aikana. Keskiviikkona tunnistimme työpaikalla epämääräisen pieniä kartanopioninalkuja ja jo perjantaina ne seisoivat korkeina, nuppuisina. Hiirenkorvajuomien ja pihlajanlehtisalaatin aika vilahti ohi, mutta onneksi muuta purtavaa löytyy ulkoa vielä pitkään. Helatorstaina oli Hatanpään arboretumissa kuitenkin vielä kevät, käenrieskat ja muut sipulikukkijat valloillaan:

Kasvimaani on nyt maantieteellisesti niin kaukana, että hoitotoimet täytyy tehdä silloin kun sattuu maisemiin, säätilasta ja ajankohdasta riippumatta. Vappuna saimme muokattua maata ja kylvimme härkäpavut, lehtikaalit, kyssäkaalit, persiljat, porkkanat ja palsternakat (syksyllä maahan unohtuneista palsternakoista saimme oivallisen sosekeiton - yksi monivuotisen palstan iloja, joista nyt ensimmäistä kertaa pääsen nauttimaan). Käytimme niitä siemeniä, mitä kaapeista sattui löytymään - jotkut olivat todellista vuosikertatavaraa, mutta toivottavasti lähtevät kasvuun. Seuraavan kerran pääsen palstalle touko-kesäkuun vaihteessa, joten nytpä nähdään sekin, kuinka hyvin palsta hoitaa itsensä. Olen ennenkin jättänyt kasvit oman onnensa nojaan kuukaudenkin ajaksi, mutta en koskaan näin kasvukauden alussa. Onneksi palstan toinnen hoitaja pääsee ainakin kerran, ehkä kaksikin tässä välillä katsastamaan kastelutarvetta, mutta vähäiseksihän se jää verrattuna normaalikevään vähintään pari kertaan viikossa tehtäviin vierailuihin.

Tältä palstalla näytti vappuna (huomannette, että en ole kovinkaan pedanttinen - tästä eräät voivat kyllä olla eri mieltä - vaan tärkeintä on saada jotain kasvamaan, käytävien suoruudesta ja siisteydestä viis). Elämme siirtymävaiheessa kohti kateviljelyä; maan muokkaaminen saa loppua kokonaan kunhan kasvupenkkien paikat muotoutuvat kohdilleen.

Olen kasvimaan puutteessa muokannut pikkuisen parvekkeeni kasvimaaksi. Ruukkuissa ja laatikoissa on kasvamassa salaattia, kesäkynteliä, persiljaa, rohtosamettikukkaa, kuukausimansikkaa, lamopinaattia ja kirveliä. Lisäksi tilaa on jätetty salkopavuille, koristekrassille ja vielä määrittelemättömille yrteille. Timjamia nyt ainakin, ehkä ranskalaista rakuunaa, basilikaa... Ja tietysti parvekkeella kasvaa myös pelargoneja ja orvokkeja ja samettikukkia; osa syötävien lehtiensä, osa kukkiensa ja osa tuholaisia karkoittavan vaikutuksensa takia. Ja muutama ihan muuten vaan, kun näyttävät niin mukavilta.

Vielä anteeksipyyntö sinulle ystäväni, joka odottelit vesi kielellä horsmasatoa parvekeruukuistani; nyt lähtivät kuokkavieraat juurineen. Hormasadon voi kyllä hakea pihaltakin, en suostu luovuttamaan niille kallisarvoista kasvutilaa parvekkeelta. Tosin olisi hauska tietää, onko joku levittänyt luonnonmukaisuuden ja villivihannesten käytön aatetta parvekeoloihin. Ainakin yhden - muotoonleikatun tosin - koivun olen nähnyt kalliolaisella parvekkeella, mutta entä suuremmassa mittakaavassa? Voisiko parvekkeensa täyttää poimulehdillä, voikukilla, nokkosilla, vuohenputkilla, horsmilla, siankärsämöillä... Hauska ajatus sinänsä, mutta täällä Suomessa, missä jokaisesta puistopläntistä tai lähimetsästä riittää ruokatarpeita kerättäväksi, tuollainen omistautuminen vaatinee... no, omistautumista. Tosin omakohtaisesti on todistettu, että kun parvekkeensa jättää yhdeksi kesäksi oman onnensa nojaan, on siellä nopeasti rehevä kasvusto kaikenlaista villiä, eli ehkä tuollainen luonnonmukaistaminen kävisi helpostikin.

Miksiköhän muuten parvekepuutarhat kuvataan aina jossain hulppeissa lasitetuissa kesähuoneissa? 70-luvun kerrostaloissa (puhumattakaan vanhemmista taloista) asuville puutarhalehtien sivuilla esiteltävät parvekkeet ovat vain kaukainen haave. Tai eivät ehkä haavekaan, sillä ainakin itse pidän omasta lokeroparvekkeestani, mutta aivan eri maailmasta ne joka tapauksessa ovat. Ja lasitetulla parvekkeella varustetussa asunnossa asuneena voi todeta, että lasit eivät aina ole pelkästään plussaa, etenkin jos ne eivät aukea kunnolla ja suunta on suoraan etelään. Kuumuus voi käydä tappavaksi kasveille.

Lopuksi vielä palstamuistoja viime kesältä.

Ihanaa kirveliä, joka täytyy nauttia tuoreena (ja jota ei kannattaisi päästää kukkimaan, mutta minkäs teet, kun ei raaski leikata koko kasvustoa alas):

Myöhempi huomio: onko tuossa nyt sitten kuitenkin korianterin kukintoja? Taitaa olla. Herkkua on sekin ja yhtä lailla sitä kannattaisi leikkoa, jotta ei pääsisi kukkimaan.

Koristekrassia; jonkinlainen jaloste itse kerätyistä siemenistä. Aikoinaan kasvattelin hienoja lajikkeita jotka nyt ovat muuntuneet kaikki samanlaisiksi. Kasvatan uskollisesti krassia, vaikka jostain syystä en saa sitä menestymään kunnolla ja unohdan säännöllisesti kerätä siemenet kapriskorvikkeina säilöttäviksi.

Lehtikaali on mitä mainioin kasvatettava; helppo, satoisa ja maistuva. Ja ihan hienon näköinenkin, minkä myös kesäkukkaistutusten suunnittelijat ovat huomanneet. Edessä oleva italialainen lajike osoittautui kauniiksi, mutta ei läheskään niin makoisaksi ja satoisaksi kuin taustalla näkyvä hyötykasviyhdistyksen myymä lajike (siemenepussit ovat siellä kaukana, joten en pääse tarkistamaan nimiä). Palsternakkakin kurkottelee siinä lehtiään - äläkää vaan erehtykö luulemaan sitä huonosti kitketyksi vuohenputkeksi.

Ja tietysti vielä nigellaa, nimikkokasviani. Kuvassa ryytineitoa, jonka mustat siemenet antavat hauskan vivahteen kaikenlaisiin ruokiin, mutta etenkin tomaattikeitto nousee nigellan maustamana gourmet-luokkaan.

Kevät kukkii

2010-05-03T09:45:00.008+03:00

Scillat ovat upeita juuri nyt. Sinisten kukkamattojen tuoksukin on huumaava. Seuraavaksi nousevat käenrieskat ja mukulaleinikit; keltainen pilkottaa jo sinisyyden lomasta.

Ja muitakin värejä on tietysti, vaikka nuo siniset nurmiaallot ovatkin tämänhetkisiä suosikkejani.

Olen vähän harkinnut jonkin puutarha-aiheisen lehden tilaamista. Tuntuu että olen tippunut kärryiltä niiden vuosien aikana, jolloin ainoa kosketukseni puutarha-alaan on ollut pikkuinen palstaviljelmä. Lehtien avulla pysyisi hyvin perillä ajankohtaisista asioista. Trendit olisi hyvä tuntea vaikka niitä ei itse seuraisikaan, mutta vielä tärkeämpää on se, että koko ajan tulee uusia tutkimustuloksia erilaisten työtapojen käyttökelpoisuudesta. Minulle on aikoinaan opetettu, että kuorikatetta on turha laittaa 20 cm ohuempaa kerrosta, mutta nytpä onkin todettu paksun kerroksen haittaavan kasveja ja katekerroksen paksuus saisi ollakin vain noin 5 cm. Lisäksi kasvien nimet vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tämä vahvistaa näkemystäni siitä, että nimet eivät ole loppujen lopuksi niin tärkeitä; tärkeätä on tuntea itse kasvi ja sen elintavat.

Kirjastojen lehtisaleja kannattaisi tietysti suosia tiedonjanossaan, mutta olisihan se ylellistä saada lehti oikein kotiin kannettuna. Toisaalta olen hamsteri, eli kymmenen vuoden takaisia vuosikertoja löytyy kaappien kätköistä. Ja totta kyllä, niistä on ollut monta kertaa apua tiedon etsinnässä! Pitäisikö siis annostella itselleen kerran kuussa yksi vanha, ajankohtaan sopiva lehti?

Jos uuden lehden tilaisin, päätyisin ehkä Kotipuutarhaan, joka vaikuttaa ainakin viimeisen tarjousnumeron perusteella kiinnostavalta ja monipuoliselta. Toisaalta olisi mukava ostella erilaisia lehtiä sen mukaan, mitä kannessa kulloinkin luvataan. En tiedä; jään harkitsemaan tätä tilaamisasiaa.

Kevätkukkijoita

2010-04-25T12:48:00.011+03:00

Piipahdin Helsingissä ja mahdutin ohjelmaan pistäytymisen Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siellä oli jo paljon kevätsipulikukkia ja muita kukkijoita. Aurinko pilkisteli välillä, mutta muuten oli vielä kylmän tuulista. Tänään Kangasalla aurinko näyttäisi paistavan täydeltä terältä. Ehkä unohdan ainakin vähäksi aikaa tälle päivälle suunnitellut työt ja lähden ulos. Mutta sitä ennen vähän väriä elämään kukkakuvilla.

Ja vielä vinkiksi kaikille pihanomistajille: kirjatkaa jo nyt muistiin, että syksyllä täytyy istuttaa kaikki rakennusten seinämät ja muut lumen alta ensimmäisenä paljastuvat paikat täyteen kukkasipuleita. Ja tietysti myös puskien aluset ja puiden juuret... Itse asiassa aina kun kaivaa istutuskuopan, voi mukaan heittää myös kourallisen sipuleita. Tämä vinkki sopii myös kaikille sissipuutarhureille, jotka haluavat levittää ilahduttavia pikkukukkia julkisille paikoille tai vaikkapa taloyhtiöiden pihoille.

Kotoisten leskenlehtien jättiläisserkut, ruttojuuret, kukkivat ennen lehtien puhkeamista. Olen joskus kuullut epäiltävän ruttojuuren nimen johtuvan siitä, että se leviää kuin rutto, tai että sitä vihataan kuin ruttoa. Mitä ilmeisimmin kasvin nimi viittaa kuitenkin siihen, että sen pahanhajuisten juurien on uskottu auttavan ruttoon. Kasvi onkin tullut suomeen viljeltäväksi lääkekasviksi. Mutta totta tuokin, että syvämultaisella ja kostealla kasvipaikalla ruttojuuri leviää hyvin ja hyvin leviäviä kasveja tunnutaan jostain syystä karsastettavan puutarhaharrastajien keskuudessa. Kerrostaloasujana sitä luulisi, että rehevät ja hyvin leviävät kasvit olisivat haluttuja, mutta ehkä puutarhalta kaivataankin nimenomaan haastetta eikä niinkään sitä helppohoitoisuutta, mitä niin usein peräänkuulutetaan. Ei sillä että itse välttämättä ottaisin ruttojuurta kasvamaan ainakaan pienelle pihalle, mutta hassulta tuo ristiriita silti tuntuu. Saman kohtalon on oman arvioni mukaan kokenut ainakin vuorenkilpi ja monet muutkin pihalta toiselle helposti siirrettävät peruskasvit.

Ruttojuuren lisäksi ihastelin virvaliljoja. Kuten ruttojuuret, myös virvaliljat (Bulbocodium vernum) aloittavat kasvunsa kukkimalla ja tekevät lehdet vasta kukinnan jälkeen. Suoraan maasta nousevat kukinnot ovatkin kuin pieniä aavemaisia virvatulia.

Kevätkurjenmiekoilla (Iris reticulata) on aivan upea väritys. Syvän sininen näyttää eksoottiselta varhaisessa keväässä.

Talventähdet (Eranthis hyemalis) ovat kellottavine lehtihelmoineen kuin vieraalle maalle eksyneitä tropiikkilintuja aloittaessaan kukintaansa lumen keskellä. Nyt kukinta alkoi olla jo ohi.

Isokevättähdet (Scilla luciliae) näyttävät mielestäni sieviltä. Taustalla hennon vaalenpunaista 'Pink Giant' lajiketta.

Silmutkin alkavat jo turvota. Ainakin Torkkelinmäellä kasvava muhkurarunkoinen pihasyreeni näytti jo valmiilta kesään, samoin kuin vanhoja kukkiaan vasta karisteleva köynnöshortensiakin.

En tainnutkaan ehtiä ulos aurinkoiseen aikaan. Keitän siis kahvit ja siirryn tietokonehommiin.

Huhtikuu

2010-04-18T19:33:00.006+03:00

Huhtikuu on oikukas kuukausi. Aurinko saattaa paistaa lämpimän näköisesti, mutta ulkona vastaan iskeekin jäätävä viima. Tai kuten eilen, aamu valkenee kuulaan aurinkoisena, kylmänä, mutta tuulensuojapaikoissa lämmön voi jo tuntea. Mutta sitten säätila vaihtuukin yllättäen räntään ja rakeisiin. Kun herää aikaisin nauttimaan aurinkoisesta aamuretkeilystä, ja kun puoleltapäivin palaa kotiin räntäsateessa, tuntuu päivä niin riittoisalta, että yhdessä vuorokaudessa tuntee eläneensä kaksi.

Tänään Hatanpään arboretumissa viima riepotteli kasveja niin, että ne eivät pysähtyneet valokuviinkaan. Pajunkissat tanssivat tuulessa.

Kevätlumipisarat helmeilivät nurmella. Sitkeästi kasvit sietävät raakaa viimaa, vaikka ne näyttävät niin hennoilta ja haavoittuvaisilta.

Kuvasaalis jäi vähäiseksi, sillä lainakamerasta loppuivat patterit heti alkuunsa. Mutta ei minulla ole kiire, sillä kaipaan kuvata kukkia ja värejä ja niitä saa vielä odottaa. Kaikki on vasta alussa.

Kevään ensimmäisiä

2010-04-17T13:43:00.010+03:00

Talvi meni ja kevät saapui aika yllättäen. Talvi on muutenkin kulunut huomaamatta, miltei elämättä, lähinnä työtä tehden tai työnteosta hermoillen. Mutta nyt on kevät ja pitkät illat ja päivän aktiivinen aika lähes tuplaantunut. Retkeily voi taas alkaa.

Kevään ensimmäisiä näkyi tänään aamuretkellä: krookuksia, sinivuokkoja ja kuikkia, noita jylhiä muinaislintuja. Ja paljon muutakin tietysti. Nyt saa koko ajan arpoa, pitäisikö käsillä kameraa vai kiikareita. Kamera vei voiton ja tavoitti keltaisenkuultavia narsissinalkuja.

Nuorempana en pitänyt krookuksista. Niissä oli mielestäni jotain pönöttävää. Mutta nyt on mieli muuttunut, kuten niin monessa muussakin asiassa. Kevätsahrami (Crocus vernus) kuulostaa jo nimenäkin keväiseltä. Safframinkeltainen on kevään väri. Vielä vähän aikaa on odotettava keltaisuuden paljastumista terälehtien suojasta.

Sinivuokot ovat leskenlehtien ohella merkkikasveja. Niissä on jotain kovin urheaa, kun ne ponnistelevat pölyn ja kuolleiden lehtien keskeltä kohti valoa. Urheita ja uutteria ovat muurahaisetkin, jotka levittävän sinivuokkojen siemeniä valloittamaan uusia kasvupaikkoja. Ja eikö vain maksaan viittaava nimi Hepatica nobilis olekin hyvin hahmotettavissa?

Ostin kasvilamppusysteemin ajatuksena paneutua täysillä versotusharrastukseen (eihän se ole harrastus eikä mikään, missä ei tarvita varusteita). Nyt ikkunalla kasvaa vaihtelevasti auringonkukkaa, sinappikaalia ja vihanneskrassia - kaikki kurkotellen kohti pohjoisenpuolesta luonnonvalonlähdettä, välittämättä vähääkään kalliista kasvivaloista. Myös ikkunayrttini korianteri ja kirveli näyttävät aneemisilta, joten valon teho vähän mietityttää. Eiliset messutuliaiseni, lakritsan makuisen Tagetes filifolian, muuten vaan hyvän tuoksuisen pelargonin nimeltään "Clorinda" sekä kultalehtisen pelargonikaunokaisen nimeltään "Crystal palace Gem" sijoitan suosiolla ikkunalaudoille yrittämättäkään mahduttaa niitä kasvivalojen vaikutuspiiriin. Ulos pääsevät kaikki kunhan sää lämpiää ja saan parvekkeelta viimekesäiset koivuntaimet ja muut sissikasvit karkoitettua.

Siipiä ja pompuloita

2010-01-31T18:30:00.006+02:00

Puutarharetkeilyni rajoittuu nykyään katuviheralueiden tarkkailuun ja ihmisten talvipihoille kurkkimiseen. Mutta onneksi kävelytielläkin voi kohdata jäänteitä menneestä kesästä. Hassu sana muuten tuo viheralue. Aika suuren osan vuodesta viheralueet ovat Suomessa kaikkea muuta kuin vihreitä.

Omenoita, vieläkin omenoita. Eivätkö linnut syö jäätyneitä hedelmiä?

Orapihlajan mustat marjat pilkuttavat valkoista talvimaisemaa.

Mongolianvaahteran hiljaa rapisevat lenninsiivet päästävät kulkijan sukeltamaan hetkeksi herkästi koristetun holvikaton alle.

Ehkä jo ensi viikolla pääsen Tampereelle asti retkeilemään. Katsotaan kuinka käy.

Villiintynyt puutarha

2010-01-15T22:21:00.015+02:00

Retkieni kohteet ovat muuttuneet. Nykyään asun kunnassa, missä ei taida olla leikkipaikkoja lukuun ottamatta yhtään puistoa. Mutta pihoja ja puutarhoja täältä kyllä löytyy.

Perjantainen päiväkävelyni muuttui puutarharetkeksi, kun huomasin päätyneeni villiintyneeseen puutarhaan. Paikka on minulle tuttu vuosien takaa ja kaikkien näiden vuosien ajan se on ollut aina yhtä kiehtova. Muistan kähveltäneeni sieltä luumuja ja omenoita ja harmitelleeni pensaisiin kuivuneita viinimarjoja. Puutarhalla on selvästi omistaja, sillä ajoittain sieltä paljastuu kaikenlaisia pieniä kohenteluja: yhdestä pensaasta on kerätty marjat, revennyt omenapuun oksa on tuettu, luumutiheikössä näkyy tikapuut. Mutta puutarha on silti villi ja elää omaa elämäänsä.

Tie puutarhaan jää pellonmutkan kätköön. Sinne pitää osata kääntyä kärrypolkua, mutta kun oikealle tielle on lähtenyt, alkavat puutarhan salaisuudet paljastua. Ensin tulee vastaan kirsikkapuita, vatukkoa ja pajuangervotiheikköä.

Seuraavaksi vänkkyräiset omenapuut, oksat hedelmien painosta repeilleinä.

Luumupuut kasvavat tiheänä metsikkönä.

Kaikkialla on aluskasvillisuutena ruusuja; kiulukoita kesän jäljiltä.

Puutarha päättyy pienen järven rantaan. Rannassa on vanha sauna ja jonkinlainen vaja. Puutarhan jälkeen, järven rantaa myötäillen, alkaa pähkinäpensaslehto. Melkoinen harvinaisuus alueella, jolla pähkinäpensaat kasvavat ilmastollisilla äärirajoillaan ja jossa lehtoalueet on suurimmaksi osaksi raivattu pelloiksi.

Kotimatkalla kävelen vanhaa koivukujaa. Sienitautiset tuulenpesät näyttävät kauniilta.

Retkeni loppupuolella törmään tähän vuodenaikaan melko eksoottiselta näyttävään väriin:

Retkellä talvipuutarhassa

2010-01-03T20:26:00.013+02:00

Joko nyt?

Ei sentään; ei vielä ole kevät. Eletään talvea silloin kun se on käsillä. Mutta kevääseen voi silti pistäytyä vaikkapa retkeilemällä talvipuutarhassa.

Vuoden ensimmäinen päivä on kirkas ja kylmä.

Kasvihuoneista huokuva lämpö on sulattanut lumen jääpuikoiksi.

Sisällä on lämmintä ja kosteaa. Huuru haihtuu hitaasti silmälaseista ja kameran linssiltä. Talvipuutarha on puettu jouluisaksi; on joulutähtiä, hyasintteja, amarylliksia (siis jaloritarinkannuksia) ja kieloja. Vaikka ihmisiä on paljon - osa saapuu paikalle hiihtäen - eväitä voi mutustella rauhassa. On talvi, mutta toisaalta myös lämpimänviileä kevät. Lasi erottaa kaksi erilaista maailmaa.

Jostain syystä kukkien näkeminen ilahduttaa kovasti lumisesta talvimaisemasta saapuvaa retkeilijää. En ole ainoa kukkien kuvaaja; lähes jonotamme saadaksemme kukin ikuistettua omaksemme näitä värikkäitä kaunokaisia. Elämä jatkuu lumen ja jään keskelläkin.

Joulu tuntuu jo kaukaiselta, onhan päiväkin jo pidempi ja uuden vuoden myötä ajatukset tulevassa. Menneen joulun muistoksi kuitenkin vielä yksi joulukukkakuva.

(Omat amaryllikseni on ostettu pilkkahintaan nuppuisina joulunjälkeisestä alesta ja ne vasta aloittelevat kukintaansa. Käsite "joulukukka" on minulle enemmänkin tilannesidonnainen; amaryllikset ovat hienoja milloin vain.)

Talven juhlaa

2009-12-23T17:58:00.004+02:00

Ulkona on kaunis lumimaisema. Ensin tulivat pakkaset, sen jälkeen on satanut muutaman päivän lunta. Oikein jouluista. Pyhien aikana voi päästä ainakin pulkkamäkeen ja luistelemaan. Puutarharetkillä olen käynyt viimeksi muutama viikko sitten. Talvipuutarha oli tavoitteena, mutta päädyinkin Kaisaniemen kasvitieteelliseen. Sieltä muutama kuva toivottamaan iloisia juhlapyhiä ja onnea tulevalle vuodelle. Puutarharetkeily jatkuu ensivuonnakin, ehkä jo välipäivinä. Siihen asti leppoisaa oloa kaikille!

Puiden vanhuus

2009-11-27T18:22:00.015+02:00

Herttoniemen kartanopuistoon kuuluu kummia.

Puuvanhuksien latvuksia kevennetään, jotta rungot jaksaisivat pysyä pystyssä vielä joitain vuosia tai vuosikymmeniä. Sata, sataviisikymmentä, ehkä kaksisataa vuotta on pitkä elinaika, joten väsymys on ymmärrettävää. Mutta nuorennusleikkausten jälki on kyllä surullista katseltavaa.

Voi tuota lehvästönsä menettänyttä lehmusta! Risukasoissa loistavat versojen punaiset, oranssit ja keltaiset silmut, jotka eivät enää avaudu pehmeiksi sydänlehdiksi.

Tämä raukkka näyttää suorastaan rivolta, paljaaksi riivityltä. Mutta ehkä tunnelma on keväällä toinen, kun huomio kiinnittyy tuohon yhteen versovaan oksaan, sen hennon vihreyden luomaan toiveikkuuteen. Kun ympäristö on siistitty irtileikatuista oksista ja linnut ovat ottaneet tyngät laulupuikseen. Ehkä.

Rungot näyttävät nyt kieltämättä nuorilta, kuin olisivat kasvaneet tiheässä metsässä ja joutuneet kilvan tavoittelemaan aurinkoa. Mutta niiden iän myötä muotoutunut persoonallisuus on kadonnut harottavan latvuksen ja lenkottavien oksien mukana.

Perustelut leikkauksille ovat hyvät ja kaupunkilaiset saavat olla tyytyväisiä siitä, että heidän hyvinvoinnistaan pidetään näin huolta. Nyt eivät puiden vanhuudenvaivat - tippuvat oksat ja lahoavat, kaatuilevat rungot - pääse vahingoittamaan heitä. Puistossa on turvallista kulkea tuulisellakin säällä.

Paljon muutakin on puistossa tapahtunut viimeisen kuvausreissun jälkeen. Kaneilta on nyt pääsy kielletty kaikkeen herkulliseen. Rusakot olivat ennen suojauksia ehtineet verottaa porraspielien ruusuja ja jättäneet verkottajille papanat merkiksi käynnistään - vetsenterävästi viillettyjen versonkärkien lisäksi. Herkkuhetket ovat nyt ohi ja pitkäkoipien on syytä etsiä ruokansa metsän puolelta.

Elämä jatkuu; vahojen puiden uupuessa uudet ottavat vauhtia kasvuunsa. Nuoruusvuodet on turvattu ainakin kanien tuhoilta. Ja toivottavasti myös ruohonleikkureilta ja siimaleikkureilta...

