Matkalla lähikauppaan

Puutarharetkeilyä voi harrastaa hyvin pienimuotoisesti. Se on nyt välttämätöntäkin, kun illan valoisa aika on niin kovin lyhyt ja lyhenee tulevana viikonloppuna entisestään. Onneksi kaikkea kivaa näkyy myös kävellessä pysäkille tai lähikauppaan.

Upeinta syksyssä on värien uskomaton harmonia. Kaikki tuntuu sopivan kaikkeen; maailma muuttuu kovien kontrastien kesäväreistä monta astetta pehmeämmäksi.

Koirapuistoa reunustava mongolianvaahteran ja koivuangervon kokonaisuus on kuin liiduilla piirretty.

Pidän kovasti tuosta pyöreänkulmikkaasta lehtimuodosta ja särmikkään polveilevasta oksistosta.

Kotimatkapysäkkini vierellä kasvaa hieman epätavallisempi sirotar. Sorvarinpensaat koreilevat erityisesti hedelmillään, mutta myös niiden versosto on koristeellinen.

Muutakin värikästä pysäkin vierustalla kasvaa. Hehkuvan punaiset lamoherukat varastavat ainakin minun huomioni päivästä toiseen, aina yhtä varmasti ja tyynen arvokkaasti.

Kaunis on myös vaahteran, pihlajan ja karkuun päässeen isotuomipihlajan kolmikko ryteikköisellä joutomaalla.

Vihdoin kaupan pihalla; siellä punertaa japaninhapppomarja.

Syksyistä

Pitkään jatkuneen kesän jälkeen en millään usko syksyn todella saapuneen. Vasta siirryin käyttämään takkia töissä, ja nyt pitäisi olla jo villahousut, kaulurit, ranteenlämmittimet ja pipot matkassa.

Syksyn toimista hillojen keittäminen on jäänyt vähälle, sillä kukaan ei ole tänä vuonna tarjonnut ylijäämäomenoitaan hyödynnettäväksi. Vaan nyt porisee hellalla kaksi kattilallista metsäpäärynähilloa, kompostisäkistä valikoiduista mausteisen kirpeistä pikkupäärynöistä (Suomen suurimpiin lukeutuvasta päärynäpuusta, vai miten se menikään...?).

Syksy on saapunut myös Herttoniemen kartanon puistoon. Mietin keväällä, mitkä kasvit mahtavatkaan olla syksyn valtiaita. Vaahterat tietysti värikylläisine lehtineen!

Oma suosikkini on kuitenkin tuomi, joka saa keveän pastellisävyisen syysvärityksen. Parasta siinä on kuitenkin karvasmantelinen tuoksu, joka tavoittaa retkeilijän yhtäkkisesti ja katoaa taas yhtä salakavalasti. Seuraavassa kuvassa kaksi eri tahtiiin värittynyttä tomeraa tuomea vaahteroiden kupeella.

Tuomia kasvaa myös ensijäähän kuroutuneiden lampien rannoilla.

Lehmukset, vaikka muuten hienoja puita ovatkin, eivät oikein kukoista syksyllä. Tosin kyllä niidenkin luonne korostuu oksiston piirtyessä voimakkaana näkyviin putoilevien lehtien lomasta.

Ja onhan vielä tammet ja kellertyvät lehtikuuset ja ruskeiksi lakoavat saniaiset. Oikeastaan kaikki näyttää syksyllä kauniilta. Harmi, että lakastuminen ja maatuminen halutaan häivyttää puistoista. Mutta onneksi työntekijät eivät ole yhtä nopeita kuin syksy, joka muutamalla tuulenpyörteellä saa kaiken hetkessä uuden näköiseksi.

Syksy värittää, mutta tekee maiseman toisaalta myös kovin paljaaksi. Kesän kukkaloistossa röyhistellyt barokkipuutarha on nyt autio ja hienostuneen vähäsävyinen.

Kaikille ensikertalaisille metsäpäärynähillon keittäjille tiedoksi: piskuiset hedelmälohkot pehmenevät piinallisen hitaasti. Keitoksen tuoksu on huumaaavan mausteinen, hyvin voimakas, mutta hillon maku ei ihan täytä tuoksun lupauksia. Ihanaa kuitenkin kun on jotain omatekoista varastossa kylmien talvipäivien varalle!

Lokaa, kuita ja puita

Uskoisiko tätä lokakuuksi? Kuu kylläkin on suuri ja oranssinen, mutta loasta ei ole vielä tietoakaan. Puita puolestaan kävin ihailemassa päivällä Hatanpään arboretumissa Tampereella.

Aloitin kierroksen Hatanpään kartanon vanhasta puistosta.

Osa puiston istutuksista on 1700-luvulta, jolloin puisto edusti englantilaista maisemapuutarhaa. Maisemapuutarhan ajatus näkyy edelleen maastonmuodoissa. Puistoa on uudistettu 1800-luvun lopulla, jolloin suuri osa vanhoista puista kaadettiin. Tältä ajalta on peräisin puiston nykyinen ilme. Kartanopuiston puut ovat enimmäkseen kotimaisia puulajeja; kuusia, koivuja, tammia ja vaahteroita. Joukossa on myös muutamia hedelmäpuita muistona vanhoista hedelmätarhoista; mm. Suomen suurimpiin kuuluva päärynäpuu. Hassua, että myös Herttoniemen kartanopuistossa ylpeillään Suomen suurimpiin kuuluvalla päärynäpuulla.

Vanha kartanopuisto on valoineen, varjoineen ja väreineen kuin satumetsä.

Puut ovat juuri nyt upeita. Lehmukset ovat vielä vihreitä, mutta vaahterat ovat vaihtaneet keltaiseen syyspukuun.

... tai oranssiin tai punaiseen - vaahterat todella osaavat koreilla! Puulajipuiston puolella voi vertailla saman suvun eri lajeja, kuten tässä metsävaahteraa ja verivaahteraa - vai onkohan tuo hurmevaahtera. Nimi arboretum tulee latinan puuta tarkoittavasta sanasta arbor, eli kyseessä on puulajeille omistettu puisto.

Väriä on lehtien lisäksi myös hedelmissä, kuten suloisen kuultavissa purppuraomenissa.

Tai marjoissa. Tässä pihlajakavalkadi. Oranssimarjaisia puita on eniten, mutta kuvasta näköjään erottuvat vain punamarjaiset.

Muistatteko vielä kuninkaallisia ja ruhtinaita?

Ehkä roolit ovat syksyn myötä vaihtuneet. Kuinka iloittelevalta amerikanjalopähkinä näyttääkään keltaisessaan ja kuinka majesteetillisen arvokkaalta kalskahtaa hevoskastanjan pronssinruskeus.

Mustamarjaorapihja loistaa punaisena. Myös sen sukulainen aitaorapihlaja värittyy kauniisti, mutta se ei koskaan pääse loistamaan vapaana vasten syysaurinkoa.

Ei puu, mutta puuvartinen kuitenkin: kiinanlaikkuköynnös. Muistatteko vielä sen kesäilmeen Kumpulan kasvitieteellisestä?

Miten elähdyttävää onkaan kulkea syksyisessä puistossa!