Punajuuria puistossa

Ja muita kummallisuuksia kotikulmien kukkaloistossa. Vielä riittää himppusen valoa iltojen puutarharetkeilyyn, mutta valokuvat taitavat olla jo melko tärähtäneitä. Joko on syksy?

Tämä mehevä juurekas kasvoi Karhupuistossa, Kallion sydämessä. Punajuuret ovat tiemmä uusinta uutta kesäkukkarintamalla; sopiva jatko lehtikaaleille ja mangoldeille. Harmi että noita ei voi syödä - paitsi myyrät, jotka ovatkin herkutelleet erinäisissä kukkapenkeissä koko asetelman turmiolle. Eivät kuitenkaan täällä kivikaupungissa, missä kukat ovat saaneet kasvaa rauhassa sekä ihmisiltä että eläimiltä.

Nimen Karhupuistolle, entiselle Agricolanpuistolle, on antanut Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä. Nuo Mäntysen eläinaiheiset veistokset ovat jollain tavalla viehättäviä; kotoisia mutta myös tyylikkäitä.

Karhupuiston erikoisuutena on se, että sen istutuksista huolehtii yhdessä kaupungin kanssa yhdistys, Karhupuiston kummit. Talkootoiminnan tähtäimenä on ollut jonkinlainen yhteisvastuullisuus, minkä on toivottu vähentävän puiston epätoivottua käyttöä. Ilmeisesti näin on tapahtunutkin ja puistossa on mukava selailla viereisestä kirjastosta lainattuja kirjoja tai juoda kahvit lippakioskista. Tosin itse olen päätynyt puiston penkillä huomattavasti edullisempiin termoskahveihin.

Karhupuiston lähellä on puisto, jonka erikoisuutena on - ainakin minun nähdäkseni - nimettömyys. Puistoa ei ole nimetty mihinkään löytämääni karttaan, vaikka se on uusi ja hieno. Puisto nousee Hämeentieltä Väinö Tannerin kentän kohdalta kohti Kallion kirjastoa. Yksi epävarma nimiehdokas olisi Ässäpuisto, mutta se ei kuulosta siltä, miltä puisto näyttää.

Puiston suunnittelu ja erityisesti kasvillisuuden käyttö on uudenaikaista: massakasveja, selkeitä rajauksia, voimakasta muotojen ja tasojen vaihtelua niin kasviryhmissä kuin maastossakin. Tämä puisto oli hieno myös keväällä, mutta silloin en sattunut sinne kameran kanssa. Eräänäkin vapaudenhuumaisena alkukesän sunnuntaina päädyimme puistoon syömään jäätelöä ja kuuntelemaan mustarastasta. Puistossa ei ehkä huvittaisi viipyä, mutta pysähdyspaikkana se on oivallinen.

Puiston kasvillisuus on tyylikästä. Kauniin kokonaisuuden muodostavat mm. jo suureksi kasvaneet saksanpihlajat.

Massoittelulla saa aikaiseksi mehevän runsaita näkymiä. Istutusalueilla on käytetty tasaisen voimakkaita kasveja, joten istutusten hoitaminenkin lienee helppoa. Perennoista mainittakoon mm. päivänliljat, kuunliljat (tasapainoa siinäkin), kurjenpolvet, jättipoimulehti ja rönsyansikka (joka muodosti laajan tasaisen kentän). Pensaista näkyi pallohortensiaa, (kelta)vuohenkuusamaa ja rungollisia pikkusyreeneitä sekä mausteena muutama mahonia ja marjakuusia.

On puistossa vielä yksi muukin erikoisuus: vain opaskoirille tarkoitettu koirapuisto.