Viimeiseksi on vielä pakko laittaa ennen ja jälkeen kuva: etsi eroavaisuudet.

Ai niin! Tänään oli tällä erää viimeinen työpäivä kaupungin puistotyöntekijänä. Helsinkiläinen olen jatkossakin ainakin osittain, mutta ehkä retkeily nyt siirtyy enemmän Tampereen suuntaan. Ehkä.

Ensilumi

2009-11-06T17:38:00.007+02:00

Ensilumi tuli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Joskus lokakuun lopulla satoi jo pikkuisen lunta, mutta se suli heti pois. Nyt lumi on pysynyt ainakin kaksi päivää, sillä vesivihmasta ja rännästä huolimatta sitä oli tänään iltapäivällä vielä pikkuisen jäljellä.

Talvi saapui myös Herttoniemen kartanopuistoon. Eilen en ehtinyt kuvaamaan, mutta tänään sain ikuistettua jäljellä olleen valkoisuuden.

Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa pilkistävä kaniverkko; niiden pystyttäminen taitaa olla tämän hetken kuumin ilmiö Helsingin puistoissa. Pupuilla on työllistävä vaikutus!

Vanhat kaikennähneet puuvanhukset ottavat piiskaavat viimat ja jäätävät räntäsateet tyynesti vastaan.

Vielä muistiinmerkintä tulevia vuosia varten; joulukausi avatui eilen punaisen paperitähden ilmestyttyä ikkunaan. Ulkona voi vihmoa ja pimentyä, mutta sisällä hohtaa lämmin punainen valo.

Kasvitieteellisen syksyä

2009-11-03T20:02:00.022+02:00

Kävin lauantaina Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa katselemassa syksyä. Kasvitieteellinen on oma maailmansa; siellä kasvit toimivat pikkuisen eri tahtiin kuin muissa puistoissa. Nytkin pääsin vielä ihailemaan vihreitä lehtiä ja jopa kukkia. Koska kesä on nyt ajatuksissani lopullisesti ohi, keskityin kuitenkin etsimään kaikkea syksyistä: siemeniä, putoilevia lehtiä ja syysvärejä.

Siemeniä lennättävät hahtuvat ovat hienoja. Kuten vaikkapa pensaskärhön ja sakasankärhön pehmoiset haituvat.

Hahtuvaisia ovat myös perennoiden pallurat.

Heinien huiskilot loistivat puhkipalaneen valkoisina kirkkaassa syysvalossa.

Siemeniä näistäkin palloista löytyy: rautatieomenoita ja pallo-ohdakkeita.

Siemenet ovat valmiita kylväytymään myös kuunliljoilla ja kuningasliljalla.

Pähkinäpensas on karistanut lehtensä mustan mullan raaka-aineeksi. Tosin en tiedä, poistetaanko kasvitieteellisessä lehtiä puiden ja pensaiden alta, vai saavatko ne jäädä ruokkimaan emopuutaan. Toisaalta lehtien luulisi olevan olennainen osa ekosysteemiä, mutta ehkä ainakin osa niistä on siisteyden takia poistettava. Tai tautien ja tuholaisten leviämisen välttämiseksi. Enpä tiedä, enkä pääse asiaa selvittämäänkään. Harmillisesti puutarhan portit menevät arkisin kiinni jo viideltä, joten työpäivinä sinne ei ennätä.

Siemenistä ja lehdistä pääsen vaahteroihin. Vaahtera-alue loisti tällä kertaa ylitse muiden ja siellä vietin suurimman osan retkestäni. Vaahteroiden siemenet ovat juuri nyt hienoja lentäessään rapisevina propelliparvina puiden latvuksista kohti maata. Vuorivaahtera näyttäisi olevan poissa omasta ympäristöstään, sillä sen lehdet loistivat vielä vihreinä, vaikka siemenet valmistautuivat jo lentoon.

Kasvitieteellisen opaslehtisessä kuitenkin kerrotaan vuorivaahteran, samoin kuin niverävaahterankin, olevan kotoisin suunnilleen samoilta maantieteellisiltä alueilta kuin kotoinen metsävaahterammekin. Edelleen opaslehtisen mukaan pohjoisella pallonpuoliskolla ja trooppisissa vuoristoissa kasvaa noin 150 vaahteralajia (Acer). Vaahteroiden lehtimuoto vaihtelee, mutta hedelmät ovat tyypillisiä kaksilohkoisia lenninsiivellisiä lohkohedelmiä.

Metsävaahteran lehti näyttää mielestäni liian ronskilta ollakseen tyylikäs, mutta kuten sanottu, onhan niitä muitakin vaahteroita. Vaikkapa mainittu niverävaahtera, joka ei kasva puun mittoihin, vaan jää suureksi pensaaksi.

Suureksi puuksi kasvaa puolestaan sirolehtinen, kaukoidästä kotoisin oleva huntuvaahtera.

Vaahterasiirappia valmistetaan sokerivaahterasta.

Olikohan tämä pensasmainen vaahtera viinivaahtera? Sievä se ainakin on, ja lehdet muistuttavat pikkuisia viininlehtiä.

Lopuksi euroopanpyökki, ihan vain vertailuksi, sillä kuvasin saman puun myös toukokuussa. Syysvärittyneissä lehdissä kuultaa sama pehmeys kuin kevään nuorissa lehdissä ja kalveassa rungossa.

Lehtisateessa

2009-11-01T10:10:00.017+02:00

On hauska seurata eri puiden talvettumista. Jotkut lajit, kuten metsävaahtera, pudottavat lehtiään hiljalleen paksuksi, syksyä pitkään värittäväksi matoksi. Saarni puolestaan tipauttaa lehtensä kirjaimellisesti yhdessä yössä. Oksistoon juuttuneita lehtiä satelee hiljalleen pari päivää rysäyksen jälkeen, mutta sitten puu onkin paljas ja puhdas. Kävin perjantaina kuvaamassa loppusyksyn lehtiä Herttoniemen kartanon puistossa. Valo on jo vähissä eikä kuvaaminen töiden jälkeen tahdo enää onnistua. Onneksi aurinkoisen päivän jäljiltä valoa riitti vielä iltapäiväksikin ja ehdin napata muutaman kuvan dokumentiksi syksyn hiemoimmasta ajasta, jolloin väriä on enää vähän, mutta vaikuttavasti.

Viimeiset lehdet sinnittelevät puissa.

Vanhat ruusulajikkeet loistavat vielä keltaisen ja oranssin sävyissä.

Marjojakin on vielä. Ruusunmarjojen lisäksi ainakin koiranheiden marjat hohtavat epätodellisen punaisina lehdettömässä metsässä.

Taikinamarja on ihana pensas: vaatimaton, mutta viehättävä. Jo varhain keväällä se ilahdutaa vaalealla viherryksellään ja vielä myöhään syksylläkin se loistaa hennon vaaleankeltaisena kaikkea ruskeutta vasten. Kannattaa muuten varoa taimimyymälöiden taikinamarjoja mikäli haaveissa siintelee tuo siro kasvutapa, sillä usein ulkomailta tuodut taikinamarjat ovat rotevia ja jämäköitä ja siten ilmeeltään aivan erilaisia kuin tuo kotoinen pensaamme.

Puhun paljon väreistä, mutta tuhatsävyinen ruskeuskin on hienoa.

Lopuksi vielä paluu kartalle, eli yksityiskohdista kokonaisuuteen. Kartanopuistossa on paljon puolisalaisia yllätyksiä, mm. Lemmenkujaksi nimetty oikopolku puiston reunalla.

Ehdinpäs kerrankin kuvaamaan ennen lehtipuhaltimia! Ei sillä että minulla olisi jotain niitä vastaan - päinvastoin pidän laitetta oikein kätevänä puistotyöläisen ominaisuudessa, mutta työn ulkopuolella arvostan kyllä paksuja lehtimattoja ja hiljaisuutta.

Matkalla lähikauppaan

2009-10-22T16:56:00.012+03:00

Puutarharetkeilyä voi harrastaa hyvin pienimuotoisesti. Se on nyt välttämätöntäkin, kun illan valoisa aika on niin kovin lyhyt ja lyhenee tulevana viikonloppuna entisestään. Onneksi kaikkea kivaa näkyy myös kävellessä pysäkille tai lähikauppaan.

Upeinta syksyssä on värien uskomaton harmonia. Kaikki tuntuu sopivan kaikkeen; maailma muuttuu kovien kontrastien kesäväreistä monta astetta pehmeämmäksi.

Koirapuistoa reunustava mongolianvaahteran ja koivuangervon kokonaisuus on kuin liiduilla piirretty.

Pidän kovasti tuosta pyöreänkulmikkaasta lehtimuodosta ja särmikkään polveilevasta oksistosta.

Kotimatkapysäkkini vierellä kasvaa hieman epätavallisempi sirotar. Sorvarinpensaat koreilevat erityisesti hedelmillään, mutta myös niiden versosto on koristeellinen.

Muutakin värikästä pysäkin vierustalla kasvaa. Hehkuvan punaiset lamoherukat varastavat ainakin minun huomioni päivästä toiseen, aina yhtä varmasti ja tyynen arvokkaasti.

Kaunis on myös vaahteran, pihlajan ja karkuun päässeen isotuomipihlajan kolmikko ryteikköisellä joutomaalla.

Vihdoin kaupan pihalla; siellä punertaa japaninhapppomarja.

Syksyistä

2009-10-15T21:00:00.013+03:00

Pitkään jatkuneen kesän jälkeen en millään usko syksyn todella saapuneen. Vasta siirryin käyttämään takkia töissä, ja nyt pitäisi olla jo villahousut, kaulurit, ranteenlämmittimet ja pipot matkassa.

Syksyn toimista hillojen keittäminen on jäänyt vähälle, sillä kukaan ei ole tänä vuonna tarjonnut ylijäämäomenoitaan hyödynnettäväksi. Vaan nyt porisee hellalla kaksi kattilallista metsäpäärynähilloa, kompostisäkistä valikoiduista mausteisen kirpeistä pikkupäärynöistä (Suomen suurimpiin lukeutuvasta päärynäpuusta, vai miten se menikään...?).

Syksy on saapunut myös Herttoniemen kartanon puistoon. Mietin keväällä, mitkä kasvit mahtavatkaan olla syksyn valtiaita. Vaahterat tietysti värikylläisine lehtineen!

Oma suosikkini on kuitenkin tuomi, joka saa keveän pastellisävyisen syysvärityksen. Parasta siinä on kuitenkin karvasmantelinen tuoksu, joka tavoittaa retkeilijän yhtäkkisesti ja katoaa taas yhtä salakavalasti. Seuraavassa kuvassa kaksi eri tahtiiin värittynyttä tomeraa tuomea vaahteroiden kupeella.

Tuomia kasvaa myös ensijäähän kuroutuneiden lampien rannoilla.

Lehmukset, vaikka muuten hienoja puita ovatkin, eivät oikein kukoista syksyllä. Tosin kyllä niidenkin luonne korostuu oksiston piirtyessä voimakkaana näkyviin putoilevien lehtien lomasta.

Ja onhan vielä tammet ja kellertyvät lehtikuuset ja ruskeiksi lakoavat saniaiset. Oikeastaan kaikki näyttää syksyllä kauniilta. Harmi, että lakastuminen ja maatuminen halutaan häivyttää puistoista. Mutta onneksi työntekijät eivät ole yhtä nopeita kuin syksy, joka muutamalla tuulenpyörteellä saa kaiken hetkessä uuden näköiseksi.

Syksy värittää, mutta tekee maiseman toisaalta myös kovin paljaaksi. Kesän kukkaloistossa röyhistellyt barokkipuutarha on nyt autio ja hienostuneen vähäsävyinen.

Kaikille ensikertalaisille metsäpäärynähillon keittäjille tiedoksi: piskuiset hedelmälohkot pehmenevät piinallisen hitaasti. Keitoksen tuoksu on huumaaavan mausteinen, hyvin voimakas, mutta hillon maku ei ihan täytä tuoksun lupauksia. Ihanaa kuitenkin kun on jotain omatekoista varastossa kylmien talvipäivien varalle!

Lokaa, kuita ja puita

2009-10-09T19:21:00.021+03:00

Uskoisiko tätä lokakuuksi? Kuu kylläkin on suuri ja oranssinen, mutta loasta ei ole vielä tietoakaan. Puita puolestaan kävin ihailemassa päivällä Hatanpään arboretumissa Tampereella.

Aloitin kierroksen Hatanpään kartanon vanhasta puistosta.

Osa puiston istutuksista on 1700-luvulta, jolloin puisto edusti englantilaista maisemapuutarhaa. Maisemapuutarhan ajatus näkyy edelleen maastonmuodoissa. Puistoa on uudistettu 1800-luvun lopulla, jolloin suuri osa vanhoista puista kaadettiin. Tältä ajalta on peräisin puiston nykyinen ilme. Kartanopuiston puut ovat enimmäkseen kotimaisia puulajeja; kuusia, koivuja, tammia ja vaahteroita. Joukossa on myös muutamia hedelmäpuita muistona vanhoista hedelmätarhoista; mm. Suomen suurimpiin kuuluva päärynäpuu. Hassua, että myös Herttoniemen kartanopuistossa ylpeillään Suomen suurimpiin kuuluvalla päärynäpuulla.

Vanha kartanopuisto on valoineen, varjoineen ja väreineen kuin satumetsä.

Puut ovat juuri nyt upeita. Lehmukset ovat vielä vihreitä, mutta vaahterat ovat vaihtaneet keltaiseen syyspukuun.

... tai oranssiin tai punaiseen - vaahterat todella osaavat koreilla! Puulajipuiston puolella voi vertailla saman suvun eri lajeja, kuten tässä metsävaahteraa ja verivaahteraa - vai onkohan tuo hurmevaahtera. Nimi arboretum tulee latinan puuta tarkoittavasta sanasta arbor, eli kyseessä on puulajeille omistettu puisto.

Väriä on lehtien lisäksi myös hedelmissä, kuten suloisen kuultavissa purppuraomenissa.

Tai marjoissa. Tässä pihlajakavalkadi. Oranssimarjaisia puita on eniten, mutta kuvasta näköjään erottuvat vain punamarjaiset.

Muistatteko vielä kuninkaallisia ja ruhtinaita?

Ehkä roolit ovat syksyn myötä vaihtuneet. Kuinka iloittelevalta amerikanjalopähkinä näyttääkään keltaisessaan ja kuinka majesteetillisen arvokkaalta kalskahtaa hevoskastanjan pronssinruskeus.

Mustamarjaorapihja loistaa punaisena. Myös sen sukulainen aitaorapihlaja värittyy kauniisti, mutta se ei koskaan pääse loistamaan vapaana vasten syysaurinkoa.

Ei puu, mutta puuvartinen kuitenkin: kiinanlaikkuköynnös. Muistatteko vielä sen kesäilmeen Kumpulan kasvitieteellisestä?

Miten elähdyttävää onkaan kulkea syksyisessä puistossa!

Japanilaiseen tapaan

2009-09-23T19:32:00.011+03:00

Retkeilin sunnuntaina Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa. Siellä oli jo syksyn tuntua.

Kirsikkapuut, joita en ikinä ehtinyt nähdä kukassa, hohtivat pastellisävyissä.

Keltaiset lehdet täplittivät sammalpuutarhaa.

Viehättävät saniaiset; herkät, lähellä haipumistaan.

Tällaiset elementit viehättävät minua japanilaisessa puutarhassa. Pidän siitä, että ympäristöä on muokattu hienovaraisesti; että se on ikäänkuin hallinnassa, mutta omilla ehdoillaan. Onkohan muilla japanilaisen tyylin ystävillä samankaltaisia ajatuksia? Roihuvuoren puutarhaa kutsutaan japanilaistyyliseksi, sillä sitä ei ole suunniteltu eikä kaikilta osin rakennettukaan ns. oikeaoppisen japanilaisen puutarhan periaatteiden mukaisesti. Pikemminkin se on saanut japanilaishenkisen luonteensa ikäänkuin vahingossa, minkä jälkeen luonnetta on alettu korostaa tuomalla paikalle elementtejä japanilaisesta puutarhasta. Eikö paikan henkeä kunnioittaen rakennettu puisto olisi riittänyt sellaisenaan, ilman näitä muualta tuotuja mausteita? Luulisin että olisi, mutta mausteet antavat kyllä ihan omanalaisensa säväyksen puistoon. Vaikka niistä ei erityisemmin pitäisikään, kuten minä en pidä vaikkapa näistä kiviasetelmista ja istuskelukentästä.

Eksotiikka on kaikesta huolimatta piristävää, vaikka peräänkuulutan edelleen sellaista suomalaista puutarhaa, johon panostettaisiin yhtä paljon käsityötä kuin esimerkiksi tuohon japanilaiseen. Sepä saattaisi olla eksoottinen elämys sekin.

En ole koskaan käynyt oikeassa japanilaisessa puutarhassa, joten en uskalla edes arvailla, miltä sellainen kokemus tuntuisi. Toisaalta en ole kunnolla vieraillut Roihuvuoressakaan, sillä käyntini siellä ovat olleet aika pikaisia. Seuraavalla kerralla taidan ottaa teetä termokseen ja runoja luettavakseni. Ehkäpä paikan tunnelma aukeaa vasta rauhoittumisessa.

Sitä odotellessa Syyslaulu 1787-1861 eläneeltä japanilaiselta runoilijalta, kuvataiteilijalta ja kalligrafilta Ema Saikoolta Kai Niemisen suomentamana.

"Kaiverruksin koristellusta räystäästä
riippuva tuulikello helähtelee,
maata lakaiseen Helteen herran valta on rauennut tyhjiin.
Ennen vihreät pisanginlehdet
eivät pitkään aikaan ole kertoneet sateesta,
haalistuneen punaiset loootuksenkukat
eivät jaksa vastustaa tuulta.
Säpsähdän hereille yksinäisessä vuoteessani:
taivaalta kuuluu varhain palaavien villihanhien kaakatusta,
vilpoinen tuulahdus pujahtaa sisään pienestä ikkunasta.
Tulee vähän sääli apeaa pyöreää viuhkaa,
joka äsken jouti jo hylätä arkkuun."

Täällä syksyn tuntee kurkien auroista. Viime perjantaina yhä uudet kurkiaurat kerääntyivät työpaikkani yläpuolelle ja siinä hetken suurena parvena kierrettyään ne jälleen erkaantuivat pienemmiksi auroiksi jatkamaan matkaansa. Ja hanhet; nekin ovat matkalla.

Kesäinen syyspäivä kartanopuistossa

2009-09-22T19:15:00.009+03:00

Tämä kesä jää mieleen pitkänä ja aurinkoisena. Vieläkin se jatkuu. Mutta syksyn merkkejäkin on; läpäisevä valo, kirkas vesi, viileä tuuli. Aamuisin töihin lähtiessä on vielä pimeää.

Trooppisen rehevät jättitattaret Herttoniemen kartanopuistossa.

Siltoja.

Huvimajat syksyn valossa.

Vastaansanomaton syksyn merkki: kesäkukat on viety kompostiin.

Vuodenajan vaihtuessa hiostava työtahtini on hiipunut. On mukava työskennellä ulkona leppoisasti kuunnellen, haistellen ja tunnustellen. Työpäivät kuluvat nopeasti ja uskon saavani aikaan nyt lähes yhtä paljon kuin kiivastahtisessa kesätempossakin. On kiva olla töissä. (Taidan lukea tämän tekstin aamulla kello 5.30, kun silmät eivät millään aukeaisi.)

Päiväkahvilla Lenininpuiston kallioilla

2009-09-13T15:57:00.013+03:00

Mikä ihana syyskesäinen vapaapäivä! Oivallinen päivä puutarharetkeilyyn termoskahvien varjolla; kyllähän kahvitella täytyy, vaikka olisi miten paljon muutakin tekemistä. Auringon valaistessa Vallilan kalliot, valaisevat auringonkukat ikkunalla sisälläolijoiden mieltä. Toinen kukka on tervehdys Kumpulan koulukasvitarhalta, toinen oman palstan satoa. Tällainen on oma ikkunanäkymäni. Saan katsella puita ja kallioita, mutta niin saavat monet muutkin Helsingin kantakaupungissa asuvat. Onneksi kaupunki on rakentunut kallioiden lomaan, jolloin osa vaikeimmin rakennettavista maastonkohdista on jäänyt vihreiksi mielenvirkistäjiksi asutuksen ja teiden keskelle.

Päivän retki suuntautui yhteen tällaiseen rakentamiselta säästyneeseen kalliopuistoon, Lenininpuistoon Linnanmäen kupeelle. Puisto on todellinen virkistyskeidas kaupungissa; keskeltä autojen melua ja katuvilinää voi pujahtaa suurten puiden varjoon, puronsolinaan ja lintujen lauluun. Valo ja varjo vaihtelevat, kallioiden takaa ja lomasta pilkahtaa aina uusia näkymiä, siellä täällä on oivallisia paikkoja levähdykseen. Puistossa voi loikoilla aurinkoisella nurmella tai lukea salaisessa sopukassa puiden katveessa. Tuulen suhina peittyy välillä kirkunaan ja näkökentässä vilahtaa jokin huvittelukieputin, mutta ääni ei ole häiritsevä, pikemminkin hymyilyttävä.

Vapaasti soljuvaa vettä on puistoissa yleensä harmillisen vähän. Lenininpuistossa puro laskee kiemurrellen läpi puiston päätyen lähellä kulttuuritaloa olevaan altaaseen. Puro halkaisee kiviuomassaan nurmikon, luikertaa kalliohalkeamasta ja putoaa pienenä putouksena yli kallion. Virtaava vesi on kirkasta ja jo sen näkeminen virkistää mieltä.

Mielestäni hauskinta puistossa on portaat ja liuskekivipolut, jotka johtavat ei-mihinkään; ne alkavat tyhjästä ja päättyvät kivenkoloihin ja nurmilaikkuihin. Kuin kulkijaa johdateltaisiin unohtamaan päämäärätietoisuus ja houkuteltaisiin heittäytymään pieneen seikkailuun.

Puisto on rekennettu 1960-luvulla ja se on monella tavalla aikakautensa puutarhaihanteiden malliesimerkki. Yksi kiinnostava piirre on se, että puisto on alunperin suunniteltu Helsingin kaupungin ja Suomen puutarha-arkkitehdit ry:n puutarhanäyttelyä varten. Näyttelyalueesta pidetyn suunnittelukilpailun voitti Maj-Lis Rosenbröjerin ehdotus Kalliokukka. Suunnitelman nimi ei tee oikeutta puistolle, mutta huomionarvoista on se, että suunnitelmassa on todella ansiokkaasti hyödynnetty paikan alkuperäistä luonnetta. Paljon on tietysti muuttunut kun paljaista kallioista on rakennettu vihreä keidas, mutta paikan aluperäinen runko, itse kalliot, on jätetty tärkeäksi osaksi kokonaisuutta.

Lenininpuistossa kasvaa runsaasti helmiä kasviharrastajille, mm. useita arkoina pidettyjä tai muuten harvinaisia kasveja, joita ei kasva muissa Helsingin puistoissa. Puistosta on löydettävissä ainakin orjanlaakeri, koiranpensas, euroopanmarjakuusen lajikkeita, liuskahopeavaahtera ja lumiherukka. Maininnan arvoisia ovat myös Helsingin komeimmaksi mainostettu kanadanhemlokki sekä hibatuija ja kartiokuusi. Puiston keskiosassa kasvaa todennäköisesti Helsingin ainoa koreantuija, joka on helppo tuntea koristeellisista, alta valkoisista neulasista. Ei niin harvinaisia, mutta aivan ihania tunnelmanluojia ovat mm. vesialtaan partaalla kasvavat jalopähkinä ja riippajalava.

Lenininpuisto on muuten saanut nimensä vuonna 1970 V.I. Leninin satavuotisjuhlan kunniaksi. Sittemmin nimeä on ehdotettu vaihdettavaksi, mutta eipä kai nimi puistoa pahenna, vaikka nimellä ei edes olisi mitään tekemistä paikan kanssa. Vai pahentaako?

Kiitos muuten kaikille kommentoijille! Hauskaa, että olen saanut sukulaisten ja ystävien lisäksi uusiakin lukijoita. On kivaa saada vinkkejä uusista puutarharetkikohteista sekä löytää kiinnostavia blogeja omille lukulistoilleen.

Talvipuutarhan puistossa

2009-09-09T20:34:00.011+03:00

Kauheaa kuinka aika kuluu. Työnteon vielä jaksoi, mutta nyt kun se yhdistyy opiskeluun, vaikkakin vain osa-aikaiseen, vapaata ei enää jää harrastuksiin. Tosin kuuliaisena työtekijänä olen velvollisuudentuntoisesti alkanut harrastaa rentoutusvenyttelyä pysyäkseni työkuntoisena koko pitkän syksyn. Puutarharetkeily on siis jäänyt vähemmälle, mutta onneksi kesän aikana kertynyttä retkisatoa on vielä perkaamatta.

Yksi mukava retkipaikka on Helsingin kaupungin talvipuutarha. Sinne eksyin viimeksi elokuun lopulla. Kasvihuoneet olivat kiinni, joten tulin vaihteeksi kierrelleeksi näyttävässä muotopuutarhassa.

Talvipuutarhan rakennutti kenraalimajuri Jakob Julius af Lindfors arkkitehti Karl Gustaf Nyströmin suunnitelmien mukaan. Lindfors lahjoitti rakennuksen Suomen puutarhayhdistykselle, joka piti alueella puutarhakoulua. Talvipuutarha avattiin yleisölle vuonna 1893.

Kaupunki osti talvipuutarhan ja puutarhayhdistyksen muut rakennukset vuonna 1907. Lindforsin tahto oli, että kaupunkilaiset saavat tutustua Talvipuutarhaan maksutta. On onni että näin ihanaan ympäristöön pääsee ilmaiseksi levähtämään, termoskahveille tai muuten vain tutkailemaan trooppisia kasveja.

Mutta nyt ei pitänyt puhua kasvihuoneista eikä eksoottisista kasveista, vaan puistosta. Puiston kuuluisin nähtävyys taitaa olla upea kukkiva muuri. Löysin keväisen kuvan takavuosilta ja vertailuksi sen alla on kuva elokuun lopulta.

Minua ovat aina kummallisesti kiehtoneet voimakkasti muotoon leikatut puut ja istutusten tarkka järjestelmällisyys ja symmetria. Mutta tulkoon nyt todetuksi, että en suosittele tällaisia ilmestyksiä kotipihoille; ne ovat parhaimmillaan erikoisuuksina tarkoin valituissa ympäristöissä. Ehkä tämä viehtymykseni on jäänne opiskeluajoilta, jolloin oli suurta muotia yhdistää villiä ja luonnonmukaista selkeärajaiseen geometriaan. Tai en nyt enää muista oliko se kovinkaan laaja trendi vai vain oma innostukseni.

Talvipuutarhan puisto on omistettu erityisesti ryhmäruusuille. Koska olen todella lusmulla tuulella, lainaan tekstiä suoraan Helsingin kaupungin rakennusviraston verkkosivuilta:

"Kaupunginpuutarhuri Svante Olsson suunnitteli ja rakennutti ruusutarhan vuonna 1924 geometrisen puutarhatyylin mukaiseksi. Ruusutarhassa on kokoelma sekä vanhoja että uusia ryhmäruusulajikkeita. Lajikkeet ovat vaihdelleet vuosien mittaan. Perinteisesti terassin kivimuurin edustalla on ollut väriltään keltainen ruusulajike, reunimmaisissa penkeissä kukkivat valkoiset ruusut, sitten vaaleanpunaiset ja keskellä tummanpunaiset. Ruusutarhan lajikkeiden valintaan on vaikuttanut kukan värin lisäksi lajikkeiden kestävyys. Ruusut kukkivat heinäkuusta pitkälle syksyyn. Ryhmäruusut ovat matalia, pitkälle jalostettuja ja yleensä pitkään kukkivia ruusuja. Nykyiset ryhmäruusulajikkeet ovat noin satavuotisen jalostustyön tulos. Niitä on jalostettu pääasiassa Länsi- ja Keski-Euroopassa sekä Yhdysvalloissa eikä lajikkeiden talvenkestävyyteen ole tarvinnut kiinnittää huomiota. Suomessa ongelmana on useimpien ryhmäruusulajikkeiden huono talvenkestävyys."

Että näin. Yritän palata puutarhalle vielä lähitulevaisuudessa, sillä yllättäen noilta mainitsemiltani verkkosivuilta löytyi todella hyvä selostus ja kartta alueella kasvavista ruusulajikkeista. Tuolla elokuun lopun pikakierroksella en niihin ehtinyt perehtyä.

Keskityin enemmän kesäkukkiin. Puutarhalla oli nimittäin menossa äänestys hienoimmasta kesäkukkaasetelmasta. Minä pidin tästä:

Tutkailin myös kasvihuoneiden edustalla olevaa kesäkukkaistutusta, joka oli siro ja viehättävä. Toisin kuin esimerkiksi herttoniemen kartanon vastaava, mitä en ole viitsinyt edes ikuistaa. On hauskaa, että tällaisia vanhanaikaisia istutuksia jälleen rakennetaan, vaikka luultavasti ne ovat kalliita.

Hrttoniemessä ongelmana taitaa olla se, että siellä yritetään yhdistää vanhoja elementtejä, kuten leikattuja puksipuita ja verililjapuita, edullisiin, tosin myös aikakauteen sopiviin, kesäkukkiin. Tuloksena on sekasotku, missä verililjat ja puksit hautautuvat kosmoskukkien alle eikä mikään näytä miltään. Asetelmassa täytyy olla ryhtiä ja rytmiä!

Toinen aika kummallinen kesäkukka-asetelma löytyy talvipuutarhan aidan ulkopuolelta, viereiseltä nurmikentältä. Katselin rakennelmaa alkukesästä ristiriitaisin tuntein: keskellä selkeää läpikulkupuistoa, vilkasliikenteisen tien vierellä, pönöttää pienipiirteinen ja krumeluurinen kukka-asetelma. Miksi tällainen söpöstely on sijoitettu tällaiselle paikalle?

Nyt loppukesästä kokonaisuus oli jo sulautunut osaksi maisemaa, mutta edelleen se tuntuu olevan liian kaikkea omassa ympäristössään. Liian värikäs, liian koristeellinen, liian kiemurainen. Tavallaan ihan kiehtova kuitenkin.

Talvipuutarhaan on siis suunnattava uudelleen ennen syyskylmiä ruusuja ihastelemaan. Mutta onneksi vielä on kesä. Ulkotyöntekijää säät suosivat!

Punajuuria puistossa

2009-08-19T20:27:00.016+03:00

Ja muita kummallisuuksia kotikulmien kukkaloistossa. Vielä riittää himppusen valoa iltojen puutarharetkeilyyn, mutta valokuvat taitavat olla jo melko tärähtäneitä. Joko on syksy?

Tämä mehevä juurekas kasvoi Karhupuistossa, Kallion sydämessä. Punajuuret ovat tiemmä uusinta uutta kesäkukkarintamalla; sopiva jatko lehtikaaleille ja mangoldeille. Harmi että noita ei voi syödä - paitsi myyrät, jotka ovatkin herkutelleet erinäisissä kukkapenkeissä koko asetelman turmiolle. Eivät kuitenkaan täällä kivikaupungissa, missä kukat ovat saaneet kasvaa rauhassa sekä ihmisiltä että eläimiltä.

Nimen Karhupuistolle, entiselle Agricolanpuistolle, on antanut Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä. Nuo Mäntysen eläinaiheiset veistokset ovat jollain tavalla viehättäviä; kotoisia mutta myös tyylikkäitä.

Karhupuiston erikoisuutena on se, että sen istutuksista huolehtii yhdessä kaupungin kanssa yhdistys, Karhupuiston kummit. Talkootoiminnan tähtäimenä on ollut jonkinlainen yhteisvastuullisuus, minkä on toivottu vähentävän puiston epätoivottua käyttöä. Ilmeisesti näin on tapahtunutkin ja puistossa on mukava selailla viereisestä kirjastosta lainattuja kirjoja tai juoda kahvit lippakioskista. Tosin itse olen päätynyt puiston penkillä huomattavasti edullisempiin termoskahveihin.

Karhupuiston lähellä on puisto, jonka erikoisuutena on - ainakin minun nähdäkseni - nimettömyys. Puistoa ei ole nimetty mihinkään löytämääni karttaan, vaikka se on uusi ja hieno. Puisto nousee Hämeentieltä Väinö Tannerin kentän kohdalta kohti Kallion kirjastoa. Yksi epävarma nimiehdokas olisi Ässäpuisto, mutta se ei kuulosta siltä, miltä puisto näyttää.

Puiston suunnittelu ja erityisesti kasvillisuuden käyttö on uudenaikaista: massakasveja, selkeitä rajauksia, voimakasta muotojen ja tasojen vaihtelua niin kasviryhmissä kuin maastossakin. Tämä puisto oli hieno myös keväällä, mutta silloin en sattunut sinne kameran kanssa. Eräänäkin vapaudenhuumaisena alkukesän sunnuntaina päädyimme puistoon syömään jäätelöä ja kuuntelemaan mustarastasta. Puistossa ei ehkä huvittaisi viipyä, mutta pysähdyspaikkana se on oivallinen.

Puiston kasvillisuus on tyylikästä. Kauniin kokonaisuuden muodostavat mm. jo suureksi kasvaneet saksanpihlajat.

Massoittelulla saa aikaiseksi mehevän runsaita näkymiä. Istutusalueilla on käytetty tasaisen voimakkaita kasveja, joten istutusten hoitaminenkin lienee helppoa. Perennoista mainittakoon mm. päivänliljat, kuunliljat (tasapainoa siinäkin), kurjenpolvet, jättipoimulehti ja rönsyansikka (joka muodosti laajan tasaisen kentän). Pensaista näkyi pallohortensiaa, (kelta)vuohenkuusamaa ja rungollisia pikkusyreeneitä sekä mausteena muutama mahonia ja marjakuusia.

On puistossa vielä yksi muukin erikoisuus: vain opaskoirille tarkoitettu koirapuisto.

Kotimatkan varrella on erikoisuutena Kinaporin puisto istutuksineen. Koko puisto on kummallinen. Siellä on mm. todella näyttävät kesäkukkaistutukset, vähän kuin keskellä ei mitään. Ilme pienipiirteisen kaariporttikäytävän ja muun puiston välillä on aika epäsuhtainen. Toisaalta tunnelma kaariporttikäytävässä on mukava; siitä on miellyttävä kulkea läpi kiireisenäkin, sillä se aikaansaa hetkeksi pysähtymisen tunnelman.

Istutukset pysyvät yllättävänkin hyvänä, vaikka paikka on luullakseni melkoisen vilkasliikenteinen.

Yksi puiston erikoisuuksista on yksittäin istuttavat puistonpenkit, joiden vierellä on paikka pyörätuolille. Idea on mainio, tosin voi kysyä, onko kaikkien Helsingissä pyörätuolin kanssa kulkevien ajateltu käyttävän vain tätä puistoa. Miksi tällaiset penkit on kasattu yhteen puistoon, eikä sinne tänne muiden puistonpenkkien joukkoon jokaiseen puistoon? Muutenkin puistojen esteettöömyydessä on toivomisen varaa. Esimerkiksi tuo ylempänä esitelty Ässäpuisto (?) olisi mahdoton pyörätuolilla liikkuvalle. Se on kummallista, sillä leveiden portaiden vierelle olisi hyvin mahtunut luiska. Jouduin puistossa kulkiessani vaikeuksiin polkupyöränkin kanssa.

Hienoja kesäkukkaistutuksia näkyy kotikulmilla yllättävissäkin paikoissa, mm. Sörnäisten metroaseman liepeillä. Näiden kaunokaisten kummallisuutena on ruukkujen todella terävät kulmat ja sijoitus suojatien eteen; kannattaa varoa törmäämästä! Näiden aiheuttama kämmenen kokoinen mustelma on jo nähty.

Kauniin pyöreämuotoinen kukkaruukku puolestaan löytyy Dallapén puistosta.

Kokonaisuus henkii tyylikkyyttä, mutta tunnelmaa hieman latistaa se, että taustan pensasryhmiä käytetään pissapaikkana. Lisäksi on outoa, että vanha ympäristö aika radikaalisti yhdistetään moderniin suunnitteluun. En tiedä onko se aina huono vaihtoehto, mutta jotain ristiriitaista näkymässä on. Tuo kesäkukkayhdistelmä on kuitenkin mielestäni niin hieno, että siitä voi laittaa vielä lähikuvankin.

Puiston sydämenä on vanha Vallilan ruumishuone, joka nykyisin taitaa olla nuorison käytössä. Mutta mitä ihmettä nuo teräväsärmäiset maastonmuodot tuossa nurmikentällä oikein ovat?

Annala

2009-08-13T19:17:00.017+03:00

Annala, Villa Annneberg, sijaitsee Helsingin Vanhassakaupungissa. Kirjan Annala, rakkaudesta puutarhanhoitoon (Ranta, Nummi-Karttunen, Karttunen 2005) mukaan Annalan monipuolinen kulttuurimaisema kasveineen kertoo menneistä ajoista ja houkuttelee tutustumaan puutarhanhoidon salaisuuksiin. Näin varmasti onkin, sillä Huvilan ympäristö on julkista puistoa, missä pääsee ihailemaan monilajisia perennapenkkejä sekä vanhaan malliin tehtyjä kesäkukkaistutuksia. Hyötykasviyhdistys järjestää Annalassa erilaisia tapahtumia ja koulutuksia. Annalassa on myös viljelypalstoja. Itse olen tutustunut Annalaan juuri Hyötykasviyhdistyksen tapahtumien ansiosta.

Huvilan historia on mielenkiintoinen. Keisarillisen uudelleenrakennuskomitean ehdotuksesta vuonna 1820 kaupungin laita-alueet jaettiin palstoihin, jotka vuokrattiin viljeltäviksi ja rakennettaviksi. Vuokratuloilla helpotettiin kaupungin rahatilannetta ja samalla kaupunkiin johtavien pääteiden varret saatiin huolitelluiksi ja siisteiksi. Annalan tontti oli yksi tällaisista vuokratonteista. Korkeimman vuokran tarjosi kauppaneuvos, konsuli Gustaf Otto Wasenius, joka sai tontin vuonna 1826 viideksitoista vuodeksi. Vuokra-aikaa pidennettiin sillä ehdolla, että tontin ympärille rakennetaan lauta-aita ja alueen ohittavan maantien varteen istutetaan puukujanne villeistä lehtipuista. Sopivaksi katsottuja puulajeja olivat koivu, pihlaja, saarni ja vaahtera. Villa Anneberg sai nimensä Waseniuksen ensimmäiseltä vaimolta, Anna Mesneriltä.

Gustaf Oton kuoltua vuokraoikeus siirtyi hänen pojalleen Adolf Frederikille, jonka aikana maanviljelys jäi vähemmälle ja Annalassa alettiin elää huvilaelämää, johon kuului olennaisena osana lepäily, rentoutuminen ja luonnosta nauttiminen. Vuokralaiset vaihtuivat ja vuonna 1932 tila siirtyi tunnetulle puutarha-alan vaikuttajalle August Lännenpäälle ja vuodesta 1940 alkaen Annala on ollut kaupungin omistuksessa.

Villa Anneberg edusti varhaista porvariston huvilatyyppiä, jossa elettiin maalaistalon ja joutenolon välimuotoa. Wasenius halusi jäljitellä puutarhassa suurten sivistysmaiden puutarhatyylejä. Huvilan edustalla oli sydämenmuotoinen muotopuutarha käytäväsommitelmineen sekä pensas- ja kukkaistutuksineen. Huvilan länsipuolelle Wasenius perusti englantilaistyyppisen maisemapuiston. Puutarhaan olennaisena osana kuuluvat hyötykasvitarha, orangeria ja lavatarhat sijoitettiin muotopuutarhan molemmin puolin siten, että hyötytarhan korttelit olivat osana muotopuutarhan sommittelua. Annalan puisto ja puutarha säilyivät miltei muuttumattomina 1900-luvun alkupuolelle.

1990-luvulla alue haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja sille tehtiin kunnostussuunnitelma. Nykyään Annala näyttää tällaiselta:

Huvilan edustalla, Hämeentien puolella, on hienoja kesäkukkaistutuksia. Puistotyöntekijänä ihailen ovelaa keksintöä, puupyörylöitä istutusten keskellä. Pyörylät ovat osa sommitelmaa, mutta voin myös kuvitella kuinka kätevää niiden päältä on hoitaa kasveja.

Isoa sommitelmaympyrää ympäröi vielä neljä (muistaakseni) pienempää:

6.8. huomion kiinnittivät tuoksuvat syysleimut. Kukkien väri oli tosin aika ärhäkkä.

Edelliseltä käynniltäni 2.6. mieleeni on jäänyt toinen vahva kukkatuoksu; syreenit.

Annalan vuonna 1844 rakennettu orangeria eli talvikasvihuone on vanhimpia säilyneitä kasvihuoneitamme. Se on rakennettu luonnonkivestä ja tiilestä ja se edustaa 1700-luvulla vaikuttanutta yksilapaista, poikkileikkaukseltaan epäsymmetristä ja vinomuotoista kasvihuonetyyppiä, jonka etelään suuntaava seinä on kalteva ja lasia. Orangerian nimi tulee sanasta orange, sillä tämän kaltaiset rakennukset oli alun perin tarkoitettu appelsiini- ja sitruspuiden talvettamiseen.

Orangerian lasien takana pilkisteli valtava määrä ihania pelargonioita. Hyötykasviyhdistyksellä on oma pelargonipiirinsä, johon kuuluvat asianharrastajat ylläpitävät hienoja kasvikokelmia. Pelakuiden pistokkaita saa myös ostaa ainakin erilaisten taimitapahtumien yhteydessä.

Alueen ensimmäinen vuokralainen, G.O. Wasenius, oli monessa mukana. Hän mm. uurasti Kaivohuoneen ja sitä ympäröivän puiston aikaansaamiseksi (muistatteko vielä Kaivopuiston - linkittäisin jos osaisin, vaan kun en osaa). 1837 perustetulla suomalaisella puutarhaseuralla oli tärkeä merkitys G.O. Waseniukselle. Hän mm. sai sen kautta siemeniä ja kasveja sekä tietoa niiden kasvattamisesta. Annalan puiston uudessa osassa ollaan tavallaan Waseniuksen jalanjäljillä levittämässä ja ylläpitämässä tietoa erilaisista perennoista. Hämeentieltä kohti huvilaa nousevissa perennapenkeissä on valtava määrä tuttuja ja tuntemattomia perennoja. Harmi kun niitä ei ole nimetty - joukossa oli nimittäin useita sellaisia, joihin en ole ennen törmännyt.

2.6 perennapenkki (tai osa siitä) on näyttänyt tältä:

Ja 6.8. tältä:

Kasvit on yhdistelty hienosti toisiaan tukevien ja korostavien värien ja muotojen harmoniaksi.

Kuriositeettina vielä mainittakoon, että Annnalassa on kasvatettu iilimatoja 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Iilimadot olivat tärkeä apteekkituote, sillä niitä käytettiin kuppauksen asemasta imemään pahaa verta pois ihmisestä. Iilimatojen kasvattaminen oli luvanvaraista ja kaikenkaikkiaan vaikeaa puuhaa. Iilit viihtyvät vain tientynlaisessa vedessä ja nykyään ne ovatkin kuolleet lähes sukupuuttoon. Ei Annalassakaan enää ole iilimatolammikoita, mutta huvilan etupuolella oleva ruutanalammikko on kunnostettu.

Ruutanoitakaan ei enää ole, mutta hauskoja vesikasveja kuitenkin, mm. vaalenpunakukkainen lumme.

Maalaisromantiikkaa kaupungissa

2009-08-07T17:08:00.013+03:00

Vanhan maanviljelyskulttuurin tunnistettavimmat elementit ovat nousseet uuteen kukoistukseen kaupungeissa. Useiden hienovaraisuutta vaativien työtehtävien hoitaminen esimerkiksi hevosvoimin koneiden sijasta on paitsi järkevää, myös näyttävää. Viimeksi olen törmännyt tähän Herttoniemen kartanopuistossa, missä osa niityistä niitettiin hevosen vetämällä, 70 vuotta vanhalla niittokoneella.

Niitetyt heinät päätyivät heinäseipäille. Eivät suinkaan kuivumaan talven käyttöä varten, vaan heinäseiväsesityksen raaka-aineeksi. Esityksestä kai on kyse, kun heiniä ahdetaan seipäälle niin paljon kun mahdollista vain siksi, että seipäät näyttäisivät samalta kuin suomifilmeissä. Heinä saa olla seipäillä mätänemiseen saakka, minkä jälkeen se loppusijoitetaan kompostiin.

Välillä tulee ihmetelleeksi, mihin tällaisia näytelmiä tarvitaan. Aiemmin arkisena pidetyt asiat muuttavat muotoaan ja niistä tulee erikoisuuksia. Hevosen käyttöä niitossa pidän järkevänä, sillä hankalilla alueilla koneet vain rikkoisivat maaston ja käsityö veisi kohtuuttomasti aikaa. Mutta miksi heinäseipäät? Onko kyse siitä, että hevonen johtaa ajatukset väistämättömästi menneeseen aikaan ja siitä seuraa välttämättömyytenä esityksen jatkaminen - joskaan ei loppuun saakka, sillä se vaatisi heinän todellisen kuivauksen ja käytön talvirehuna?

Eipä silti, heinäseipäät tarjoavat vanhemmalle väelle tilaisuuden nostalgiaan ja nuoremmille ihmetykseen. Vähän kuin museotkin. Eikä sovi unohtaa hiiriä ja muuta pikkuväkeä, joka löytää suojapaikkoja heinäseipäistä niiden käyttötarkoituksesta riippumatta. Kaupunkien puistoissa siis pidetään yllä maaseudun katoavia elinympäristöjä.

Puistojen ja etenkin niiden vahojen puiden arvosta useiden eliölajien elinympäristönä olen tainnut jo kirjoittaakin. Mutta kyllä maaseutumaisetkin elinympäristöt ovat soluttautuneet kaupunkeihin. Kaupungeissa näytösluontoisesti ylläpidetyt vanhat maankäyttötavat ovat siitä yksi esimerkki. Seuraavassa alkukesällä otetussa kuvassa valmiiksi pystytetyt seipäät odottavat heiniä keskellä Töölöä, Pauligin huvilan pihamaalla.

Niityt ovat saaneet kaupungeissa suuren suosion osittain siksi, että rahaa ei riitä kaikkien viheralueiden tehokkaaseen hoitamiseen. Niityt luovat sillan hoitamattomien ryteikköjen sekä jokaviikkoisesti leikattujen nurmikenttien ja pienipiirteisesti hoidettujen kukkaistutusten välille. Ja hyvä niin. Niityt tarjoavat samoja elämyksiä kuin nurmet ja perennapenkitkin; kauniita kukkia, värejä ja avointa tilaa. Ja lisäetuna on tuo edellämainittu monimuotoisuuden lisääntyminen. Kaupunkiin jää tilaa myös luonnolle.

Koska juttu lähti liikkeelle Herttoniemen kartanon hevosniitoista, lienee paikallaan esitellä alueen lähtötilannetta eli niittyjä. Jostain syystä kuivia niittyjä pidetään parempina kuin kosteita ja reheviä. Reheville voisi kuitenkin olla enemmän tilausta, sillä useat vaikeasti hoidettavat alueet ovat juuri niille sopivia; savisia, vetisiä ja ehkä varjoisiakin. Herttoniemessä tällaisia alueita on metsän maisemapuutarhassa, missä tervaleppäkorpien kasvillisuutena on saniasten lisäksi mm. puna-ailakkia. Metsästä kasvillisuus on levinnyt myös niitettäville polunreunuksille.

Vaikka suurin osa Suomen niityistä ja kedoista on syntynyt juuri perinteisten maankäyttömuotojen ansiosta, on niillä myös luontaiset juurensa vaikkapa kalliokedoilla ja rantojen tulva-alueilla. Herttoniemessä on upeasti ketoneilikoin kukkiva esimerkki kalliokedosta.

Ennen hevosen vierailua tuulimyllyniityllä heiluivat koiranheinät ja puntarpäät. Ketoneilikat ja muut kukkijat ovat vielä rehevien heinien kätkössä, mutta jos niittoa jatketaan vuosittain ja niittojäte viedään aina pois, saattavat hennot kukkijatkin ottaa enemmän tilaa itselleen.

Yksi rinneniitty on erityisen kaunis ja kukkaisa. Valkeiden härkkien ja keltamataroiden (vai ovatko ne keltamataran ja paimenmataran risteytymiä?) jälkeen väri vaihtuu ruusuruohon lilaan ja ahdekaunokin aniliiniin.

Viheralueita voisi kehittää enemmänkin luonnonmukaisempaan suuntaan. Mutta se ei voi tarkoittaa hoitamattomuutta, vaan tavoitteellista työtä halutun tuloksen aikaansaamiseksi. Eivät romanttisen maalaismaisemat menneisyydestäkään ole ilman työtä syntyneet. Päinvastoin, silloin vanhaan hyvään aikaan kaikki kynnelle kykenevät perkasivat ojia, taittelivat lehdeskerppuja, niittivät heinää talvirehuksi tai keräsivät lantaa viljelykasvien lannoitteeksi. Kaikki ihmisasumusten lähellä olevat maa-alueet olivat ns. hoidettuja, ihmiskäden tai kotieläinten koskemia.

Nykyisin hoidettujen alueiden väliin jää suuri määrä epämääräisesti hoidettua tai pusikoitunutta maata, millä ei ole mitään käyttötarkoitusta. Tällaisilla alueilla mekaanisesti suoritetut hoitotoimet aikaansaavat usein vain entistäkin silmiinpistävämmän kontrastin hoidetun ja hoitamattoman välille. Mikään ei näytä niin rumalta kuin koristepensasrypäs rikkakasvien keskellä - rikkakasvit yksinään olisivat paljon kauniimpia. Miksi puutarhureille ei opeteta hienovaraisesti muokkaavaa hoitoa? Sitä, että hoidon kautta jotakin aluetta aletaan suunnata sen omista lähtökohdista tietynlaiseksi joko elinympäristönä tai maisemallisena elementtinä. Ehkäpä puutarhureille opetetaankin, mutta heidän ammattitaitoaan ei arvosteta. On helpompi palkata vieläkin halvempi (jos mahdollista) työntekijä suorittamaan helposti muotoiltavat käskyt: kitke, leikkaa, kaiva. Päättäjien haaveilema yhtälö säästöistä viheralueita luonnonmukaistamalla ei tunnu uskottavalta, mikäli halutaan varmistaa viheralueiden toimivuus kaupunkikuvassa ja virkistysalueina.