Kotimatkan varrella on erikoisuutena Kinaporin puisto istutuksineen. Koko puisto on kummallinen. Siellä on mm. todella näyttävät kesäkukkaistutukset, vähän kuin keskellä ei mitään. Ilme pienipiirteisen kaariporttikäytävän ja muun puiston välillä on aika epäsuhtainen. Toisaalta tunnelma kaariporttikäytävässä on mukava; siitä on miellyttävä kulkea läpi kiireisenäkin, sillä se aikaansaa hetkeksi pysähtymisen tunnelman.

Istutukset pysyvät yllättävänkin hyvänä, vaikka paikka on luullakseni melkoisen vilkasliikenteinen.

Yksi puiston erikoisuuksista on yksittäin istuttavat puistonpenkit, joiden vierellä on paikka pyörätuolille. Idea on mainio, tosin voi kysyä, onko kaikkien Helsingissä pyörätuolin kanssa kulkevien ajateltu käyttävän vain tätä puistoa. Miksi tällaiset penkit on kasattu yhteen puistoon, eikä sinne tänne muiden puistonpenkkien joukkoon jokaiseen puistoon? Muutenkin puistojen esteettöömyydessä on toivomisen varaa. Esimerkiksi tuo ylempänä esitelty Ässäpuisto (?) olisi mahdoton pyörätuolilla liikkuvalle. Se on kummallista, sillä leveiden portaiden vierelle olisi hyvin mahtunut luiska. Jouduin puistossa kulkiessani vaikeuksiin polkupyöränkin kanssa.

Hienoja kesäkukkaistutuksia näkyy kotikulmilla yllättävissäkin paikoissa, mm. Sörnäisten metroaseman liepeillä. Näiden kaunokaisten kummallisuutena on ruukkujen todella terävät kulmat ja sijoitus suojatien eteen; kannattaa varoa törmäämästä! Näiden aiheuttama kämmenen kokoinen mustelma on jo nähty.

Kauniin pyöreämuotoinen kukkaruukku puolestaan löytyy Dallapén puistosta.

Kokonaisuus henkii tyylikkyyttä, mutta tunnelmaa hieman latistaa se, että taustan pensasryhmiä käytetään pissapaikkana. Lisäksi on outoa, että vanha ympäristö aika radikaalisti yhdistetään moderniin suunnitteluun. En tiedä onko se aina huono vaihtoehto, mutta jotain ristiriitaista näkymässä on. Tuo kesäkukkayhdistelmä on kuitenkin mielestäni niin hieno, että siitä voi laittaa vielä lähikuvankin.

Puiston sydämenä on vanha Vallilan ruumishuone, joka nykyisin taitaa olla nuorison käytössä. Mutta mitä ihmettä nuo teräväsärmäiset maastonmuodot tuossa nurmikentällä oikein ovat?

Annala

Annala, Villa Annneberg, sijaitsee Helsingin Vanhassakaupungissa. Kirjan Annala, rakkaudesta puutarhanhoitoon (Ranta, Nummi-Karttunen, Karttunen 2005) mukaan Annalan monipuolinen kulttuurimaisema kasveineen kertoo menneistä ajoista ja houkuttelee tutustumaan puutarhanhoidon salaisuuksiin. Näin varmasti onkin, sillä Huvilan ympäristö on julkista puistoa, missä pääsee ihailemaan monilajisia perennapenkkejä sekä vanhaan malliin tehtyjä kesäkukkaistutuksia. Hyötykasviyhdistys järjestää Annalassa erilaisia tapahtumia ja koulutuksia. Annalassa on myös viljelypalstoja. Itse olen tutustunut Annalaan juuri Hyötykasviyhdistyksen tapahtumien ansiosta.