Eksyin näköjään aika kauas maalaisromantiikasta. Palaan siihen kohta ja esittelen Annalan, jälleen yhden Helsingin kartanopuistoista. Sen hoitaminen lienee yksinkertaista; tehdään tarkat etukäteissuunnitelmat ja toimitaan niiden mukaan.

Herttoniemen pioneita

2009-08-06T20:29:00.010+03:00

Löytyivätpä pionikuvat vihdoin. Aika huonoja ne tosin ovat, mutta liitän ne tähän kun ehdin luvata. Kovin aurinkoisella säällä kuvista tulee helposti liian tummia, enkä viitsi erikseen muutella kuvien valoisuutta tms.

Pionit kasvavat siis Herttoniemen kartanon barokkipuutarhassa. Niiden alkuperä on jostain 1930-luvulta, mutta tarkempaa tietoa ei ole saatavilla. Kuvat on otettu 2.7.

Pioneista olisi kiva saada lisää tietoa.

Kartanon porraspielissä kasvaa pallomaisiksi leikatut jasmikkeet. Niiden kukinta on lyhyt, mutta viehättävä. Ja tuoksu on ihana. Tämäkin kuva on otettu 2.7, eli barokkipuutarhassa kaikki näyttävimmät elementit ovat parhaimmillaan yhtä aikaa. Se on yksi ratkaisu; usein pyritään koko kesän jatkuvaan tasaiseen kukintaan. Minusta on hauskaa, että välillä panostetaan muutaman viikon upeuteen. Ja kuten muistatte, värikkyyttä riittää kyllä myös alkukesälle tulppaanien, skillojen ja syreenien kukkiessa. Syksyllä pääosan ottanevat suuret jalopuut värittyvine lehtineen, mutta se jää vielä nähtäväksi.

Olen puutarharetkeillyt silloin tällöin, mutta aika ei tunnu riittävän tietokoneen avaamiseen ja blogin kirjoittamiseen. Raportit tulevat siis viiveellä.

Perinnekasveja kartanopuistossa

2009-07-25T19:22:00.004+03:00

Suomi on ollut pitkään vaatimattoman puutarhakulttuurin maa. Alangon ja Kahilan perinnekasveista kirjoittaman kirjan Ukonhattu ja ahkeraliisa (1994) mukaan puutarha-aate alkoi toden teolla levitä Suomessa vasta 1800-luvulla. Tuolloin perustettiin suurimpiin kaupunkeihin puutarhaseuroja ja -kouluja. Säätyläisten harrastuksiin puutarhanhoito kuului yleisesti etenkin vuosisadan loppupuolella. Siemeniä ja taimia hankittiin pääasiassa ulkomailta; Saksasta, Eestistä, Venäjältä. 1800-1900 -lukujen vaihteessa taimiluetteloiden ja siemenhinnastojen valikoima oli hengästyttävän laaja. Myynnissä oli useita sellaisia lajeja, joilla ei nykytietämyksen mukaan ollut minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia avomaalla. Osaa kasveista säilytettiinkin talven yli viileissä kasvihuoneissa ja ne vietiin ulos ruukuissa tai istutettiin maahan vain kesäksi.

Kuulostaako tutulta? Nykyäänkin innostuneille puutarhaharrastajille tarjotaan kaikenlaista eksoottista kokeiltavaksi. Internet on mullistanut kasviharrastusta sikäli, että sen kautta on helppo tilata Keski-Euroopan ihanuuksia omaan puutarhaan. Tuskin tuolloin sata vuotta sitten, kuten ei nykyäänkään, kovin paljoa huolehdittu kasvien kestävyydestä; tärkeintä oli päästä kokeilemaan kaikkea uutta ja erilaista. Puutarhakasvien suhteen ajatuskulku on sikäli hauska, että kaikki sellainen, mikä on mahdollisimman vaikeasti kasvavaa tai toisaalta mahdollisimman erilaista kuin omat luonnonkasvimme, on haluttua. Jos japanilaisia kuljettava turistibussi pysähtyykin jarrut kirskuen voikukkia lainehtivat nurmikon eteen, ei moinen tavallisuus paljoa meikäläisiä innosta. Päinvastoin, liian hyvin menestyvistä kasveista on syytä hankkiutua pikaisesti eroon. Paitsi jos nämä menestyjät tulevat jostain muualta. Ajatelkaapa vaikka alaskankleitoniaa, kurtturuusua tai muita vastaavia villisti leviäviä puutarhakasveja.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että juuri villisti leviävät ja hyvin menestyvät tuontikasvit saattavat aiheuttaa pahaa jälkeä kotoisessa kasvilajistossamme. Esimerkiksi lupiini on monin paikoin syrjäyttänyt kuivan niityn kasvillisuuden tienvarsilta. Tämä on ikävää, sillä tienvarret ovat olleet viimeisiä pakopaikkoja kasveille, joiden luontaiset elinympäristöt ovat hävinneet perinteisen niittytalouden vaihduttua nykymuotoiseen maanviljelykseen ja metsäpalojen harvinaistuttua tiukan valvonnan takia. Helsingin Sanomissa todettiinkin juuri mennäviikolla, että vieraslajit ovat ilmastonmuutoksen jälkeen suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle. Mutta tämä oli sivupolku, jolle palaan ehkä joskus myöhemmin. Takaisin alkuperäiseen aiheeseen!

Uutuuksia siis tulee jatkuvasti, mikä on nostanut vastaliikkeenä myös ns. perinnekasvien suosiota. Alanko ja Kahila pohtivat kirjassaan, ovatko perinnekasvit niitä kasveja, joita on viljelty 1800-luvulla tai aikaisemminkin. Puutarhakasvien viljelyn historiasta on kerättynä vain hajatietoa. On kuitenkin todennäköistä, että samoja kasveja on tullut eri teitä ja eri aikoina hiukan toisistaan poikkeavina kantoina. Näitä vanhoja, puutarhoissa ja puistoissa säilyneitä, oloihimme hyvin sopeutuneita kasvikantoja voi hyvin kutsua perinnekasveiksi. Siis niitä samoja kasveja, jotka ovet jääneet elämään suuresta määrästä erilaisia kokeiluja.

Puhuin hiljattain parin ystävän kanssa siitä, kuinka hullunkurista on asettaa vastakkain perinnekasvit ja ns. kaupasta saatavat kasvit. On totta, että perinnekasvit ovat varmoja talvehtijoita. Niiden historiallinen arvo on myös merkittävä. On tärkeää, että historiallisissa ympäristöissä käytetään kasvikantoja siltä aikakaudelta, jota tavoitellaan ympäristön muullakin sommittelulla. Toisin toimiminen olisi samanlaista huijausta, kuin vaikkapa hirsien vaihtaminen muoviseen hirsiprofiiliin; ulkonäkö vai olla kaukaa katsoen kutakuinkin sama, mutta materiaalin ikääntyminen voi tuoda mukanaan ikäviä yllätyksiä. Tällainen historiallinen ympäristö voi olla esimerkiksi kartanopuisto, mutta myös mummonmökki tai maatalon piha. Mutta kuten todettua, ovathan ns. perinnekasvimmekin tuontitavaraa. Siksi on vain hyvä, että ihmiset haluavat kokeilla kaikkea uutta senkin uhalla, että talvi tai viimeistään ajoittain toistuvat kovat pakkastalvet tuhoavat kokeilun. Näistä kokemuksista saadaan uusia kasvikantoja, jotka ehkä joskus näyttäytyvät perinnekasveina tuleville sukupolville. Puutarhamyymälöissä olisi kuitenkin syytä kertoa tarkemmin kasvien luonteesta ja antaa asiakkaalle rehellisesti mahdollisuus valita, haluaako hän jotain varmaa ja kestävää vai onko hän valmis ottamaan riskin. Lisäksi pitäisi kertoa kasvin ja perinnekasvin erosta; sama lajihan voi olla joko vanhaa kantaa tai uusi tuontitavara.

Muistatteko vielä Herttoniemen kartanopuiston historiaa? Siitä käy ilmi, että puutarhan vanhimmat vaiheet ovat olleet suurisuuntaisia kokeiluja ja nykyinen ilme on muotoutunut vasta 1900-luvulla. Puusto on osin alkuperäistä, samoin jotkut pensaat, mutta perennat - käytännössä siis barokkipuiston pionit - ovat 1930-luvulta. Pionipenkkien historia on hämärän peitossa tuota vuosilukua lukuunottamatta, mutta on hauska miettiä miksi tätä kartanopuiston edustusosiota hoidetaan siten kuin hoidetaan.

Barokkipuutarhaa hoidetaan nimittäin hiukan toisin kuin tavallisia puistoja. Sinne ei tuoda vieraita maa-aineksia eikä siemeniä. Alueella ei käytetä myöskään keinolannoitteita, lukuunottamatta kesäkukkaistutuksia.

Tällaiselta barokkipuutarhan pionipenkki on näyttänyt 6.5.09:

Pionit ovat vasta nousemassa ja katseiden kerääjänä on idänsinililja (Scilla siberica). Idänsinilija on kotoisin Itä-Euroopasta ja Keski-Venäjältä (ei siis siperiasta vaikka nimi siihen viittaakin) ja sieltä se on kulkeutunut lännen puutarhoihin 1600-luvulla. Ruotsissa se oli yleisesti viljelyssä 1800-luvun lopulla ja luultavasti hiukan siitä myöhemmin se päätyi myös Suomeen. Kasvi sopii siis mainiosti 1900-luvun alkupuolen perennapenkkiin. Kukkapenkkikasveina innokkaasti leviävät sipulikukat ovat hiukan hankalia, sillä ne eivät tahdo tunnistaa ihmisen piirtämiä rajoja. Herttoniemessäkin pikkusipulit ovat levinneet lattarautareunusten yli ja ali nurmikolle. Nämä kasvit tuskin ovat alkuperäisiä, sillä villisti leviävinä niitä luulisi kasvavan myös pensaiden alla ja muillakin nurmikentillä. Mutta tämä on oma arvaukseni ja saatan olla väärässäkin.

Kevään edistyttyä, 21.5.09 pionipenkin pääosan ovat ottaneet tulppaanit.

26.5 on päässyt nauttimaan avautuneista kukista. Huomatkaa lisäksi pionien voimakas kasvu.

Tulppaanien käyttö historiallisessa pionipenkissä on hiukan epäilyttävää. Isoista sipulikukista mainitaan historiallisten puutarhojen ja perinnekasvien yhteydessä lähinnä narsissit, joita on Suomessa viljelty jo 1700-luvulla. Tulppaaneista puhutaan vain hyötämisen yhteydessä. Niitä on siis kukitettu talvella kartanoiden kasvihuoneissa ja tuotu ruukuissa asuinhuoneisiin. Ehkä tulppaanien käyttö on myönnytys sille, että nykypuistossa on oltava joka hetki jotain kukkivaa; eihän ihmisille saa tuottaa pettymystä. Mutta miksi ei ole käytetty narsisseja? Kaiken lisäksi tulppaanit ovat kevään muotiväriä, mikä saattaa tarkoittaa, että lajike vaihdetaan joka vuosi. Toisaalta on myönnettävä, että oranssit tulppaanit ja punertavat pioninlehdet muodostavat hienon sävy-yhdistelmän.

Vaan ei hätää, pääosassa ovat kuitenkin pionit! Kukinta alkoi kesäkuun lopulla. Nuo kuvat on otettu 26.6.

Paeonia lactiflora, kiinanpioni eli jalopioni. Kiinanpioneita kasvaa villinä mm. - ei ehkä kovin yllättäen - Kiinassa, missä tästä luonnonlajista on kehitetty lukuisia puutarhamuotoja satojen vuosien ajan. 1800-luvun alussa niitä alettiin tuoda Eurooppaan ja erityisesti Englannissa ja Ranskassa ryhdyttiin innokkaasti risteytystyöhön. Lajikkeita on joidenkin arvioiden mukaan ollut noin 3000, joista nykyisin lienee jäljellä runsas kymmenesosa. Kiinanpionilajikkeet tunnetaan aina nimeltä - paitsi Herttoniemessä, missä puhutaan vain 1930-luvun kannasta, vaikka näkyvillä on ollut neljä tai viisi erilaista kukintaa. Joka tapauksessa, vanhoja nimeltä tunnettuja lajikkeita ovat mm. valkoiset 'Festiva Maxima' ja 'Duchesse de Nemours', vaaleanpunaiset 'Edulis suberba', Lady Alexandra Duff' ja 'Sarah Bernhard' sekä tummanpunaiset 'Felix Crousse', 'Carl Rosenfield' ja 'Inspecteur Lavergne'. Lupaan selvitellä Herttoniemen pioneja hiukan tarkemmin, kunhan löydän pääkukinnasta otetut valokuvat. Nyt ne näyttävät olevan mystisesti kateissa, ehkä toisella koneella, toivoakseni...

Palaan pioneihin siis vielä myöhemmin. Pionien lisäksi Herttoniemessä kukkii vain puuvartisia kasveja, ellei kesäkukkia ja jo mainittuja sipulikukkia oteta lukuun. Syreenit ovat tärkeä osa barokkipuutarhaa, puutarhan runko oikeastaan.

3.6. otetussa kuvassa kukinta on parhaimmillaan. Pihasyreenin (Syringa vulgaris) tiedetään kasvaneen Turussa jo vuonna 1728, vaikka se alkoikin levitä maassamme vasta Ehrensvärdin teettämien Suomenlinnan istutusten jälkeen 1700-luvun lopulla. Puutarhakasvina syreeniä on käytetty Euroopan puutarhoissa ainakin 1500-luvun puolivälistä lähtien, jolloin eräs ranskalainen luonnontutkija löysi sen Turkista. Myöhemmin pihasyreenin on todettu kasvavan luonnonvaraisena myös nykyisen Romanian ja Bulgarian alueella. Pihasyreeniä on jalostettu Keski-Euroopassa pitkään ja siitä on saatu aikaan satoja upeita lajikkeita. Meillä nämä lajikkeet ovat kantalajia arempia. Siniviolettikukkaisen kantamuodon lisäksi valkokukkainen Alba- ja vaaleanpunakukkainen Amoena-lajike ovat kestäviä ja perinteisiä, Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin juurtuneita koristepensaita.

Herttoniemessä kukkivat myös pensasruusut. En tiedä onko ruusuja käytetty puiston vanhoissa suunnitelmissa, mutta 1990-luvun kunnostussuunnitelmasta niitä löytyy. Enimmäkseen ruusuja on käytetty ns. uudella puolella, mutta on niitä viimeisten vuosien aikana istutettu myös puiston historialliseenkin osaan. Valkoisen huvimajan luona kasvaa kokoelma Turusta saatuja taimia. Jotain vanhaa lajiketta ne kuulemma ovat, mutta tarkempaa tietoa niistä ei ole.

Ruusuja on alettu istuttaa kartanoiden ja pappiloiden pihoihin yleisesti 1800-luvun loppupuolella. Aluksi niitä on todennäköisesti tuotu ruotsalaisten ja venäläisten tuttavien puutarhoista. Myöhemmin kotimaiset taimistot alkoivat viljellä ja tuottaa ruusuntaimia myyntiin ja jo 1930-luvun taimihinnastoissa tarjolla on ollut huomattava ruusuvalikoima. Ruusuista olen kirjoittanut varmaankin tarpeeksi tänä kesänä (enkä siitä huolimatta häpeäkseni tunnista Herttoniemen kaunokaisia), joten tyytykäämme katselemaan kuvia.

Melkoisen perinteisiksi Herttoniemen puiston kasvit siis osoittautuivat. Kaikki kunnia Helsingin kaupungin puisto-osastolle, joka tekee paljon työtä vanhojen kasvikantojen säilyttämiseksi ja myös lisäämiseksi. (Ok, tiedän että puisto-osastoa ei ole olemassa, mutta voiko olla mitään niin naurettavaa kuin Rakentamispalvelu tai Stadin rakentajat, joka kai on viimeisin nimiviritelmä?)

Lehmukset kukkivat

2009-07-20T18:59:00.013+03:00

Huumaava tuoksu aamuisin Mäkelänkadulla kävellessäni pysäkille. Lehmukset kukkivat!

Mikä ihana puu; katupuuna, puistoissa, metsissä ja pihoilla. Metsälehmus, Tilia cordata, on yleisin Suomessa luonnonvaraisena kasvavista jaloista lehtipuista. Puistoissa käytetään metsälehmuksen lisäksi mm. puistolehmusta, jonka tunnistaa muhkuraisesta rungosta. Metsälehmuksen puuaines on valkoista ja pehmeää, erinomaista veistotöihin. Vanha nimi niinipuu juontaa juurensa lehmuksen kuoresta saatavasta niinestä, joka on muinoin ollut käypää kauppatavaraa ja josta on tehty mm. köysiä ja mattoja. Niini-sanasta johdettuja paikannimiä seuraamalla voi päätellä lehmuksen levinneisyysalueen Suomessa.

Nuorena lehmus on kauniin kartiomainen, hyvin säännöllisen muotoinen puu. Vanhemmiten puu saa luonnetta, muhkuraistuu, oksat alkavat lenkottaa.

Kuvissa on eri-ikäisiä lehmuksia erilaisissa ympäristöissä. Ensimmäinen nuorukainen on Suomenlinnasta, toisen kuvan nuoret aikuiset Mäkelänkadulta ja viimeisen kuvan sekalainen joukko Herttoniemen kartanon puistosta. Lehmus on siis mainio puu erilaisiin viherkohteisiin. Mutta minusta sen mainious on paljon muutakin.

Vaikkapa lehmuksen langettama vihreänkuultava varjo kuumana kesäpäivänä.

Tai tuoksuvat kukat, jotka houkuttelevat luokseen myös mehiläisiä pitämään surinakonserttia. Kukkien tuoksu on narkoottisen huumaava. Mehiläisille se on joskus turmiollinen, ainakin päätellen puiden alla hortoilevista pökkyräisistä hyönteistä.

Lehmuksenkukkien aikaan kesä on syvimmillään. Tästä kertoo runoilija Ina Seidel runossaan Trost, lohdutus.

"Lehmukset tuoksuvat kuolemattomalta -
Mitä sinä oikeastaan pelkäät?
Sinä häviät, ja pian mikään katse
ei enää erota sinun jalanjälkiäsi pölyssä.
Kesä seisoo kuitenkin sinisenä ja säteilevänä
ja irrottaa kepeästi siteet ihmisrinnan ympäriltä
suloisen hengityksensä myötä.
Mistä tulet? Kuinka kauan olet vielä täällä?
Mikä sinua askarruttaa?
Lehmukset tuoksuvat kuolemattomalta - "

Parhaiten tuoksuu juuri kotoinen metsälehmuksemme. Puistoissa käytetty isolehtilehmus kukkii aiemmin, mutta sen kukkien tuoksu on heikompi. Puistolehmus on kyllä muuten komea, mutta senkin kukkien tuoksu on mieto verrattuna niinipuuhun. Kukkien tuoksun voi tuntea myös lehmuksen mettä maistelleiden mehiläisten hunajassa. Muistelkaa vakka Säädyllisen murhenäytelmän (vai oliko se Kadotettu puutarha? En nyt muista, mutta molemmissa kirjoissa on hienoja puutarhakuvauksia.) teehetkien tunnelmanluojaa, hunajaa, jossa tuoksuu tuntuvasti lehmuksenkukat. Toinen kirjallinen viite lehmuksenkukkiin on tietysti Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä, jossa lehmuksenkukkateen tuoksu avaa tien lapsuudentunnelmiin.

Me keräsimme viikonloppuna lehmuksenkukkia koko talven tarpeiksi. Puistoista, mistäpä muualtakaan kaupungissa asuva voisi luonnonyrttinsä kerätä. Mutta olimme ovelia ja valitsimme sellaiset ympäristöt, missä autoliikennettä ei ole nimeksikään. Nyt yksiön parvi on pyhitetty kuivuville kukille. Lehmuksenkukkatee on oivallinen seurustelujuoma, mutta liiallisesti nautittuna se voi olla vaaraksi heikolle sydämelle. Rohdoksena lehmuksenkukkateetä voi käyttää kuumesairauksiin, vilustumisiin, influenssaan ja yskään. Tässä mielessä lehmuksenkukkatee on verrattavissä mustaseljankukkateehen. Kylpyveteen lisättynä lehmuksenkukat auttavat unettomuuteen, ahdistukkseen, migreeniin ja lihaskipuihin.

Miten täydellinen voisikaan olla kesäpäivä, jos saisi levätä lehmuksen alla, kutoa nuttua lehmuksenvihreästä langasta ja siemailla lehmuksenkukkateetä (ja madeleine-leivoksia, kenties).

Tervetuloa Herttoniemen kartanopuistoon

2009-07-10T12:13:00.013+03:00

Tästä aiheesta lupasin kirjoittaa säännöllisesti, mutta niin vain muut asiat ovat ajaneet kartanopuiston ohi. Kuvia olen onneksi ottanut ainakin silloin tällöin, joten pääsen muistelemaan puiston vuodenkiertoa vähitellen. Mutta ensiksi itse kartanopuisto.

Kuva kartanon päärakennuksesta on otettu 2.7, jolloin edustan pionipenkit kukkivat parhaimmillaan. Palaan näihin pionipenkkeihin myöhemmin, mutta ennen sitä hieman yleistä tietoa sekä tästä alueesta että vanhoista kartanopuistoista yleisemminkin. Lähteenäni käytän Viherympäristöliiton ja Suomen puutarhataiteen seuran vuonna 2001 julkaisemaa kirjaa Hortus fennicus, Suomen puutarhataide.

Puutarhatyylit ovat vaihdelleet melko voimakkaasti; tarkkaan rajattu muotopuutarha on vaihtunut vapaamuotoiseksi maisemapuutarhaksi jne. Keski-Euroopan suurissa puutarhakohteissa vaihdokset olivat radikaaleja ja muodista poistuneet puutarhasommitelmat korvattiin tyystin toisenlaisilla. Suomeen uudet tuulet tulivat hitaammin ja muutokset olivat hienovaraisempia. Aiemmin perustetut puutarhanosat jäivät yleensä käyttöön ja uusien muotivirtausten mukaisia puutarhasommitelmia rakennettiin niiden viereen. Toisaalta jotkut vaiheet ovat kadonneet vähitellen, jotkut uusien suunnitelmien myötä, toiset yksinkertaisesti hoidon puutteessa. Esimerkiksi vanhoja ryytimaita ja ruutupuutarhoja ei enää löydä.

Kartanon kehitys alkoi 1700-luvulla. Herttoniemen tai Herttuaniemen seutu on Viikin peltojen ohella Helsingin vanhimpia viljelymaisemia. Herttoniemen kylän ja siihen rajautuvan Båtvikin alueella on keskiajalta lähtien ollut pieniä säteritiloja. Ensimmäiset suunnitelmat kartanonpuistosta löytyvät 1760-luvulta, jolloin alueelle on suunniteltu uutta päärakennusta. Suunnitelmissa on myös luonnos barrokkipuutarhasta puurivein ympäröityine kortteleineen ja terasseineen. Tämän suunnitelman tekijää ei tunneta. Toteutuessaan suunnitelma olisi vaatinut mittavia maarakennustöitä.

Alueella oli toiminut fajanssitehdas, joka amiraali Carl Olof Cronstedtin omistuskaudella vuosina 1813-1820 muutettiin kartanon päärakennukseksi. Tällöin todennäköisesti istutettiin myös kartanon puiston formaalinen osa. Cronstedt suunnitteli muotopuutarhan itse. Innostuksen hän oli luultavasti saanut seuratessaan Ruotsin kuninkaan Kustaa III:n hovissa Drottningholmin linnapuutarhan laajennus- ja muutostöitä. Myös matkat Italiaan, Saksaan ja Alankomaihin olivat luultavasti antaneet virikkeitä puutarhasuunnitteluun. Herttoniemen kartanon puisto jakautuu päärakennukseen liittyvään symmetrisen suoralinjaiseen osaan, sekä vapaamuotoisempaan maisemapuutarhaosaan. Myös maisemapuutarhan epäillään rakentuneen Cronstedtin aikoina, mutta tästä ei ole täyttä varmuutta.

Puistoon rakennettiin kaksi Carl Ludvig Engelin piirtämää tiilirakenteista huvimajaa kattofriiseineen ja seinäreliefeineen. Valkoinen huvimaja rakennettiin pääakselin ja keltainen poikkiakselin päätteeksi. Herttoniemen muotopuutarhasommitelmassa päärakennus ja sen läpi kulkeva keskiakseli muodostavat yhdessä poikkiakselien, terassien, nurmikenttien, pyöröaukioiden, akselien päätteinä olevien huvimajojen sekä maisemapuisto-osion peilialtaiden ja puuryhmien kanssa harmonisen kokonaisuuden.

Muotopuutarhan ja maisemapuutarhan välistä rajaa on vaikea vetää, sillä monet aiheet toimivat molempien tyylien osina, esimerkkinä juuri edellä kuvatut huvimajat. Maisemapuutarhan olennaisena osana ovat kosteaan notkelmaan kaivetut lammet saarineen ja kiemurtelevine ojineen. Kalalammikot kuuluvat puutarhojemme vanhimpiin koristeaiheisiin. Maisemapuutarhaan kuuluvassa vanhassa lehtometsässä kiemurtelee yllätyksellinen polkuverkosto, joka ylittää ojat valkoisilla puusilloilla.

Puuympyrä tai soikio oli tavallinen sommitteluaihe vanhemmissa puistoissa, 1600-luvun barokkipuutarhoissa sekä 1700- ja 1800-luvun maisemapuutarhoissa. Puuympyröihin saattaa liittyä myös historiallisia tarinoita, sillä puita on istutettu joidenkin tapahtumien tai henkilöiden muistoksi. Herttoniemessä osa puuympyröistä on kadonnut, mutta pääakselin lehmusympyrä on uusittu ja muotopuutarhan tärkeänä osana toimii syreeniympyrä koristeaiheineen.

Puisto on muuttunut vuosien myötä paljon. Ensimmäisen kerran puistoa on kunnostettu 1920-luvulla puutarha-arkkitehti Bengt Shalinin suunnitelman mukaisesti. Tältä ajalta ovat todennäköisesti kartanon edustan parterripuutarhan pitkät pioniryhmät. Seuraavan kerran kunnostukseen ryhdyttiin vuonna 1998, jolloin suunnitelman, ja siis kuvissa näkyvän puiston nykyisen muodon, loi Camilla Rosengren. Vuodet näiden kunnostusten välillä puistoa hoidettiin melko kevyellä kädellä. Tämä on osaksi säilyttänyt, osaksi hävittänyt vanhoja piirteitä. Ensimmäinen maailmasota hävitti kasvihuoneet, suihkulähteet, koristeuurnat, hedelmäpuut ja suurimman osan koristeistutuksista. Suomalaisille puutarhoille tyypillinen tapa istuttaa hyötykasveja sommitelman keskeisiin osiin, esimerkiksi Herttoniemessä hedelmäpuiden ja marjapensaiden käyttö keskiakselin molemmin puolin olevissa parterreissa, on uudessa suunnitelmassa tuotu takaisin, joskin melko viitteellisenä. Hedelmäpuista ainoana säilyneen, suomen suurimmaksikin mitatun päärynäpuun jälkeläisiä kasvaa puistossa ja löytyy sieltä muutama karviaispensaskin.

Ehkä tämä riittää kartanopuiston ensiesittelyksi. Palaan yksityiskohtiin aina silloin tällöin, muiden puutarharetkieni lomassa.

Vielä kerran ruusuja

2009-07-09T21:26:00.013+03:00

Kuivuri hurisee teeaineksia talven varalle; vadelman, ahomansikan ja mustaherukan lehtiä hiostettuna, puna-apilankukkia, mesiangervoa ja pikkuisen saksankirveliä. Nyt on hyvä aika palata ruusujen pariin; viimeksi selostukseni vierailusta Meilahden rosarioon taisi lopahtaa unentuloon. Retkellä 2.7 kukkineista ja kuvatuista ruusuista esittelemättä jäivät Rugosa-ryhmän ja Pimpinellifolia-ryhmän edustajat. Tietolähteenäni on edelleen Suomalainen ruusukirja (Alanko, Joy, Kahila, Tegel) vuodelta 1995.

Tarhapimpinellaruusut

Voiko olla mitään keskikesäisempää kuin juhannusruusu? Tarhapimpinellaruusuiksi kutsutaan kaikkia luonnonlaji pimpinellaruusun risteymiä. Tässä ryhmässä on jotain hyvin sekavaa ja nimistö elää koko ajan, mutta myös tuttu juhannusruusumme luetaan pimpinellaruusuihin. Pimpinellaruusut ovat siroja, kestäviä ja kauniita. Niiden huonona puolena on vain lyhyt kukinta. Lähes kaikki eurooppalaiset pimpinellaruusulajikkeet ovat syntyneet 130-200 vuotta sitten. Suomessa näitä ruusuja on viljelty jo toistasataa vuotta ja etenkin perinteistä juhannusruusua 'Plenaa' pidetään hyvin suomalaisena pensaana. Ruotsissa sen nimi on 'Finlands vita ros' ja englanniksi sen voi löytää nimellä 'Finnish White'. Juhannusruusun alkuperä on luultavimmin jossain Pietarin lähistön taimitarhalla tai jossain Baltiassa. Tähän ryhmään kuuluu muuten myös muutama viikko aiemmin kuvaamani 'Juhannusmorsian'.

Minusta yksi hurmaavimmista Rosa Pimpinellifolia -ryhmän edustajista on 'Aicha'. Se on melko uusi, vuodelta 1966. Kukka on nuppuisena voinkeltainen mutta muuttuu avautuessaan vaaleammaksi. Tuoksu on huumaava. Koska kukka on niin ihana, se saa tilaa kahden kuvan verran.

Tarhapimpinellaruusut kukkivat kuten todettua lyhyesti ja retkeni myöhästyi niin, että suuri osa pensaista oli jo kukkinut. Onneksi löysin muutaman kukan hauskasta pikkupensaasta. Tummanpunakukkaisen 'Red Nellyn' alkuperästä ei ole tietoa, mutta sen pikkuiset lehdet muistuttavat juhannusruusua. Ruusu on vuodelta 1930.

Lopuksi vielä löytöruusu 'Ristinummi', joka on saanut myös KESKAS-tunnuksen. Alunperin pensas on löydetty ratapenkalta läheltä Ristinummen asemaa ja sieltä se on päässyt ruusuintoilijoiden mukana leviämään maailmalle. Pensaan epäillään olevan pimpinella- ja kurtturuusun risteymä.

'Ristinummi' muodostaakin sopivan aasinsillan seuraavaan ruusuryhmään.

Tarhakurtturuusut

Kurtturuusu on lukumääräisesti suosituin Suomessa kasvatetuista ruusuista. Kurttulehtiruusu onkin oivallinen pensas; se on vaatimaton, mutta silti näyttävä, sietää tiesuolaa ja saasteita, on helppohoitoinen ja kukkii uskollisesti ja pitkään. Itse asiassa kurtturuusu on niin hyvä selviämään, että siitä on tulossa riesa sen levitessä luontoon ja valloittaessa mm. luonnontilaiset hiekkarannat. Kurtturuusu kasvaa luonnonvaraisena Tyynenmeren rannoilla Koillis-Aasiassa. Sieltä se päätyi kiinalaisten puutarhoihin varhain, paljon ennen 1000-lukua, jolta ajalta ovat ensimmäiset säilyneet tätä ruusua esittävät maalaukset. Eurooppaan kurtturuusu saapui Japanista 1700-luvun lopulla, mutta suuremman suosion se sai vasta 1900-luvun alkupuolella Ranskassa ja Saksassa. Tähän ryhmään kuuluu myös Hatanpään arboretumissa muutama viikko sitten kuvaamani 'Fru Dagmar Halstrup'. Lajikkeita on valtava määrä ja poiminkin Meilahden valikoimasta vain ne, jotka jostain syystä kiehtoivat minua ja sattuivat vielä olemaan hyvässä kukassa.

Jotenkin viehätyin sellaisiin Rosa Rugosa -ryhmän kukkiin, joissa näkyi valkoisessa hiven punaista. Näitä olivat mm. 'Lac Majeau' punaraitaisine nuppuineen.

Toinen oli 'Louise Bugnet' vuodelta 1960. Bugneteista kuuluisin taitaa olla 'Thérèse Bugnet' teresanruusu, joka sivumennen sanoen on oikein oivallinen koristepensas.

Keltaista ei ole näkynyt pitkään aikaan, joten puutteen korjatkoon tarhakurtturuusuihin kuuluva 'Agnes'. Pensas on perinyt kurtturuusuilta kestävyyden ja persiankeltaruusulta kukinnon värin - ovallinen yhdistelmä!

Latvialainen 'Ritausma' vuodelta 1964 oli mielestäni todella kaunis.

Kotimaista paikalliväriä toi 'Muhoksen Mimmi' eli 'Pappilan Neito'.

Eivät kaikki rugosatkaan loputtomasti kuki. Esimerkiksi hieno 'Katri Vala' oli jo kukintansa kukkinut, mutta ehkäpä menen sen löytöpaikkaan Katri Valan puistoon tutkimaan, josko pensas suvaitsisi tehdä muutaman syksykukan.

Löytöruusut olivat mielenkiintoinen ryhmä, mutta siihen päästyäni kameran akku loppui. Siispä ensi vuonna uudestaan, ja ehkä jo kesäkuun puolella, jotta ehtisin näkemään edes osan alkukesän kukkijoista.

Lopuksi täytyy vielä mainita, että pari viikkoa sitten kuvaamani Valamonruusu 'Splendens' kuuluu nyt esittelemättä jääneeseen Rosa Francofurtana -ryhmään, eli kirkonruusuihin. Nyt sekin selvisi, että ruusun nimi on ruotsiksi valmoros, unikkoruusu, mistä se on suomeksi vääntynyt valamonruusuksi. Vaikka ruusulla ei siis olekaan mitään tekemistä Valamon luostarin kanssa, liittyy siihen aina mielessäni jotain seremoniallista hohdetta tuon aiemman mielleyhtymäni vuoksi.

Ruusuja ruusuja

2009-07-07T20:57:00.014+03:00

Lisää ruusuja! Näihin ei onneksi kyllästy niin helposti kuin rodoihin. Vierailin Meilahden arboretumissa vajaa viikko sitten ja harmittelin, kun en ollut mennyt sinne aiemmin - osa ruusuista oli nimittäin jo päättänyt kukintansa. Mutta onneksi voin mennä sinne uudestaan! Ainakin Rugosa-ryhmän ruusut kukkivat pitkälle syksyyn. Ruusuissa on jotain outoa viehätystä. Pensasruusut ovat ruusuisuudestaan huolimatta melkoisen vaihtelevia persoonallisuuksia ja niihin liittyvät tarinat vain lisäävät kiinnostavuutta. En ole kovinkaan tarkka lajien ja lajikkeiden tunnistaja, mutta nautin nimien miettimisestä; miksi tällaiselle kukalle onkaan annettu tällainen nimi.

Lueskelin Suomalaista ruusukirjaa (Alanko, Joy, Kahila ja Tegel), vuoden 1995 painosta, ja koetin saada hiukan tolkkua pensasruusujen ryhmittelyyn. Kuva rosarion kartasta osoittaa, kuinka ruusuja jaoitellaan. (Miksi ihmeessä tämä ohjelma kääntää jotkut kuvat omatoimisesti väärin päin? Näin on käynyt ennenkin ja olen joutunut poistamaan kuvat, jotka itsepäisesti ovat nurinniskoin; tässä kuvassa se ei haitanne joten jääköön.)

Meilahdesta löytyy siis ruusuja Pimpinellifolia-ryhmästä, Gallica-ryhmästä, Damascena-ryhmästä, Centifolia-Muscosa -ryhmästä, Bourbon-ryhmästä, Franco-Furtana -ryhmästä, Alba-ryhmästä ja Rugosa-ryhmästä, sekä erinäinen määrä näihin ryhmiin tai niiden liepeille sijoittuvia löytöruusuja. Ruusuja on viljelty Kiinassa ja Välimeren ympäristössä tuhansia vuosia, mm. Kreikassa jo ennen vuotta 900 eaa. Kasvitieteilijät ovat päätelleet, että esimerkiksi roomalaiset viljelivät ainakin ranskanruusuja (Rosa gallica), neidonruusuja (R. alba) ja damaskonruusuja (R. damascena). Rooman valtakunnan tuhouduttua persialaiset jatkoivat ruusunviljelyn kehittämistä. Viljelyssä epäillään olleen ainakin ranskanruusuja, neidonruusuja, damaskonruusuja ja sammalruusuja (Rosa moschata). Persialaiset viljelivät damaskon- ja mahdollisesti neidonruusuja ruusuveden ja -öljyn tuottamiseksi. Euroopassa ruusuja on alettu jalostaa 1700-luvulta lähtien, joilloin ovat syntyneet ns. vanhat eurooppalaiset ruusut. Tällöin mm. Hollannissa kehittyi uusi ruusuryhmä, kartanoruusut (Rosa centifolia). Jalostaminen on ollut innostunutta ja jalostamalla saatuja tai risteytymällä syntyneitä lajikkeita on aikojen kuluessa ollut ainakin 15000. Tutkijoiden arviot ruusujen alkuperäisestä lajimäärästä vaihtelevat sadasta yli nejään tuhanteen, mikä kertoo luokittelun vaikeudesta. Minulle riittää, että ruusu on ruusu; hauskat nimet tulevat kaupanpäällisinä.

Meilahden kuvasaaliin esittelen rosarion luokittelun mukaisesti. Ensimmäisenä esittäytyy sammalruusuihin eli Rosa Centifolia Muscosa -ryhmään kuuluva 'Henri Martin' vuodelta 1863. Sammalruusut ovat kartanoruusun muunnoksia, joiden erikoisuutena ovat "sammaloituneet" kukkapohjukset ja verholehdet. Kysessä on tarkemmin ottaen pihkantuoksuinen nystykarvoitus. Tässä ruusussa on jotain todella viehättävää; peikkomaista metsäläisyyttä yhdistettynä sulouteen.

Ranskanruusut

Rosa Gallica-ryhmä eli ranskanruusut ovat kaikkein vanhimpia viljeltyjä ruusuja ja ne ovat olleet vaikuttamassa jollain tavalla lähes kaikkien puutarharuusujen kehitykseen. Vanhoista ruusuista juuri ranskanruusuja on jalostettu kaikkein eniten ja vaikka osa lajikkeista on jo kadonnut, on R. Gallica lajikkeita silti eniten jäljellä näistä ns. historiallisista ruusuista. Ranskanruusuille on tyypillistä melko litteät, tiheästi kerrannaiset kukat, sekä voimakas tuoksu. Ranskanruusujen kestävyydestä Suomen oloissa ei ole pitkää kokemusta, sillä näitä ruusuja ei meiltä ole juurikaan löydetty ja laajempia istutuksia on tehty vasta 1990-luvulla.

Kirjoapteekkarinruusu, eli Rosa Gallica -ryhmän 'Rosa Mundi', on saanut alkunsa ennen vuotta 1583. Minua viehättää erityisesti R. Mundin kukan väri. Kyseessä on vahin ja tunnetuin raitakukkaisista ruusuista. Näyttääkö tuo nyt 'maan ruusulta'? Minusta siinä on pikemmikin jotain karnevalistista - mutta ehkä viittaus maahan juontuukin juuri siitä eikä juurevuudesta tai arkisuudesta, kuten olen tavannut ajatella.

Ehkäpä tämä seuraava varsinainen apteekkarinruusu olisi kannattanut esitellä ensiksi, mutta taisin kyllä luonnossakin sännätä kamerani kanssa ensin tuon kirjoversion luokse. Tuo yllä oleva 'Rosa Mundi' on syntynyt 'Officinalis' -lajikkeen silmumutaationa. Apteekkarinruusu 'Officinalis' tunnetaan jo ennen vuotta 1240. Ristiretkeläiset ovat tuoneet sen Lähi-Idästä Ranskaan ja sitä on siitä lähtien viljelty laajasti lääketarkoituksiin. Mistään ei ainakaan nopean tutkimisen perusteella selvinnyt, millaisia käyttötarkoituksia apteekkarinruusulla on ollut, mutta otan asiasta selvää myöhemmin.

Ranskanruusuihin eli Rosa Gallica-ryhmään kuuluu myös eksoottisen värinen 'Belle de Grecy'. Sinisestä ruususta on haaveiltu varmasti yhtä kauan kuin ruusuja on jalostettu, mutta jalostus ei ole tuottanut tuloksia. Ruusun suvussa ei vain esiinny puhtaansinisen väriaineen geenejä. Mutta eikö tuon 1800-luvun alkupuolelta kotoisin olevan ruusun purppuraa voisi jo pitää lähes sinisenä?

Seuraavana esittelyvuoron saa pilkkulehtinen ranskanruusu 'Alain Blanchard', joka on vuodelta 1839. Nuo pilkut eivät ole minusta läheskään niin kiehtovia kuin Rosa Mundin raidat, mutta esittelen tuon erikoisuutena. Alkuun olin jopa epävarma siitä, johtuuko pilkutus sateesta vai onko se tarkoituksellista.

Viimeisenä ranskanruusuna esiteltäväksi pääsee 'Tuscany', jota on viljelty euroopassa jo 1400-luvulla. Sen arvoksi mainitaan syvän viininpunainen väri, jota kukkien keskellä hehkuvat kullankeltaiset heteet korostavat. Kuvassa kukkien tummanpunaisuus, lähes mustuus, ei oikein pääse oikeuksiinsa. Minun vierailuni aikoihin kukinta oli jo loppumassa, enkä siis nähnyt pensasta koko komeudessaan.

Damaskonruusut

Damaskonruusuja pidetään vanhoista ruusuista voimakastuoksuisimpina ja niiden viljelyyn liittyykin keskeisesti kukkien käyttö ruusuveden ja -öljyn tuotannossa. Ajanlaskumme alussa Persiassa ja Intiassa tuotettiin valtavat määrät ruusuvettä, jota etenkin arabit arvostivat. Damaskonruusut olivat suosittuja antiikin Roomassa, mutta ne katosivat Euroopasta palatakseen takaisin ristiretkeläisten mukana 1200-luvulla. Damaskonruusut voidaan jakaa kesä-ja syysdamaskonruusihin, joista kesäversiot menestyvät Suomessa varmemmin. Yksi ryhmän tunnetuimmista edustajista, 'Blush Damask', on hyvin vanha lajike.

Toinen ryhmän edustaja, joka kiinnitti kamerani huomion, on 'St. Nicholas' vuodelta 1950. Tästä lajikkeesta en löytänyt muuta tietoa. Minusta se näytti varsin kauniilta hennossa vaaleanpunaisuudessaan.

Neidonruusut

Neidonruusut, Rosa alba-ryhmä, ovat ns. historiallisista ruusuista kestävimpiä Suomen oloihin. Neidonruusuille on tyypillistä valkoinen tai hempeän vaaleanpunainen värisävy, kaikki tummat sävyt puuttuvat. Neidonruusujen epäillään syntyneen viljellyn damaskonruusun ja jonkin koiranruusujen ryhmään kuuluvan lajin risteymänä. Neidonruusut olivat keskiajalla suosittuja, mikä näkyy mm. renessanssimaalareiden tauluissa. Esimerkiksi Botticellin kuuluisan maalauksen "Venuksen syntymä" vaaleanpunertavat ruusut on tunnistettu neidonruusuiksi. Renessanssiajan madonnamaalauksissa Neitsyt Marian kädessä oli usein valkoinen ruusu puhtauden ja viattomuuden symbolina, mistä myös tämän ruusuryhmän Neitsyt Mariaan ja nuoreen neitoon viittaava nimi on saanut alkunsa. Rosa alba-ryhmään kuuluva 'Semiplena' on vuoden 1500 tienoilta. Se on kestävä, ehkäpä kestävin neidonruusuista.

Mikkelin maalaiskunnasta, Tertin kartanon pihalta, on löydetty 'Maiden´s Blush' -nimisen neidonruusun kantaa. Tämä 'Tertin kartanoksi' nimetty ruusulajike on otettu taimitarhalisäykseen ja se on saanut KESKAS-tunnuksen, mikä on merkki hyvästä sopeutumisesta Suomen oloihin.

Huhhuh! Kylläpä näitä riittää! Lopetan tälläerää ja jatkan myöhemmin.

Ruusuja

2009-07-01T19:48:00.013+03:00

Suunnitteilla on vierailu Meilalahden rosarioon, mutta sitä odotellessa muutamia ruusutunnelmia alkuviikon retkiltä. Nyt on pensasruusujen hehkein kukinta-aika; osalla lajeista kukinta on ryöpsähtänyt jo ylikin. En ole erityinen ruusuharrastaja, eli ennen retkeä nimikyltein varustettuun ympäristöön en voi luvata virallisia nimiä.

Kuten kuvasta voi ehkä tunnistaa, kierros alkaa kotikulmilta, Hauhonpuistosta. Puistoa mainostettiin Helsingin kaupungin verkkosivuilla ruusuihin keskittyneeksi, joten toiveikkaana suuntasin sinne uimahalliretken epäonnistuttua. Kovin suurta valikoimaa ei löytynyt, mutta kaikenlaista mukavaa kuitenkin. Kuten herkän punainen, yksinkertainen, ilmeisen hyvin menestyvä pensasruusulaji.

Huomion kiinnitti myös voimakastuoksuinen, purppuranpunakukkainen pensasruusu.

Olisi mukavaa, jos puistoissakin kasvit nimettäisiin samaan tapaan kuin vaikkapa kasvitieteellisissä puutarhoissa. Jos nimikylttien pelätään katoavan tai tuhoutuvan turhan nopeasti, voisi nimeämiseen miettiä muitakin ratkaisuja. Voisiko aluiden suunnitelmakartat (tai niiden esittelyversiot) julkaista verkkosivuilla? Tai olisiko mahdollista vaikkapa kaivertaa nimet alueella oleviin kivi- tai puurakenteisiin? Nimeäminen olisi yksi vastaisku sille huolestumiselle, jota julkisuudessa on tunnettu kansalaisten huonoja kasvintunnistustaitoja kohtaan. Tosin Helsingissä jopa puistot on nimetty surkeasti, joten ehkäpä kasvien nimeäminen ei ole asialistalla ensimmäisten joukossa.

Kumma kyllä, jopa Hatanpään arboretumissa Tampereella nimikyltit olivat melko yliolkaisia. Poikkesin katsomassa ruusuja sunnuntaina Helsingin bussia odottaessani. Silmiini sattuivat ainakin jokin keltainen harisoninruusuristeymä sekä väriltäään sen kanssa hienosti sointuva rugosa-risteymä.

Onneksi joistain pensaista oli näkyvillä myös nimet, sillä ne ovat osa ruusujen viehätystä. Saanko esitellä 'Fru Dagmar Halstrup'.

Soma 'Sweet Adeline' ensin yksittäisenä kukkana, sitten koko komeudessaan.

Viimeisenä Tampereentuliaisena vielä 'Nevada'.

Puutarharetkien ylöskirjaamisen yhtenä tavoitteena olisi kannustaa minua ottamaan enemmän selvää asioista, kuten nyt vaikkapa pensasruusujen jaottelusta ja eri lajien ja lajikkeiden tunnusmerkeistä. Kesken kesäkauden energia ei siihen tunnu riittävän, mutta ehkäpä talven aikana otan selvää näistäkin tyypeistä. Lopuksi vielä yleiskuvaa Hatanpään pensasruusuosiosta:

Mutta jotta ruusut eivät loppuisi lyhyeen, liitän mukaan vielä kuvia maalta. Esittelyssä perinteinen iki-ihana valamonruusu sekä somasti rusottava juhannusmorsian.

Kumpulassa

2009-06-28T09:55:00.011+03:00

Tasan viikko sitten piipahdin kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa. Nopean silmäilykierroksen tarkoitus oli lähinnä tutustua alueeseen, tarkempi tutkiminen jää myöhemmäksi. Ostin kausikortin, joten teoriassa pääsen uusintakäynnille koska tahansa. Olen käynyt alueella runsaat kymmenen vuotta sitten ja siitä lähtien olen odottanut sen avautumista. Ja olihan siellä kiva kierrellä. Kumpulan erikoisuutena Kaisaniemeen verrattuna on ainakin se, että kasvit on järjestelty kasvimaantieteellisesti, lajien alkuperäalueiden mukaan. Järjestelmä on hyvä, vaikka kyllä siinäkin on puolensa, että samaan sukuun kuuluvat kasvilajit sekä niiden lajikkeet ja muodot kasvavat lähekkäin, helposti vertailtavina. Kumpulaan kootut kasvit ovat kotoisin pääasiassa Euroopasta, läntisestä ja itäisestä Pohjois-Amerikasta, Japanista ja Kaukoidästä. Kiinasta on kotoisin mm. tämä posliininkuultava kiinanpioni:

Kaukoidästä ja Japanista kiinnitin huomioni pikakierroksella aika ilmeisiin kasveihin; sellaisiin, joissa oli jotakin minun silmiini kummallista. Kuten vaikka tämä kärsäkalla, jonka nimi ei ainakaan ensisilmäyksellä tunnu sopivan kasviin:

Kärsäkallan hienous perustui oikeastaan enemmänkin varsiin kuin kukintoon:

Varren erikoisuuksista jännittävin taisi olla dahuriankoivu, jonka ympärillä kuhisi jatkuvasti ihmettelijöitä. Kuvan nappaaminen ihmisten selkien välistä vaati nopeaa toimintaa. Halusin puutarhaan ehdottomasti juhannusviikonloppuna, sillä kuvittelin sen olevan silloin hiljainen. Vielä mitä! Tai onhan mahdollista, että kuhina on vieläkin kiivaampi tavallisina kesäviikonloppuina. Mutta se koivu:

Tuollaiset silmiinpistävät yksityiskohdat saattavat helposti viedä huomion kokonaisuudesta ja muista, hienovaraisemmista yksityiskohdista. Kuten esimerkiksi näyttävänväristen lehtien takia kasvatettava kiinanlaikkuköynnös, jonka kukintaan kiinnitin nyt ensimmäistä kertaa - aivan sattumalta - huomiota.

Kukinta ei tietenkään ole mikään yllätys, etenkin kun tietää kiinanlaikkuköynnöksen tuottavan myös syötäviä hedelmiä, mutta jotenkin sitä ei vain huomaa. Yhtenä syynä voi olla sekin, että kiinanlaikkuköynnöksestä kasvatetaan enemmän hedekasveja, sillä niiden lehdet värittyvät voimakkaammin. Hedelmien syntymiseen tarvitaan nimittäin sekä hede- että emikasvi, poikkeuksena suomalainen 'Annikki', jossa hede- ja emikukat ovat samassa kasvissa.

Erilaisia hedelmystöjä sekä siemenkotia ja -hahtuvia kannattaa muuten tarkkailla heti keväästä lähtien. Mutta tämän tietysti tietävätkin kaikki voikukkien ystävät. Minä kiinnitin silmäni (johonkin?) kärhöön, (johonkin?) sorvarinpensaaseen sekä (johonkin?) vaahteraan:

Voi miksi en viitsi tehdä muistiinpanoja retkiltäni? Luotan muistiini, mutta huteraksi sekin hapertuu näiden muistiinpanojen kirjoittamisen siirtyessä viikkojen päähän retkeilystä. Täytyy selvittää noiden kasvien oikeat nimet jossain vaiheessa. Tuossa vaahterassa oli muuten hauskan raidallinen runko.

Kasvimaantieteellisen osion lisäksi Kumpulasta löytyisi kulttuurikasvien puutarha, joka jakautuu koristekasviosioon, kartanopuistoon, lääkekasviosioon, ravintokasviosioon sekä hedelmä- ja marjatarhaan. Niihin tutustun seuraavaksi!

Kurjenpolvien lomassa

2009-06-27T21:22:00.013+03:00

Helteisenä alkanut aamu vaihtuikin viileäksi pilvipäiväksi. Aamuauringossa ehdin kuitenkin retkeillä vaihteeksi äidin pihalla, saatuani kutsun aamupalalle. Odottamani kärhökukinnot olivat jo ohi ja edelleen jäi epäselväksi, onko Kasitien varrelta Vakkataimesta muutama vuosi sitten ostamani pagodikärhö edelleen elossa. Epäilyksenalaisen kasvin kukat olivat kuulemma hieman oudot, mutta väritys ei selostuksen perusteella täsmännyt pagodikärhöön. Kaikenlaista muuta kyllä kukki, mm. nyppykurjenpolvet.

Myös peittokurjenpolvet olivat kukassa, mutta ne nyt kukkivatkin miltei koko ajan. Tämä pinkki sorttimentti on selvinnyt hyvin kaikenlaisista paikanvaihdoksista toisin kuin kauniin valkoinen lajitoverinsa. Taustalla on mukavan pehmeälehtistä lampaankorvaa - siis nukkapähkämöä.

Kiva väri- ja muotoyhdistelmä syntyy jättipoimulehdestä ja ukkolaukasta. Jättipoimulehti on mainio perenna miltei millaiseen paikkaan tahansa. Ja sen raikas väritys piristää miltei mitä tahansa väriyhdistelmää.

Vielä lisää ukkolaukkoja, kun eivät edellisessä kuvassa päässeet oikeuksiinsa:

Kesäkukatkin olivat saapuneet pihalle. Risuisessa kuninkaantuolissa kasvoi lobeliaa ja orvokit olivat päässeet pylvään päälle keikailemaan.

Retkeni jatkui maaseudun kesäpaikkaan, missä kohtasin jälleen kurjenpolvien kukkarunsauden. Minulla on jossain vaiheessa ollut outo kurjenpolvi-innostus, jonka jäljet näkyvät edelleen läheisteni pihoilla. Kuvan perennapenkissä on ainakin tuoksukurjenpolvea (joista valkoinen on kadonnut ja vaaleanpunainen rehottaa), nyppykurjenpolvea, idänkurjenpolvea, kaukaasiankurjenpolvea, verikurjenpolvea sekä riesaksi asti leviäviä tummakujenpolvia (ainakin kahta eri sorttia) ja kyläkurjenpolvea. Kaikki eivät onneksi kuki yhtä aikaa.

Kurjenpolvet ovat todellisia jokapaikankasveja; monet niistä ovat helppoja ja runsaita ja sopivat erilaisiin ympäristöihin. Keräilijöille kurjenpolvissa riittää loputon työsarka, mikä varmasti lisää niiden viehätystä. Aromaterapiahierontakurssilla valitsin sokkona tuoksukseni geraniumin, eli kurjenpolven, mikä saattoi osin johtua tuoksun tuttuudesta. Toisaalta on mukava ajatella, että jokin kasvi on juuri minun kaltaiseni, ja tällaiseksi kasviksi miellän mielelläni kurjenpolvet (ja toisaalta myös pelargonit, mutta niistä ehkä myöhemmin). Aromaterapiassa geraniumia luonnehditaan antiseptiseksi, puhdistavaksi, rauhoittavaksi, tasapainottavaksi, stressiä ja masennusta poistavaksi, tulehduksia vähentäväksi, sekä hormonitoimintaa stimuloivaksi ja tasapainottavaksi. Jo kurjenpolvien olemus henkii rauhaa ja tasapainoa, mutta toisaalta myös arjen kauneutta ja pieniin yksityiskohtiin piilotettua ylellisyyttäkin.

Mutta jotta kurjenpolvet eivät veisi kaikkea huomiota, liitän mukaan vielä kuvan vanhasta saksankurjenmiekkalajikkeesta.

Ja löytyy vanhan maalaistalon pihalta tietysti myös jalopioni:

Rhododendron!

2009-06-22T18:45:00.013+03:00

Laajasuonpuistoon suuntasin minäkin viikko sitten, alppiruusuja töllistelemään. Hautausmaan kesätyöntekijänä, ennen puutarhuriopintojani, jäi vanhempien työtovereiden puheista mieleeni eriskummalliset rhododendronit. Niiden piti oleman jotain aivan ylimaallisen ihmeellistä; vaikeita kasvatettavia, mutta sanomattoman upeita. Myöhemmin aloin aavistella, että osa kasvien viehätyksestä liittyy juuri tuohon vaikeaan ja jännittävältä kalskahtavaan nimeen - rhododendron.

Siellä ne siintelivät, suomalaisessa soisessa mäntymetsässä. Kieltämättä alppiruusut ovat viehättäviä kasveja; sopivan kokoisia, ikivihreitä (tosin niiden talvisuojaukset eivät aina ole kaunistuksia), ylenpalttisesti kukkivia. Puisto on perustettu alppiruusujen jalostusta ja tutkimusta varten. Täältä ovat peräisin puutarhamyymälöistäkin tutut 'Mikkeli', 'P.M.A Tigerstedt', 'Helsinki University' sekä tietenkin 'Haaga'. Puistossa kulkiessaan voi todeta, että eivät alppiruusut nyt niin ylettömän hankalia kasveja ole. Vaikean maine saattaakin perustua siihen, että pensaita on istutettu huonoille paikoille tai että taimien alkuperä ei ole suomen oloihin sopiva. Meille sopivat kasvit ja pieni vaivannäkö oikeanlaisen kasvupaikan ja maaperän suhteen takaavat menestyksen alppiruusukasvatuksessa.

Minua viehätti alppiruusujen valtava koko. Niiden rungosto muodosti kauniin pystylinjaston kukkivan katon alle. Pensaita oli yltäkylläisesti, miltei ähkyyn asti. Joka puolella kukkia, kukkia, kukkia...

Anu Väinölän ja Osmo Jussilan kirjoittaman kirjan "Alppiruusut" mukaan rodot saapuivat suomalaisiin puutarhoihin jo 1800-luvulla. Ensimmäinen maininta on Inkoon Fagervikin kartanosta vuodelta 1872. Siellä kasvoi 21 erilaista alppiruusua ja 23 atsaleaa. Alppiruusuharrastus alkoi kunnolla kuitenkin vasta 1930-luvulla, jolloin uranuurtajina toimivat C.G Tigerstedt Mustilan arboretumista sekä Helsingin kaupunginpuutarhuri Bengt Schalin vuosilta 1946-1957. Siitä lähtien alppiruusuja ja atsaleoja on kokeiltu ja jalostettu Suomeen sopiviksi ja harrastuneisuus on saanut joillain innokkaimmilla jopa rodomanian piirteitä.

Ihastuin niihin pikkuisen minäkin. Alppiruusun nuput ja yksittäiset kukat ovat erityisen kiehtovia. Katsokaa vaikka:

Alppiruusujen lisäksi Laajasuonpuistossa kasvaa atsaleoja. Ensimmäinen aistimus niistä alppiruusujenkin keskellä oli kelta-atsalean voimakkaan makea tuoksu. Atsaleat eivät tuntuneet massaistutuksina niin massiivisilta kuin alppiruusut ja ehkä siksi niiden joukossa oli leppoisampi kuljeskella.

Kelta-atsalea on muuten ainoa Euroopasta kotoisin oleva atsalealaji. Sen levinneisyysalue ulottuu Turkin Kaukasukselta Puolaan ja sitä näkee monin paikoin villiintyneenä Euroopassa sellaisillakin alueilla, joiden alkuperäislajistoon se ei kuulu. Kelta-atsalea on talvenkestävä ja hyvä leviämään juuriversoista. Minua kuitenkin viehättävät eniten sen kullankeltaiset ja tuoksuvat kukat.

Atsalean yksittäiset kukat ovat huomattavasti sirommat kuin sukulaisellaan alppiruusulla, mikä myös viehättää minua. Kukien ulkomuoto on viehkon liljamainen.

Puisto on erikoinen elämys. Kukinta-aikaan värit tuntuvat vyöryvän päälle ja yksittäiset pensaat jäävät massojen varjoon. En tiedä miltä puisto näyttää kukinnan jälkeen. Syksyllä luulisi ainakin atsaleojen värittyvän kauniisti ja ehkäpä alppiruusujen käpristyvät lehdet luovat omaa tunnelmaansa. Puistossa oli mukava käydä, mutta nyt riittävät rodot vähäksi aikaa.

Juhannuskukkia

2009-06-20T19:48:00.011+03:00

Joskus taannoin on uskottu, että kasvit ovat voimallisimmillaan juhannusyönä; silloin kerätyillä kasveilla on erityisiä taikavoimia. Ja voihan niin uskoa edelleenkin ken haluaa. Minäkin olen tänään riipinyt maitohorsmanlehtiä ja nokkosia viherjauheeksi, voimaksi talven varalle.

Viherjauhe ei ole kovinkaan taikavoimaista, mutta taikavoimiakin kasveilla voi olla. Esimerkiksi sananjalan ja muidenkin saniaisten on sanottu kukkivan vain juhannusyönä. Itiökasvin kukinta on luonnollisestikin hyvin epätodennäköistä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Mikäli tällaista ihmettä pääsee todistamaan, kannattaa kukka poimia, sillä se takaa poimijalleen taikavoimia tai vaihtoehtoisesti tekee näkymättömäksi. Keskuspuistoon ja Vantaanjoen varteen suuntautuneella juhannuspyöräilyllä pääsimme lähes todistamaan saniaisen (alvejuuren) kukintaa. Lähemmin tarkasteltuna kukka osoittautui metsäkurjenpolveksi, joka vanhan kansan suussa on tunnettu juhannuskukkana kukintansa ajoittumisen vuoksi.

Myös pujo tekee juhannustaikoja. Perimätiedon mukaan pujon alta löytyy juhannusyönä hehkuva hiili, joka keskiyöllä katoaa. Mutta jos hiilen ehtii napata, saa siitä avun kaikkiin vaivoihin. Mikäli hiilen nappaaminen osoittautuu liian vaikeaksi tehtäväksi, voi kokeilla tanssimista juhannuskokon ympärillä pujo vyötäisille kiedottuna. Kun pujon tanssin jälkeen viskaa kokkoon, on terveys taattu vuodeksi eteenpäin.

Kuismien ruotsinkielinen nimi johannesört on annettu Johannes Kastajan muistoksi ja siten myös kuismat ovat juhannuskukkia. Runo 1400-luvulta kertoo kuismiin liittyvän myös juhannustaikaa: "Vain pako on kaikkien noitien työnä, kun kuisma poimitaan juhannusyönä. Mennyt on paholaisen voimain taika, kun on turvana kuisman taika. Hiero kanaan kukan punaista paloa, niin ei mikään rajuilma vahingoita taloa. Suojaa hyvin myös itsesi; kiedo kuismaseppel kaulasi ympäri."

Norjassa puolestaan uskotaan, että kun syö juhannusyönä väinönputkenjuurta, paranee mistä tahansa vaivasta. Väinönputki on myös hedelmällisyyden symboli, jota morsian ja sulhanen ovat kantaneet mukanaan kirkkoon mennessään.

Minusta oivallisin juhannuskasvi on kuitenkin koiranputki. Sen taikavoimana on aistien ilahduttaminen. Koiranputken pitsihuntu on juhannuksen tienoilla upeimmillaan. Peltoteitä kulkiessaan voi vienossa tuulessa tuntea sen makean tuoksun.

Juhannusretkemme siis suuntautui Keskuspuiston kautta Niskalan arboretumiin ja sieltä Vantaanjoen vartta takaisin Vallilaan. Arboretum oli hauska löytö. Se on perustettu 1900-luvun alussa jonkinlaiseksi taimitarhan näytealueeksi. Alue oli melkoisen villiintynyt, mutta sitäkin hauskempaa sieltä oli tehdä löytöjä. Mieleen tuli hämeenkyröläisen Kalle Linnusmäen torppa samalta ajalta. Linnusmäki oli innostunut puutarhuri, ns. kansanbotanisti, joka kylvi torppansa pihapiiriin mitä erikoisempia kasvilajeja. Siemenet hän hankki kirjeenvaihdolla muiden kasviharrastajien kanssa ja kävipä hän lopulta siemenkauppaakin.

Arboretummissa sain vihdoin (yhden) vastauksen kysymykseen, miltä näyttää unkarinsyreeni. Siis tältä:

Lehdet ovat tummahkon vihreät, kukat pystyt, violetihtavat. Olen aivan sekaisin unkarinsyreenissä ja puistosyreenissä, mutta ehkä nyt erotan ne vähän paremmin toisistaan. Siis mikäli eivät ole kovasti risteytyneet.

Ja kun syreeneihin päästiin, esittelen vielä nuokkusyreenin, joka eilen vasta aloitteli kuintaansa Töölönlahden rannalla:

Syreenit ovat sikäli käyttökelpoisia pensaita, että yhdistelemällä eri lajeja saa kukinnan jatkumaan pitkälle kesään. Nuokkusyreenejä seuraavat vielä valkoiset likusterisyreenit. Pensaat ovat niin saman oloisia, että niitä voi melko helposti yhdistellä pensasryhmään. Tosin syreenit ovat näyttäviä myös yksittäin tai pieneksi puuksi kasvatettuina.

Perennoista minä liitän mielessäni juhannukseen erityisesti ihanat idänunikot. Keskikesällä niiden kukinta alkaa olla jo lopuillaan, mutta vielä juhannuksena ne julistavat vastaansanomatonta punaisuutta. Niiden elinkaari nupusta siemenkotaan on koristeellisuuden juhlaa.

Juhannuksen tienoilla on myös aika sanoa hyvästit alkukesän pikkuauringoille, voikukille.

Kuninkaallisia ja ruhtinaita

2009-06-15T18:12:00.008+03:00

Eilen retkeilin luonnonkukkien päivän kunniaksi Töölössä, missä yhdessä kadunkulmassa törmäsin jalopähkinän emikukintoon. Tässä siis jatkoa lauantain merkinnälle, mihin livahti kuva jalopähkinän hedekukista.

Jalopähkinät ovat mielestäni puiden kuninkaallisia. Ne ovat tilaaottavia, ryhdikkäitä, arvokkaita ja kaikessa suurudessaan hienostuneita (ainakin saduissa kuninkaallisetkin ovat sellaisia). Kotipuutarhalehden verkkosivuilta luin jalopähkinöiden sukunimen Juglans tarkoittavan jupiterin terhoa tai pähkinää. Jupiter oli muinaisten roomalaisten ylin jumala. Kreikkalaiset puolestaan pyhittivät jalopähkkinät zeukselle. Samaisen tietolähteen mukaan suomessa viihtyvät amerikanjalopähkinä, mantsurianjalopähkinä ja japaninjalopähkinä. Näiden pähkinät eivät ole syötäviä, mutta sukulaisensa saksanpähkinä lienee monille tuttu myös ruokapöydästä.

Jalopähkinät ovat niin komearakenteisia, että niiden mieltäisi kaipaavan ympärilleen laajoja nurmikenttiä. Upean latvuksen varjossa olisi puistoretkeilijän nautinnollista lueskella tai syödä eväitä. Mutta lähiaikoina olen törmännyt näihin ylimyksiin ihan toisenlaisissa paikoissa; kadunkulmassa ja katupuurivistönä. Katupuuna kasvavista puista oli leikattu jo paljon oksia pois, vaikka ne eivät nähdäkseni olleet edes erityisen vanhoja. Mitenhän näille mahtaa käydä, kun ikää ja kokoa karttuu vielä enemmän?

Mikäli jalopähkinät ovat kuninkaallisia, ovat hevoskastanjat ruhtinaita. Myös hevoskastanjoissa on kokoa ja tyyliä, mutta lisäksi niiden olemus on runsaan rehevä ja jopa liioittelevan koristeellinen. Katsokaapa vaikka näitä orkideamaisia kynttiläkukintoja:

Hevoskastanja kasvaa luonnonvaraisena Balkanilla tuoreissa, varjoisissa vuoristometsissä. Hevoskastanjan erikoisuus on se, että sen lehdet ovat täysin kehittyneitä jo silmuissa ja keväällä ne auetessaan kasvavat vain lisää kokoa. Lehdet ovatkin lopulta trooppisen rehevät ja niiden ansiosta puu luo ympärilleen melko eksoottisen tunnelman.

Suomen kuuluisimmat hevoskastanjat taitavat kasvaa Hesperian puistossa Helsingissä. Kukinta-aikaan puisto onkin uljas näky. Kaupunkipuina hevoskastanjat ovat oivallisia paitsi ylvään ulkomuotonsa vuoksi, myös siksi, että niillä on mainio kyky puhdistaa kaupunki-ilmaa saasteista. Lehdet poistavat ilmansaasteita tehokkaasti vahingoittumatta kuitenkaan itse. Lisää hevoskastanjoita kaduille siis!

Eilen kukinta alkoi olla Hesperian puistossa jo lopuillaan:

Seuraavaksi tulevatkin ihanat piikkipallot, joiden sisältä löytyy kiiltävänruskeita siemeniä.

Palsta-aamuna

2009-06-13T12:22:00.007+03:00

Kahvia ja köyhiä ritareita. Täytyy odottaa että pyykkikone pyörii loppuun ja vasta sitten voi lähteä palstalle valmistelemaan (vihdoin!) maata esikasvatetuille kesäkurpitsoille, kurkuille ja salkopavuille. Taimet ovat jo muutaman yön valmistautuneet siirtoon tuuletusparvekkeella viilipurkeissaan ja nyt ne olisi korkea aika saada multaan kasvamaan. Hiukan kauhistuttaa tieto, että niille tarkoitettua maa-aluetta ei ole vielä käännetty ja parhaillaan mullasta nauttivat tiuha juolavehnäkasvusto, päivänkakkarat, valvatit ja vuohenputket. Onneksi tiedossa on pilvisiä päiviä, taidamme siis selvitä ilman suojaavia harsoja - mikäli siis saamme palstan kuntoon ja taimet maahan. Köyhiä ritareita on muuten tarjolla siksi, että joku ystävällinen nuorimies jakoi Kallion kaduilla pussistaan leipää tupakkaa vastaan. Saimme leivän, vaikka tupakkaa ei ollutkaan vastalahjaksi.

Jäikö ketään kaivelemaan se kummmallinen kasvi, jonka Kaisaniemen kasvitieteellisestä otettu kuva oli puutarharetkissä muutama viikko sitten? Siis tämä:

Tiedoksenne kerron, että kyseessä on kaukasianpioni, Paeonia mlokosewitschii. Muitakin pioneja oli jo silloin 25.5 kukassa. Esimerkiksi kartanopioni:

Sekä kameran tavoittamattoman punainen tillipioni:

Pyykit taitavat olla valmiita. Laitan vauhtiin päästyäni vielä muutaman alkukesän kuvan parin vuoden takaa Hatanpään arboretumista Tampereelta. Kun sinne ei pääse muuten käymään, lienee paikallaan muistella aiempien vuosien puutarharetkiä kuvien avulla.

Jalopähkinöitä ja koristeomenapuita. Nyt taimet koriin ja matkaan!

Suomessa puutarhataide on sopeutumista

2009-06-12T20:25:00.011+03:00

Tämän opin tänään ollessani Maunu Häyrysen opastamalla kierroksella Kaivopuistossa. Puutarharetkeilijä on sairastanut kesäflunssaa, mutta raahautui tänään töihin, jotta kehtaisi illalla lähteä Helsinki-päivän opastetulle kierrokselle. Ja kyllä se kannatti. Sekä Häyrynen että muut oppaat olivat mukavia kuunneltavia.

Mutta mitä sopeutumista suomalaisessa puutarhataiteessa siis on? En kuullut kuinka Häyrynen perusteli väittensä ja siksi se jäi kutkuttamaaan mieltäni. Tietysti ilmasto on yksi vaikuttava tekijä; täällä menestyvät kasvit ja kasvillisuustyypit. Yhtä olennaista on luullakseni jonkinlainen into soveltaa. On esimerkiksi aika kummallista, että englantilaisen maisematyylin mukaisia puistoja on Suomessa alettu rakentaa kivikoille ja kalliokoille. Näin on tapahtunut Kaivopuistossa, mutta myös esimerkiksi Tampereen Näsinkalliolla ja varmasti muuallakin. Kaivopuiston kivikkoja on loivennettu (Tukholmasta saadun mallin mukaan) kaupunkilaisten jätteillä, Tampereella samaan tarkoitukseen on käytetty Mustalahden ruoppausmassoja. Ei siis ole valittu ilmeisintä puistomaastoa, eli loivapiirteistä niittyjen ja lehtojen mosaiikkia, vaan on lähdetty vaikeimmasta; karuista muuhun rakentamiseen soveltumattomista kallioista. Ehkäpä syy onkin juuri siinä, että puistoiksi ovat päätyneet ne maa-alueet, joille ei ole muuta käyttöä. Joka tapauksessa puistorakentamisen sitkeys on kunnioitettavaa. Ehkäpä jo nykyään käytettäisiin luovemmin hyväksi lähtötilannetta ja kunnioitettaisiin maaston luonnetta, mutta 1800-luvulla käkkyrämännyt ja kivikot eivät olleet suurinta huutoa. Haluttiin loivapiirteistä englantilaista maalaismaisemaa hinnalla millä hyvänsä. Ja hyvä niin, sillä laajojen nurmikenttien kuvioimat ja lehtipuiden varjostamat puistot ovat mitä oivallisimpia kesäolohuoneita kaupunkilaisille.

Kaivopuiston tarina on mielenkiintoinen. Kuvassa näkyy puiston maastonmuotoilu sellaisena, millaista se on puistorakentamisen ensimmäisessä vaiheessa ollut. Maunu Häyrynen kirjoittaa artikkelissaan Helsingin kaupunkipuistot (Hortus Fennicus - Suomen puutarhataide, 2001), että Kaivopuisto sai alkunsa 1834 perustetusta Ulriikanporin kylpylä- ja kaivohuoneyhtiöstä, jonka tarkoituksena oli perustaa Helsinginniemelle merikylpylä ja ravintola. Tähän liittyen ympäristö muokattiin puistoksi terveyskävelyjä ja meri-ilmasta nauttimista varten. Leppiä ja männynkäkkyröitä kasvaneiden kallioiden muokkaamiseen puistoksi uhrattiin valtavasti voimavaroja. Kallioiden välinen suonotkelma kuivattiin ja puistoalueelle ajettiin lastikaupalla täytemaata ja kasvualustaa. Saksasta tuotiin suuret määrät jalopuita, mutta istutuksissa suosittiin myös kotimaisia metsätaimia. Osa taimista tuotiin Tullisaaresta, tupakkatehtailija ja puistomesenaatti Henrik Borgströmin tiluksilta. Borgströmin motiivi puistoympäristöjen kehittämiselle oli yksilömoraalinen velvollisuus käyttää osa liikevoitosta yleisen hyvän aikaansaamiseen. Kiinnostava tyyppi, jonka nimi vilahtelee tiuhaan Helsingin puistohistoriassa.

Alussa olivat siis kalliot ja niiden ympärille senaikaisin voimin ja välinein rakennettu puisto. Maisema muuttui 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä Helsingin ensimmäisen kaupunginpuutarhurin Svante Olssonin astuessa kuvaan. Olsson vannoi mannermaisen kaupunkipuiston perusperiaatteiden nimeen. Käytännössä tämä tarkoitti visuaalisesti ymmärettyyn luonnonmukaisuuteen perustuvaa monimuotoisuutta yhdistettynä huolellisen suunnittelun aikaansaamaan tehokkuuteen. Olssonin aikana Kaivopuistoa uudistettiin paikoin voimakkaastikin. Käytäväverkosto uudistui, puusto sommiteltiin ryhmiksi (aina pariton määrä, keskelle jotain korkeakasvuista) ja pensasryhmiä istuttamalla puistooon luotiin yllättäviä näkymiä ja tiloja. Huomatkaa kuvassa laajat nurmikentät, puuryhmät, käytävä joka kaartuu pensasryhmän takaa, sekä entistä loivemmat maastonmuodot. Ja tietysti puistokävelijät, joita varten kaikki on valmistettu.

Tässä vaiheessa siirryttiin järeämpään puistorakentamiseen; kallioiden räjäyttämiseen ja jätetäyttöihin. Olssonin tähtiajatus oli aikaansaada laajoja, tasaisia näkymiä. Päänäkymä rakennettiin Kaivohuoneelta merelle. Näkymän tieltä poistettiin kalliota ja se reunustetiin elävärajaisilla puuryhmillä. Kuvassa on samainen, edelleen olemassaoleva näkymä, mutta mereltä Kaivohuoneelle. Ja kuten kuvasta näkyy, puisto on jälleen uudistusten alla; puiston pääakselin vanha lehmuskujanne on istutettu uudelleen ja rakennustyömaasta päätellen alueella tehdään muitakin uudistustöitä. Huomatkaa muuten, että käytävät eivät kulje näkymän suuntaisesti, vaan poikkisuunnassa siihen nähden.

Alla olevassa kuvassa on näkymä näköalakukkulalta. Siinä voi vielä aistia jälkiä kylpylän aikaisesta puistonäkymästä. Kylpylähän avattiin vuonna 1838 ja sen loistokausi kesti vain runsaat kymmenen vuotta. Vuodet kylpyläajan ja Olssonin uudistusten välissä puisto eli hiljaiseloa ja saattoipa hiukan rapistuakin. Ensimmäisistä puistovuosista muistuttavat puiden lisäksi niityt, joita 1800-luvulla ei juurikaan leikattu tai jos leikattiinkin, sen tekivät eläimet.

Yksi mielenkiintoinen Olssonin oivallus oli Helsingin, ellei peräti Suomen, ensimmäisen leikkipuiston perustaminen. Puisto perustettiin vanhan (vahingossa) kuivatun lammen paikalle. Lammenrannan upeat tervalepät ovat edelleen muistuttamassa entisistä ajoista. Leikkipuistokin on edelleen olemassa ja toiminnassa, tosin oletettavasti melkoisen muutoksen kokeneena.

Kaivopuiston uusimmassa osassa, 1990-luvulla rakennetussa ns. valkoisessa puutarhassa, pääsimme tutustumaan skandinaaviseen suunnittelutyylin. Tyylissä keskeisellä sijalla ovat erilaiset geometriset muodot, sekä kasvien avulla luotu muoto- ja värivaihtelu. Suunnitelman on tehnyt Gretel Hemgård.

Kaivopuisto on käsittääkseni hyvin suosittu oleskelupuisto, mutta lisäksi siellä järjestetään kaikenlaisia tapahtumia. Itse en viitsi tunkea ihmismassoissa ja inhoan sitä, että puistoissa joutuu olemaan kuin kaatopaikalla; lasia, tupakantumppeja ja kaikenlaista roinaa ovat kalliot väärällään. Siksipä oli mainiota tutustua puistoon etäämmältä katsellen ja tarinoita kuunnellen.

Puiston lisäksi tutustuimme Kaivopuiston arkkitehtuuriin. Sieltäkin nappasin kuviini kasveja: upeat jalosyreenit kauniin vihreän kerrostalon aidanteesta sekä rusokuusamat huvilan edustalta.

Seutu oli erikoinen sekoitus vanhaa ja uutta. Kaunista, hienoa, tyylikästä, mutta myös rumaa ja sekavaa. Ja kivan villiä välillä.

Tulppaanikuumetta

2009-06-06T20:04:00.022+03:00

Tulppaanien aika alkaa olla ohi, joten nyt on korkea aika julkaista tulppaanikavalkadi. Kuvat on otettu pääasiassa äitini pihalla eivätkä ne edusta niinkään tieteellistä luokittelua, vaan lajikkeista piittaamatonta ihastusta väreihin ja muotoihin. Joistain tulppaaneista kyselin tietoja, mutta huithapeli tarhuri vain keskittyi onnellisen tietämättömänä kukkien kivoihin ripsureunoihin ja muihin nimeä huomionarvoisempiin seikkoihin.

Itselleni tulppaanit jäivät mieleen kaihertamaan nostettuani niitä työn puolesta maasta koko sateisen perjantaipäivän. Nimittäin mikäli haluaa kokea jokakeväistä tulppaaniriemua, kannattaa tulppaanit nostaa kukinnan jälkeen kuivaan paikkaan lepäämään ja istuttaa ne takaisin maahan vasta syksyllä. Huonolla kasvupaikalla ja ilman huolenpitoa tulppaanit tahtovat jäädä lyhytaikaiseksi iloksi. Kannattaa muistaa, että tulppaanit ovat kotoisin seuduilta, joilla kostean kevään jälkeen alkaa kuiva kesä, ja joilla maaperä on hyvin hiekkapitoista. Tällaista olosuhdetta jäljittelemällä tulppaanit saa viihtymään myös kotoisen sateisessa kesässä. Ihan joka vuosi sipuleita ei tietenkään tarvitse nostaa kesäksi kuivumaan, mikäli olosuhteet ovat muuten hyvät. Nyt jouduimme nostamaan sipulit liian aikaisin, sillä kukinta oli vasta loppumassa eikä kasvi ollut ehtinyt kerätä vararavintoa sipuliin. Tulppaanipenkki kuitenkin tarvittiin kesäkukille ja muutenkin ihmisiä kuulemma ärsyttää, jos puistoissa on ns. rumaa, eli kukintansa lopettaneita kasveja. Tässä yhteydessä tekisi mieleni muistuttaa, että hetkeen tarttumisen kokemusta voisi harjoitella muillakin kuin kirsikankukilla.

Mutta nyt itse asiaan. 20.5 olen ollut puutarharetkellä jossain (en muista missä ja muistiinpanoni ovat tässä kohden hatarat), missä kukkivat tulppaanit edustavat karkean arvioni mukaan kevään 2009 ehdotonta suosikkiväriä. (Tarhatulppaaneja, joita seuraavissa kuvissa lähinnä esiintyy, voisi luokitella kukkimisajan ja kukinnon muodon mukaan. On varhain keväällä kukkivia yksinkertaisia ja kerrannais- eli pionikukkaisia. Keväällä kukkivia yksinkertaisia, jotka edelleen jaotellaan mm. Triumph-tulppaaneihin ja Darwin-tulppaaneihin. Edelleen on myöhään kukkivia yksinkertaisia ja kerrannais- eli pionikukkaisia. Lisäksi on liljamaisia liljakukkaisia tulppaaneita, ripsureunaisia crispa-tulpaaneita, epämääräisen muotoisia viridiflora-tulppaaneita, näyttäviä rembrandt-tulppaaneita sekä vaihtelevan rimpsuisia papukaijatulppaaneita. Päätelkää itse mitä kukakin edustaa, mikäli tieto tuntuu olennaiselta.)

Seuraavana esittäytyvät kaunottaret ovat kukkineet äidin puutarhassa Tampereen tietämillä 24.5.

Jatkoksi liitän mukaan kolme tänään (6.6) äidin pihalla kuvattua kukintotyyliä:

Pakko vielä kaivella arkistoja ja esitellä muutama suloisuus Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta parin vuoden takaa.
Olisihan näitä; tulppaanilajeja on toista sataa ja viljeltyjä lajikkeita tuhansia. Puistoissa on tänä keväänä näkynyt paljon näyttäviä tulppaani-istutuksia ja epäilenkin sipulikasvien käytön lisääntyneen viimeisten vuosien aikana. Ehkä ihmisillä ja myös kunnilla on nykyään niin paljon irtorahaa käytössään, että jokavuotiset sipuliostokset eivät kovasti kirpaise kukkarossa. Ehkä sipulien saatavuuskin on lisääntynyt. Tai sitten olen itse vasta nyt kiinnittänyt huomiota tulppaaneihin. Tulppaanit eivät nimittäin ole herättäneet minussa aiemmin kovin suuria tunteita. Päinvastoin olen hieman kummeksunut ihmisten tarvetta löytää vuosi vuodelta erikoisempia kukintoja; erityisen hyvin mieleeni on puutarhamyymälävuosiltani jäänyt villitys mustaan tulppaaniin.

Vaan ei mitään uutta auringon alla. Kasvierikoisuuksien metsästys on etenkin tulppaanin kohdalla saanut varsin mittavia muotoja. Tulppaanit löysivät tiensä turkkilaisista puutarhoista eurooppaan 1500-luvun puolivälissä. Tulppaaneissa kiehtoi erityisesti niiden kyky muodostaa arvaamattomia väriyhdistelmiä. Ominaisuus, minkä on nykytiedon valossa todettu johtuvan viruksista. Tulppaaneista tuli muotivillitys, joka 1600-luvun alkupuolella hullaannutti Alankomaissa kaikki kansankerrokset. Yhdestä kukkasipulista saatettiin maksaa kaupunkitalon hinta. Parhaiten menestyivät ne, jotka olivat ennakoineet kauden muotivärit oikein. Lopulta tulppaaninsipulikauppaan liittyvä sijoituskupla puhkesi ja Hollanti joutui lähes vararikkoon. Uusien muunnoksien etsiminen ei kuitenkaan päättynyt tähän. Ranskalaiset seurasivat 1700-luvulla hollantilaisia uusien lajikkeiden kehittelijöinä ja 1800-luvun alkupuolella vetovastuun ottivat englantilaiset. Myös Englannissa nousi pienimuotoinen tulppaanikuume, mutta enää ei menty 1630-luvun äärimmäisyyksiin. 1800-luvun loppupuolella Hollantilaiset ottivat jälleen tulppaaninjalostuksen ohjat käsiinsä ja lienevät sillä tiellä edelleen. Mainittakoon vielä, että Suomeen ensimmäiset tulppaaninsipulit tuotiin jo 1600-luvun puolivälissä. (Tietoa historiasta löytyy mm. Brent Elliottin kirjasta Floora - puutarhakasvien historiaa. Suom. 2005.)

Vaikka en aiemmin ole erityisemmin perustanut tulppaaneista, poikkeuksen ovat tehneet ns. kasvitieteelliset tulppaanit. Kasvitieteellisiin tulppaaneihin luetaan kuuluvaksi erilaiset viljelyssä olevat luonnonlajit ja niiden muunnokset, sekä tuli-, raita- ja lummetulppaanien lajikkeet. Kasvitieteelliset tulppaanit ovat huolettomia kasvatettavia. Ne kukkivat uskollisesti ja leviävät iloisesti siementämällä ja sivusipuleista. Näihin pieniin tulppaaneihin voi mainiosti soveltaa saamaani ohjetta, jonka mukaan jokaiseen kaivettuun istutuskuoppaan, oli se sitten puulle tai pensaalle, kannattaa heittää kourallinen kukkasipuleita. Pikkuiset sipulikukat sopivat loistavasti puiden ja pensaiden alle tuomaan väriä kevään hentoon vihreyteen. Kukinnan jälkeen sipulikukat saavat rauhassa jäädä täyteen kokoonsa puhjenneiden lehtien peittoon.

Aivan mainio leviäjä on mm. parvitulppaani, joka (kokemukseni mukaan) muista tulppaaneista poiketen ei pane pahakseen savisempaakaan maata:

Metsätulppaani puolestaan on ihastuttavan herkkä ilmestys jopa suurena joukkona kasvaessaan ja sen erityisominaisuuksiin voi upean kullankeltaisen värin lisäksi laskea myös ihanan tuoksun:

Heihei tulppaanit! Ensi keväänä taas tavataan!

Hauhon puisto

2009-06-02T21:22:00.009+03:00

Käsittämätöntä, kuinka nopeasti kukinta etenee kuumina päivinä. Syreenit olivat vielä perjantaina nupulla, nyt ne ovat jo täydessä kukassa ja kohta kukinta on ohi. Tuomet, tuomipihlajat, norjanangervot; kaikki alkavat jo ruskistua ja lennätellä terälehtiään.

Tänään saavuin kotiin eri suunnasta kuin yleensä ja jäin raitiovaunusta Hauhon puiston pysäkillä. Alueella on mm. Vallilan raitiovaunuvarikko. Upeasti kukkivat koristeomenapuut varastivat huomioni heti astuttuani ovesta ulos.

Sitten huomasin omenapuiden keskellä jotain, mikä ei tuntunut kuuluvan samaan sarjaan kepeästi kukkivien keski-ikäisten kaunottarien kanssa; upean puuvanhuksen.

Kepeästi sekin kukki, mutta runko oli selvästi jo nähnyt elämää. Puu osoittautui lähemmin tarkasteltuna tuohituomeksi (Prunus maackii - laitan näitä tieteellisiä nimiä aina kun muistan ja viitsin).

Rungossa oli enää häivähdyksiä tuohituomen upeasta kuparinruskeasta, mutta nuoremmat oksat hehkuivat edelleen punertavina.

On ihanaa tehdä löytöjä arkisten reittien varrella. Puutarharetkille ei tarvitse erikseen lähteä; niillä voi olla aina. Tuohituomen ohella koko Hauhon puisto tuntui mukavalta löydöltä. En tosin ainakaan vielä istahtanut puistoon ja ottanut siihen siten tuntumaa, mutta läpikulkupaikkana sen tunnelma oli viehättävä. Raitiovaunujohtimet ja kiskot loivat puistoon oman hauskan tunnelmansa.

Koristeomenapuista ja raitiokiskoista tuli välitön mielleyhtymä vanhoihin rautatieasemapuutarhoihin ja vr:n Hyvinkään taimistoon, mistä on lähtöisin myös kauniisti riippaoksainen rautatieomenapuu (Malus prunifolia 'Hyvingiensis'). Asemien ympärykset ovat joskus aikoinaan olleet upeita puistoja, joista matkustavaiset ovat voineet ottaa ideoita myös omiin pihoihinsa. Kuvittelisin matkustamisen olleen juhlallinen tapahtuma, jonka eroa arjesta hienostunut ympäristö on korostanut. Hauhon puistossa voi vielä tavoittaa häivähdyksen matkaanlähdön erityisyydestä.

En löytänyt puistosta enkä tuohituomivanhuksesta juuri mitään tietoa. Helsingin kaupungin verkkosivuilla Hauhon puisto mainittiin ruusuihin keskittyneeksi erityispuistoksi. Täytynee siis poiketa paikalla viimeistään ruusuaikaan.

Jaloja puita

2009-05-29T19:02:00.011+03:00

Mikä tekee joistain puista jaloja ja toisista sitämyöten vähemmän jaloja? Ehkäpä yksi syy on harvinaisuus suhteessa käyttöarvoon. Jaloiksi lehtipuiksi kutsutaan Suomessa tammea, kynä- ja vuorijalavaa, metsälehmusta, vaahteraa, saarnea ja euroopanpähkinäpensasta. Kaikki nämä kasvavat Suomessa luonnonvaraisina, mutta harvinaisehkoina, lähinnä eteläisten lehtojen sulostuttajina. Harvinaisuus johtuu paitsi ilmastosta, myös ihmisestä. Puiden puuaines on ollut haluttua, mutta toisaalta myös näiden puiden kasvupaikat, multavat lehdot, ovat olleet kysyttyä viljelysmaata. Esimerkiksi Tampereen seudulla pähkinäpensaslehtoja on säilynyt vain peltojen ympäröimissä vaikeakulkuisissa maastoissa.

Vaikka esimerkiksi jalava ja pähkinäpensas ovat oletettavasti levinneet Suomeen heti jääkauden jälkeen yhdessä koivun, männyn, kuusen ja leppien kanssa, eivät nämä ns. jalot puut tunnu ollenkaan niin arkisen kotoisilta, kuin muut mainitut samanaikaiset saapujat. Jaloissa lehtipuissa on kieltämättä jotakin jaloa. Jalous näkyy mielestäni jo siinä, että näiden puiden lehdet ovat yksilöllisen monimuotoisia niin kooltaan, muodoiltaan kuin väritykseltäänkin. Nämä jalot lehtipuut tulevat lehteenkin näyttävästi: viivytellen, ylvästellen ja purskahdellen. Hiirenkorvista ei voi puhuakaan. Ja entäpä runko ja latvus: laajoja, itselleen omanarvontuntoisesti tilaa ottavia kuninkaallisia. Näin ainakin puistoissa, joissa puilla on tilaa levittäytyä.

Olen mielenkiinnolla seurannut jalojen lehtipuiden lehteentymistä. Kuvassa vaahtera, jo hieman arkipäiväistynyt, hyvin sopeutunut jalopuu, sekä saarni, joka hallanarkana pidättelee lehtiensä puhkeamista. Kuva on otettu Herttoniemen kartanon puistosta 26.5.

(Lehto)saarni, Fraxinus excelsior, korkea keihäspuu. Saarni on helppo tunnistaa ylväästi ylöspäin kaartuvista oksista, sekä pikkuisen sorkkaeläimen sorkkia muistuttavista pikimustista silmuista. Saarnen puuaines on lujaa, mutta helposti työstettävää. Siitä on valmistettu paitsi erilaisia tarvekaluja, myös keihäitä - tärkeä raaka-aine entisaikaiselle sotateollisuudelle siis, mikä on ehkä osaltaan vaikuttanut saarnen leviämiseen. Saarni on myös kertomusten puu, joka on mm. liitetty monien kansojen tuntemiin maailmanpuumyytteihin. Saarni voi jurottaa kauankin muiden puiden katveessa, mutta tilaa saatuaan se kasvaa nopeasti ja kasvattaa myös tukevan paalujuuren pysyäkseen pystyssä suurissakin myrskyissä. Saarni kukkii ennen lehtien puhkeamista.

Vielä kuva Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta (26.5), missä saarnet (en nyt enää muista kuvan taka-alan ja etualan saarnien tarkkoja nimiä) antoivat hauskasti vertailla lehteentymisensä eriaikaista etenemistä.

Myös tammi on tarinoiden puu, pysyvyyden ja ajattomuuden vertauskuva. Tammen iässä sadatkaan vuodet eivät tunnu vielä missään. Antiikin aikoina tammea pidettiin jumalallisena puuna, jonka sai kaataa vasta sen jälkeen, kun tammessa asuvat puunhenget olivat muuttaneet uusille asuinsijoille. Myöhemminkin tammea on suojeltu, mutta lähinnä siksi, että loistavaa laivanrakennuspuuta ei olisi ryöstöhyödynnetty. Tammia pidettiin niin arvokkaina, että ne säädettiin kruunun omaisuudeksi. Kuvassa Tullisaaren kartanopuiston rauhoitettu tammi seuralaisineen, kuvattuna huhtikuun loppupuolella.

Tammi tulee saarnen ja useiden muiden jalojen lehtipuiden tapaan myöhään lehteen. Tämä tarjoaa loistavan mahdollisuuden kevätkukkijoille, jotka ehtivät elää nopean kukintakiertonsa keväään valossa ja voivat rauhassa jäädä kypsyttelemään siemeniään tammimetsän pohjakerroksen hämärtyessä puhkeavien lehtien varjoon. Muutenkin tammea voi hyvällä syyllä kutsua elämän puuksi, sillä se itse ja myös muokkaamansa ympäristö tarjoavat asuinsijoja lukemattomille eliölajeille.

Herttoniemessä pääsi 26.5 seuraamaan myös tammien eriaikaista lehteentymistä. Tammi esittäytyy sekä kuvan etualalla että taka-alalla.

Jalavakin lehtevöi iloisesti Herttoniemen kartanon puistossa. Mm. Carl von Linné on kehunut jalavan kauneutta, sen oksiston muodostamaa "vihreää kruunua", puusta lankeavaa kaunista varjoa ja sen hellää suhdetta aluskasvillisuuteen. Myös jalavan puuaines on oivallista erilaisiin käyttötarkoituksiin, mutta toisin kuin saarnen, sen puu on vaikeasti työstettävää.

Jalavasta tulee aina mieleeni E.M Forsterin kirja Talo jalavan varjossa. Siinä jalava kuvasi jatkuvuutta, muutoksen hitautta ja jonkinlaista hiljaista viisautta. Kirjasta tehdyssä elokuvassa jalava tosin oli korvattu hevoskastanjalla. Kaisaniemen kasvitieteellisessä jalavat jo valmistelivat siemeniään. Jalava on melkoisen tehokas lisääntyjä, kuten pensasryhmien kitkijät varmasti tietävätkin. Jalavan lehti on muuten yksi suosikeistani lehtien joukossa; karkea ja karhea, hauskan viksahtanut ja hienosti syysvärittyvä.

Pähkinäpensaista taidan kirjoittaa vasta sieniaikaan, ja lehmuksista kukinta-aikaan. Ja siinä taisivat jalot lehtipuut ollakin. Paitsi vaahtera. Miksiköhän en oikein osaa mieltää sitä jaloksi? Mutta saakoon se tilaisuutensa tulla esitellyksi ruska-aikaan, jolloin se on puiden ehdoton väri-iloittelija!

Valkoisessa on kaikki värit

2009-05-27T19:43:00.015+03:00

Valkoinen on kevään väri siinä missä vihreä ja keltainenkin. Kävin eilen Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa tutkailemassa valkoista (ja vähän muutakin, mutta siihen palaan myöhemmin). Tällaisena sadepäivänä olisi ihana kuljeksia ja kuvailla kaikkien näiden aurinkopäivien jälkeen, mutta työnteko sateella vie voimat niin tyystin, että ainakaan tänään en ole jaksanut poistua kotoa enää mihinkään. Siispä pidän sadetta sisällä ja muistelen eilistä aurinkoa.

Ennen valkoista kuitenkin katsaus väriä vaihtavaan latvustoon. Tasan kymmenen päivää sitten otin kuvan samasta paikasta.

Valkoiset narsissit ovat kauniita. Keltaiset sukulaisensa ovat iloisia ja hauskoja, ehkä hieman arkisiakin, mutta valkoisissa on jotain herkkää ja hienostunutta. Kasvitieteellisestä löytyi uusi tuttavuus; orkideanarsissi. Sirojen kukkien tuoksu oli vienon suloinen.

Muitakin narsisseja vielä näkyi, vaikka niiden kukinta taitaa olla jo loppusuoralla.

Nyt kun jumiutuin narsisseihin, en voi olla lisäämättä joukkoon vielä lemmikkiäni, runoilijannarsissia. Oikea nimi (jos kasvilla nyt voi olla oikeaa nimeä; tunnistettava taitaa olla parempi ilmaus) on muistaakseni valkonarsissi. Kaverusten kuva on suvun kesäpaikasta ja tätini on kertonut istuttaneensa narsissien sipulit joskus kuusikymmentäluvulla. Sipulien alkuperää hän ei ikävä kyllä muistanut. Narsissit ovat kukkineet samalla paikalla jo vuosikymmeniä ilman mitään erityisempää hoitoa.

Takaisin kasvitieteelliseen! Kirjoitin viimeksi kirsikoiden ja muidenkin hedelmäpuiden kukkien kauneudesta. Sanojen vakuudeksi liitän vielä kuvan kukkivasta hapankirsikasta.

Lisää kauniita hedelmäkukkijoita. Ensimmäisenä esittäytyy luumu:

Ja vielä henkilökohtainen suosikkini; ussurinpäärynä. Ussurinpäärynä on kasvanut äitini pihalla jo vuosia ja sen kukinta on aina upea. Yhtään päärynää puu ei kylläkään ole tehnyt. Ehkä se tarvitsisi pölyttäjän. Tosin luin jostain, että puun hedelmät eivät ole erityisen makoisia, ja puuta onkin luonnehdittu koristepäärynäksi. Joka tapauksessa ussurinpäärynä on kaunis ja ilmastollisesti melko kestävä. Kauniiden kukkien lisäksi puu saa upean syysvärin ja sen lehdet ovat hauskan ripsureunaiset.

Hedelmäpuiden jatkeeksi luonnonvaraisenakin esiintyvä oratuomi, jonka kirpeitä luumarjoja voisi käyttää vaikkapa mehuksi.

Valkoista, valkoista. Tuntuu että juuri nyt kaikki kukkii valkoisena. Tuomet, joiden tuoksu on syrjäyttänyt poppelien makean lemun, norjanangervo kaartuvina kukkaputouksina, hedelmäpuita, hedelmäpuita.

Jotain kummallista ja eksoottistakin kasvitieteellisestä löytyi...

Kirsikankukkia

2009-05-23T22:26:00.010+03:00

Hanami jäi kokematta ja sakura näkemättä Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa, mutta onneksi kotoinen hapankirsikka aloittaa kukintansa hieman rusokirsikoita myöhemmin. Ihan pian omenat ja päärynät seuraavat kirsikoita. Puistoissa soisikin olevan enemmän marjoja ja hedelmiä tuottavia puita, ei pelkästään esteettisiä elämyksiä. Rusokirsikka on viehättävä kaikessa vaaleanpunaisuudessaan ja sopii varmasti japaninkirsikan korvaajaksi, kun haetaan japanilaista tyyliä. Mutta ei suomalainenkaan tyyli omenankukintoineen olisi hassumpi, ja syksyllä olisi muun viehätyksen lisäksi tarjolla omenoita kaupunkilaisille. Miksi ihmeessä hedelmä- ja marjapuita käytetään niin vähän julkisissa istutuksissa? Ei kai taustalla vain ole hedelmänviljelijöiden salaliitto, tai vain pelko siitä, että kaupunkilaiset saattaisivat saada ilmaiseksi jotain muutakin kuin silmäniloa. Tampereella sai makoisia omppuja Koskikeskuksen kulmilla olevasta puistikosta, mutta nyt sekin alue on viherrakennettu kivipengerryksin.

Hapankirsikankin kukkaset ovat joka tapauksessa kauniita, eikä niiden viehätystä ainakaan vähennä tieto kirsikankukkien merkityksestä japanilaisessa kulttuurissa. Jotain olennaista kukkien merkityksestä japanilaisille voimme lainata myös itsellemme. On tärkeää pysähtyä ja katsella, vain olla ja ihailla. Ja myös tajuta hetkien katoavaisuus; kuinka pian kirsikankukat varisevatkaan.
"Miten ovatkaan
maailmamme kaltaiset
kirsikankukat:
silmissä puhjettuaan
ne silmissä kuihtuvat."

On Tuomas Anhava suomentanut tuntemattoman japanilaisen runoilijan kirjoittaman tankan.

Puutarharetkeilijäkin tiedostaan kevään jokaisen hetken ainutlaatuisuuden, mutta ei aio stressata itseään sillä, että kukat senkun kukkivat ja jo varisevatkin, ilman että niihin on ehtinyt kunnolla perehtyä. Keväällä tulee liian helposti sellainen tunne, että pitäisi olla yhtä aikaa miljoonassa eri paikassa; pitäisi sekä istua, nauttia ja ihailla, että uurastaa ja valmistella kasvimaata ja kaikenmaailman puutarhoja kesään. Yritän yhdistää nämä molemmat puolet, joten istuskelen kasvimaalla ja kuuntelen puistoissa lintukonsertteja. Saattaa olla hyväkin, että rajallinen aika pakottaa tarttumaan hetkeen juuri silloin kun se on käsillä.

Palstalla

2009-05-19T18:23:00.002+03:00

Taas villivihannestiedonanto: nyt porisee liedellä nokkos-poimulehti-horsmanverso -muhennos haudutetun punajuuren lisukkeeksi. Villivihreiden nappaaminen puistosta töiden jälkeen vei noin kymmenen minuuttia, eli saman kuin kaupassakäynti. Eikä maksanut mitään.

Palstaviljelijän kiireisimmät ajat ovat käsillä -oikeastaan olisivat olleet jo useamman viikon ajan - mutta minä vain poden uupumusta. Raskaan ruumiillisen työn jälkeen palstanpitäminen ei tunnu rentouttavalta harrastukselta, vaan pikemminkin rangaistussiirtolalta. Toimistotyöaikoinani muistan suorastaan kiirehtineeni palstalle ja viipyneeni siellä myöhäiseen iltaan saakka, mutta nyt suunnittelen etukäteen ne muutamat päivät, jolloin en todennäköisesti olisi niin hirvittävän väsynyt. Epätoivoa lisää se, että uutena vuokralaisena saan kitkeä viljelemättömänä olleelta aarilta kasapäin valvattia ja juolavehnää. Tämä harmi ei ole uusi kokemus, sillä useasti muuttavana tavakseni on tullut laittaa palsta kuntoon ja lähteä sen jälkeen uusiin maisemiin. Olen ollut aika kunnianhimoinen palstan suhteen, joten töitä on todella saanut paiskia.

Vaan nytpä muuttuu tahti. Olen päättänyt tehdä vain välttämättömän (tosin ystävättärelläni saattaa olla hieman eri käsitys välttämättömästä ja jos häneltä kysytään, uurastamme edelleenkin liikaa). Vain kasvupenkkien paikat käännetään, käytävät saavat jäädä juolavehnäkölle ja myöhemmin ne katetaan kitkuutuotoksilla. Osa palstasta jätetään kesäkukkakesannolle, jonne kylvetään viime syksynä taskunpohjalle unohtuneita kehäkukan, unikon ja samettikukan siemeniä. Pesämunana palstalla kasvaakin jo päivänkakkaraa, joka on todennäköisesti viheliäinen kiusa muiden viljelijöiden mielestä. Koska palsta oli (kohtuuttoman) kallis, siihen ei uhrata mitään ylimäärästä. Kalkkia on ostettu, mutta lannoitus saa luvan hoitua ruohosilpulla, jota toivoakseni saan koko kesän. Silpun kuljettaminen linja-autolla ja metrolla vaatii tosin vielä miettimistä. Yritän kulkea silmälaput silmillä hienosti hoidettujen palstojen ohi, jotta en saisi liikaa paineita.

Ystävättäreni haluaisi hoitaa palstaa vieläkin pelkistetymmin. Olisikin hienoa joskus kokeilla, kuinka vähällä työllä ja rahalla selviäisi. Esimerkiksi siemenistä suuren osan voisi kerätä itse. Ja kateviljelyllä voisi tehdä maan kääntämisen ennenpitkää tarpeettomaksi. Nyt palstalle on jätetty kasvamaan nokkosia sekä syötäväksi että lannoitteen ja mahdollisesti myös torjunta-aineen raaka-aineeksi. Rohtoraunioyrttiä suunnittelin nappaavani erään palstalle johtavan kävelytien varrelta; metsikköön on luotu suuri hylkymaa-alue, jonne tuodaan kaikki rivi- ja omakotiasujien mielestä tarpeeton tavara puutarhasta. Rohtoraunioyrtistäkin saa mainiota lannoitetta. Tällaisten puolivillien kasvien kasvattaminen palstalla vähentäisi työtä ja olisi täysin ilmaista. Vuohenputkellekin voisi pyhittää oman nurkkauksensa, ja voikukalle, vaikken sen karvaasta mausta niin kovasti pidäkään. Myös viimevuotinen palsta oli sakeanaan juolavehnää ja silloin aloimme miettiä kasvin mahdollista hyötykäyttöä. Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat -kirjasta selvisikin, että juolavehnä on todellinen arvokasvi. Ravintoarvoltaan sen juuri on suunnilleen viljan veroista, ja siitä jauhettua jauhoa on käytetty useissa euroopan maissa jauhon lisänä. Kirjasta löytyi myös mielenkiintoisen tuntuinen juolavehnäkeiton ohje. Eli juolavehnällekin voisi jättää palstalla oman nurkkauksensa. Mutta eipä tuollainen vaihtoehtoinen palstaviljely aivan vaivatonta olisi. Ongelmat alkaisivat viimeistään silloin, kun kasvit alkaisivat valloittaa toisiltaan tilaa. Ja saahan noita villivihenneksia ihan luonnostakin, joten niiden takia ei kannata maksaa palstavuokraa. Mutta pelkistetyn viljelyn ajatusta kannattaisi kyllä kehittää. Jos ei muuten, niin vastaiskuna palstojen kilpavarusteluviljelylle.

Nyt olisi kiireesti kylvettävä kesäkurpitsat ja salkopavut. Tänä vuonna ikkunaolosuhteet ovat mainiot, joten nyt ei tarvitse ottaa taimia päiväksi mukaan autoon saamaan valoa ja lämpöä, kuten joskus aiemmin olen tehnyt. Jouduin käyttämään autoa töissäni, joten kasvit näkivät kaikenlaista ennen lopullista juurtumistaan palstan multiin. Kuvassa pesuvadissa kasvavia krassinpoikasia muutaman vuoden takaa.

Keväänvihreää

2009-05-16T22:39:00.014+03:00

Vielä on kai kevät. Nuorien lehtien vihreys on täysikokoisia sävykkäämpää. Kävin tänään ihailemassa keväisiä värejä Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Muutenkin tänään oli täydellinen kevätpäivä torikahveineen ja ystävien tapaamisineen. Löysin torilta jopa ryvässipulin istukkaita, joita turhaan haeskelin viime keväänä ja joita ei kaupoista ole löytynyt nytkään. Viime keväänä jäljellä oli onneksi muutama oma istukas, mutta ilman tätä löytöä olisin jäänyt tänä vuonna ilman ihmeellisesti monistuvaa sipulia.

Kasvitieteellisessä kulkiessaan voisi erehtyä luulemaan olevansa jossain Etelä-Suomen lehdossa, ja vain tarkempi lajintunnistus paljastaa kyseessä olevan ihmisen avustuksella kehittyneen ympäristön. Alla olevassa kuvassa kotoisten pähkinäpensaiden alla kukkii mm. mukulaleinikkiä. Mukulaleinikki on hauska kevätkasvi, joka kukittuaan katoaa nopeasti muiden kasvien tieltä. Kukinnon kullankelta on lähes yhtä loistava kuin rentukalla.
Jotkut hätäisimmät alppiruusutkin jo kukkivat, vaikka osa puista, mm. taustan mantsurianjalopähkinä, on vielä paljaan lehdetönnä.Jalopähkinä on saanut seuralaisekseen köynnöshortensian, jonka keväinen vehreys korostuu kauniisti paljasta ja ylvään jykevälinjaista oksistoa vasten.Euroopanpyökki sileine kalvaanharmaine runkoineen on yleinen näky hieman eteläisemmissä maissa, mutta täällä sitä pääsee ihailemaan vain harvoissa puistoissa. Onneksi meillä on haapa, jonka vihertävänharmaa runko on aivan omanlaisensa sekä väriltään että olemukseltaan. Pyökin lehtien vihreys on aivan vastasyntynyttä ja puhdasta.Myös havupuiden vihreys elää. Selvimmin sen huomaa keväällä, jolloin etenkin lehtikuuset herkistelevät hennon pehmeillä neulasillaan.
Vihreän sävykirjo on uskomaton. Mutta sen lisäksi keväällä korostuvat myös hennon rusehtavat ja punertavat lehvästöt. Esimerkiksi piparintuoksuinen katsura hohtaa pronssia.
Latvuksissa hehkuu kevään värikirjo.
Pidän yleensä kirkkaista ja voimakkaista väreistä, mutta kevään, samoin kuin myöhäisen syksynkin, herkkä värimaailma on mielestäni aivan omaa luokkaansa, ihmeellinen ja jäljittelemätön. On helpompi hakea ympärilleen kirkkaita värejä ja yhdistellä niitä, kuin löytää pehmeiden sävyjen kirjo ja olla rikkomatta sitä jollakin räikeällä. Mitä räikeämpi vaikkapa vaatetus on, sitä enemmän se kestää ylilyöntejä.
Lopuksi vielä hauska erikoisuus, johon törmää vain harvoin: kolmilehti.

Elämän puut

2009-05-15T21:42:00.007+03:00

Nyt on kerätty nokkosia ja maitohorsmanversoja hyvällä menestyksellä helsinkiläisestä puistosta. Eli onnistuu villivihannesten korjaaminen keskellä kaupunkiakin! Sittemmin olen myös lukenut, että kyseinen harrastus on suuressa suosiossa mm. New Yorkin keskuspuistossa, missä aiheesta järjestetään jopa opastettuja retkiä.

Ruoka on aina kiinnostava aihe, mutta puista piti kuitenkin kirjoittamani. Satuin alkuviikosta sekalaiseen lounasseurueeseen, missä suureen ääneen päiviteltiin kaupunkilaisten viherpiipertäjien intoa suojella kaikki ikäloputkin puut. Ehkä maaseudulla asuvasta metsäalan ammattilaisesta on hassua kiintyä yksittäisiin puistopuihin, mutta minusta - niin maalainen kuin olenkin - kyseessä on todella myönteinen ilmiö. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa lasipalatsin kulmalla kasvanut isoriippasalava, jonka luhistuminen aiheutti suorastaan kansansurun. Suuret puut luovat ympärilleen aivan omanlaisensa tunnelman, jota ei välttämättä tietoisesti tunnista, mutta jonka huomaa viimeistään silloin, kun puu yhtäkkiä onkin poissa. On upeaa, että ihmiset kaikessa kiireessäänkin ehtivät nähdä ympäristönsä puut ja vieläpä kiintyä niihin, vaikka ne eivät varsinaisesti tuota mitään eikä niistä nauttimisesta tarvitse maksaa. Puut vain elävät ja olemassaolollaan tuottavat hyvinvointia ohikulkijoille ikään ja asemaan katsomatta. Vastikkeettomasti ja passiivisesti.

Puistojen muut ovat sikälikin merkittäviä, että metsässä harvoin, Suomessa ei oikeastaan koskaan, tapaa ikääntyneitä jalopuita lukuisine asukkeineen. Vanhat puistopuut ovat elinehto useille eliölajeille hyönteisistä ja linnuista erilaisiin kääpiin. Esimerkiksi Herttoniemen kartanopuistossa asustaa (ja pesiikin) mm. lehtopöllö ja suloisesti uhuileva uuttukyyhky. Vanhojen puiden runkoihin on kiinnitetty pyydyksiä hyönteislajiston selvittämiseksi. Ja toimivatpa vanhat puut kasvualustanakin nuorille ja sopeutuvaisille pensaille. Eräässäkin kartanopuiston puussa kasvaa jo melkoisen kookas pihlaja ja myös terttuselja on löytänyt kasvusijan oksanhaarukasta.

Puut antavat perspektiiviä aikaan; niiden kasvua seuraamalla voi todeta ajan kuluvan ja vanhojen puiden juurella on lupa tuntea itsensä ja oma aikansa pieneksi. On jännittävää miettiä, mitä kaikkea iäkkäät puut olisivatkaan elämänsä aikana voineet nähdä, mikäli tarkkailisivat maailmaa ihmisen kaltaisesti. Helposti puun mieltää persoonaksi, ystäväksi ja sielunsiskoksi. Erityisesti vanhoilla puilla on omanlaisensa luonne ja persoona. Puiden luonne ajan ja iäisyyden mittarina näkyy myös vaikkapa vanhassa tavassa kirjata tärkeitä tapahtumia, syntymiä ja kuolemia, puiden runkoihin. Suomalaisessa muinaisuskossa haluttiin varmistaa vainajan liittyminen kuolleiden yhteisöön merkitsemällä hänen tietonsa karsikkopuuhun. Samalla haluttiiin estää vainajaa palaamasta eläven yhteisöön kummittelemaan. Seuraavassa kuvassa on näkymä vienankarjalaiselta metsähautausmaaalta. Kuva on muutaman vuoden takaa. Siinä ei näy karsikkopuuta, mutta kiinnostavana ilmiönä tapa jättää haudat luonnon haltuun. Esimerkiksi kaatuneet puut saavat hautausmaalla jäädä niille sijoilleen, samoin hautamuistomerkit voivat maatua rauhassa omaan tahtiinsa. Ihminen palaa kuolemassa takaisin luonnon yhteyteen.
Niin, mielestäni ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä, saati lapsellista, kiintyä puihin. Toki puutkin muuttuvat vanhenemisen myötä; nuoruuden jäntevyys katoaa ja lahoviat alkavat vaivata. Tämä muutos lisää puun viehättävyyttä, mutta voi toisaalta tehdä puusta vaarallisen ihmiselle. En nyt tarkoita sitä, että putoilevat risut naarmuttavat autoja ja lehdet roskaavat parvekkeita. (Eräänkin puutarhakoulun pihalta yritettiin kaataa komea okakuusi vain siksi, että rehtorin autopaikka sattui olemaan puun alla ja tuliterä auto pihkaantui ikävästi. Onneksi kaatoaikeet jäivät ainakin silloin vain yritykseksi.) Vanhat puistopuut katkeilevine oksineen voivat olla todellinen vaara vaikkapa myrsytuulella. Olisi kuitenkin suhteetonta hätävarjelun liioittelua kaataa kaikki vanhat puut varmuuden vuoksi. Mikä siis neuvoksi? Ainakin se, mitä vanhoissa puistoissa nykyään jo tehdäänkin, eli puiden kuntoa tarkkaillaan säännöllisesti. Hullulta tuntuisi varoittaa ihmisiä vaarallisista puista, mutta ei sekään vaihtoehto ole poissuljettu. Esimerkiksi puistotyöntekijöitä on aiheellisesti kehoitettu pysymään loitolla vanhoista puista kovilla tuulilla. Mikäli mahdolliset vaarat olisivat tiedossa, eivät yksittäiset valitettavat onnettomuudet aiheuttaisi ehkä niin suurta kohua eikä lahoamassa olevien puiden kaatamisella tarvitsisi pitää niin kovaa kiirettä.

Puut ovat paitsi tärkeitä, myös kauniita (mikäli noita asioita nyt voi erottaa toisistaan). Nyt on oivallinen aika seurata lehtien puhkeamista ja kasvua. Ja mahdollisesti, varovaisesti ja hienovaraisesti, nauttia kasvun voimasta myös sisäisesti vaikkapa koivunmahlan tai koivunlehtisiman muodossa.

Luonnonyrttejä ja äidinkukkia

2009-05-10T17:46:00.006+03:00

Ihana keväinen päivä. Aamulla retkeilin tutkimaan kesämökkinä toimivan vanhan maalaistalon pihapiirin kevättä ja söin samalla vatsani pullolleen hienostuneita vuohenputkia, karvaita koivunlehtiä, hapokkaita poimulehtiä sekä karvasmantelisia pihlajanlehtiä.

Pihlajanlehdet ja vuohenputket ovat mainioita salaatissa. Sinikka Piipon Luonnonyrtit, villivihannekset ja marjat -kirjasta luin vuohenputken käytöllä olevan pitkän historian. Sitä on viljelty luostaripuutarhoissa keskiajalla, jolloin kasvi tuotiin myös pohjolaan. Ruotsissa vuohenputkea on viljelty keittiövihanneksena ja Skånessa se on ollut tunnettu nokkospinaatin lisuke. Piipon mukaan vuohenputki on ollut arvostettu vihannes myös Ranskassa ja Saksassa. Salaattien lisäksi vuohenputkea voisi kokeilla keitoissa ja muhennoksena. Erityisen maukkaaksi Piippo kehuu porkkana-vuohenputkilaatikkoa sekä vuohenputki-palsternakkakeittoa. Lehtiä voi myös kuivata tai pakastaa. Itse on ole vuohenputkiruokia vielä kokeillut, mutta täytynee kokeilla ennen lehtien kasvamista suuriksi ja kitkeriksi. Onneksi (?) vuohenputkea riittää yllinkyllin viljelypalstalla. Olemme siis keskiajalla saaneet tulokkaana keittiövihanneksen, joka myöhemmin on muuttunut viljelijöiden kauhistukseksi. Toinen vastaavanlaisen historian omaava kasvi on pujo, jota totta tosiaan on joskus viljelty hyötytarkoituksissa. Vuohenputki saattaisi lehtivihanneksena ansaita kunnianpalautuksen, jota koristekasvipuolella on jo yritettykin. Vuohenputkesta on nimittäin markkinoilla valkokirjavalehtinen muoto, joka sopii mainiosti varjoisten paikkojen maanpeittäjäksi. Mutta jos vuohenputkesta haluaa päästä eroon vaikkapa kasvimaalla, kannattaa unohtaa juurien kaiveleminen ja tyytyä poistamaan lehdet noin kämmenen kokoisina (lehtiä ei siis kannata välttämättä kompostoida - ne voi myös syödä!). Silloin kasvi on käyttänyt juuristosta kaiken varastoravinnon mutta ei ole vielä ehtinyt kerätä uusia varastoja, joten lehtien menettämisen myötä juuretkin kuolevat pian pois.

Piipon kirjasta luin myös lempiluonnonyrtistäni eli pihlajanlehdistä. Kauhistuksekseni huomasin, että lehtiä ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön. Selitystä ei annettu. Mutta eiköhän niitä lyhyen kevätajan voi silloin tällöin popsia ohikulkeissaan tai salaatin mausteena.

Niinpäniin: olen kulkenut metsässä, mutta en suinkaan Helsingissä. Mistä Helsingissä (tai missä tahansa suuremmassa kaupungissa) voisi löytää luonnonyrttejä ja villivihanneksia? Tallinnassa mummot (ja mikseivät nuoremmatkin) kerääntyivät ainakin vielä joitain vuosia sitten sankoin joukoin keräämään puistojen lehmuksista kukintoja lehmuksenkukka-aikaan. Suunnittelin itse samaa viime kesänä Helsingissä, mutta en onnistunut: puut olivat liian lähellä tietä, lähellä kulkuväyliä, näkyvällä paikalla jne. Kerääminen ei tuntunut ollenkaan luontevalta. Puistopuut tuntuvat niin yksilöiltä; sellaisilta, että niiden hienovarainenkaan verottaminen ei tunnu sopivalta. Ja entäpä sitten muut villivihannekset, kuten vaikkapa nokkonen. Olen jo tänä keväänä tavannut rouvan, joka keräsi nokkosia puistosta ja huolestuneena kyseli, että onkohan tämä kiellettyä. Annoin reippaasti luvan, mutta myöhemmin mietin, että onkohan asiasta tosiaan olemassa jotain sääntöjä. Ja toinen kysymys on se, että kuinka puhtaita puistojen kasvit mahtavatkaan olla. En tiedä, mutta asiaa täytyy selvitellä. Sillä mikäpä olisi palkitsevampaa, kuin kerätä ainakin osa ruuasta luonnosta!

Olen tänään metsäretkeilyn lisäksi retkeillyt lapsuudenkotini pihassa, äitini puutarhassa. Siellä kilisi reippaassa tuulessa romutuulikello elävistä pajuista punotussa kaariportissa. Kaariportin olen joskus muinoin istuttanut ja punonut äitienpäivälahjaksi. Osa pajuista on jo kuollut, mutta kyllä vihertyvän pajupusikon vielä kaareksi tunnistaa.

Varjoisalla takapihalla kukkivat jouluruusut - luulisin niiden olevan tarhajouluruusuja. Kukinta on jatkunut jo runsaan kuukauden, mikäli kukinnan alkamiseksi lasketaan ensimmäisten nuppujen ilmestyminen. Sinänsä se ei ole ihme, sillä jouluruusut saattavat aloittaa kukintansa jo talvella, mutta tällä nimenomaisella paikalla, Pirkanmaan leveyksillä, jouluruusut ovat vasta nyt innostuneet viihtymään. Jouluruusut tuntuvat aivan erityisiltä kasveilta ehkä juuri siksi, että ne kukkivat silloin, kun muut kasvit vielä lepäävät. Jouluruusun vanha nimi on ollut musta pärskäjuuri. Kasvia on käytetty lääkinnässä ja nimi tulee sen limaa irrottavista ominaisuuksista. Jouluruusu on nyttemmin todettu myrkylliseksi (ja myrkyllinen se on tietysti ollut aiemminkin, mutta silloin ei vain tiedetty tarkalleen, kuoliko potilas tautiin vai lääkkeeseen), joten sen käyttöä ei kannata kokeilla. Lääkinnälliset ominaisuudet kuitenkin luovat kasvin ylle jonkinlaisen salaperäisyyden hunnun. Luulen kuitenkin, että ainakin itselläni jouluruusun tarunhohtoisuus liittyy Selma Lagerlöfin kertomukseen Jouluruusun legenda. Jouluruusulla on sijansa myös kristillisissä legendoissa ja se liitetään mm. jeesuslapsen syntymään. Myös paratiisin portilla on sanottu kasvavan enkeleiden rakkauden ruusuksi nimittämää kasvia, jouluruusua, joka peittyi lumeen ihmisten tullessa karkoitetuiksi paratiisista. Oli miten oli, omalla tavallaan kasvi on rujonkauneudessaan kiehtova.

Hanami

2009-05-09T14:41:00.008+03:00

"Kukkien katseleminen". Näin eilen ensimmäiset kukkivat rusokirsikat Helsingissä ja päätin, että nyt on hyvä aika aloittaa huomioiden kirjaaminen tähän uuteen muistikirjaan. Edessä on kesä Helsingissä ja toivon jaksavani retkeillä mahdollisimman paljon Etelä-Suomen puistoissa ja puutarhoissa. Erityisenä lemmikkikohteenani tulee olemaan Herttoniemen kartanon puisto, mutta siitä lisää myöhemmin. Kuvaan ja kirjoitan muistikirjaa lähinnä itselleni, mutta kommentit ja vinkit ovat tietysti myös tervetulleita.

Olen jo ottanut varaslähdön muistikirjaan kuvaamalla lumikelloja Tullisaaren kartanon puistossa, sekä idänsinililjoja kerrostaloasumukseni takapihalla. On ollut ihanaa huomata, että kivikaupungissa voi törmätä villeihin ja vallattomiin puutarhoihin.

Muistutus vielä: Roihuvuoren kirsikkapuistossa vietetään huomenna äitienpäivänä hanamia, japanilaista kirsikankukkajuhlaa, jolloin keräännytään kukkivien puiden alle nauttimaan keväästä ja hyvästä seurasta, eväitä unohtamatta. Itse en tapahtumaan pääse, mutta palaan kesän aikana vielä useaan otteeseen Roihuvuoren japanilaishenkisiin puistoihin.