Huvilan historia on mielenkiintoinen. Keisarillisen uudelleenrakennuskomitean ehdotuksesta vuonna 1820 kaupungin laita-alueet jaettiin palstoihin, jotka vuokrattiin viljeltäviksi ja rakennettaviksi. Vuokratuloilla helpotettiin kaupungin rahatilannetta ja samalla kaupunkiin johtavien pääteiden varret saatiin huolitelluiksi ja siisteiksi. Annalan tontti oli yksi tällaisista vuokratonteista. Korkeimman vuokran tarjosi kauppaneuvos, konsuli Gustaf Otto Wasenius, joka sai tontin vuonna 1826 viideksitoista vuodeksi. Vuokra-aikaa pidennettiin sillä ehdolla, että tontin ympärille rakennetaan lauta-aita ja alueen ohittavan maantien varteen istutetaan puukujanne villeistä lehtipuista. Sopivaksi katsottuja puulajeja olivat koivu, pihlaja, saarni ja vaahtera. Villa Anneberg sai nimensä Waseniuksen ensimmäiseltä vaimolta, Anna Mesneriltä.

Gustaf Oton kuoltua vuokraoikeus siirtyi hänen pojalleen Adolf Frederikille, jonka aikana maanviljelys jäi vähemmälle ja Annalassa alettiin elää huvilaelämää, johon kuului olennaisena osana lepäily, rentoutuminen ja luonnosta nauttiminen. Vuokralaiset vaihtuivat ja vuonna 1932 tila siirtyi tunnetulle puutarha-alan vaikuttajalle August Lännenpäälle ja vuodesta 1940 alkaen Annala on ollut kaupungin omistuksessa.

Villa Anneberg edusti varhaista porvariston huvilatyyppiä, jossa elettiin maalaistalon ja joutenolon välimuotoa. Wasenius halusi jäljitellä puutarhassa suurten sivistysmaiden puutarhatyylejä. Huvilan edustalla oli sydämenmuotoinen muotopuutarha käytäväsommitelmineen sekä pensas- ja kukkaistutuksineen. Huvilan länsipuolelle Wasenius perusti englantilaistyyppisen maisemapuiston. Puutarhaan olennaisena osana kuuluvat hyötykasvitarha, orangeria ja lavatarhat sijoitettiin muotopuutarhan molemmin puolin siten, että hyötytarhan korttelit olivat osana muotopuutarhan sommittelua. Annalan puisto ja puutarha säilyivät miltei muuttumattomina 1900-luvun alkupuolelle.

1990-luvulla alue haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja sille tehtiin kunnostussuunnitelma. Nykyään Annala näyttää tällaiselta:

Huvilan edustalla, Hämeentien puolella, on hienoja kesäkukkaistutuksia. Puistotyöntekijänä ihailen ovelaa keksintöä, puupyörylöitä istutusten keskellä. Pyörylät ovat osa sommitelmaa, mutta voin myös kuvitella kuinka kätevää niiden päältä on hoitaa kasveja.

Isoa sommitelmaympyrää ympäröi vielä neljä (muistaakseni) pienempää:

6.8. huomion kiinnittivät tuoksuvat syysleimut. Kukkien väri oli tosin aika ärhäkkä.

Edelliseltä käynniltäni 2.6. mieleeni on jäänyt toinen vahva kukkatuoksu; syreenit.

Annalan vuonna 1844 rakennettu orangeria eli talvikasvihuone on vanhimpia säilyneitä kasvihuoneitamme. Se on rakennettu luonnonkivestä ja tiilestä ja se edustaa 1700-luvulla vaikuttanutta yksilapaista, poikkileikkaukseltaan epäsymmetristä ja vinomuotoista kasvihuonetyyppiä, jonka etelään suuntaava seinä on kalteva ja lasia. Orangerian nimi tulee sanasta orange, sillä tämän kaltaiset rakennukset oli alun perin tarkoitettu appelsiini- ja sitruspuiden talvettamiseen.

Orangerian lasien takana pilkisteli valtava määrä ihania pelargonioita. Hyötykasviyhdistyksellä on oma pelargonipiirinsä, johon kuuluvat asianharrastajat ylläpitävät hienoja kasvikokelmia. Pelakuiden pistokkaita saa myös ostaa ainakin erilaisten taimitapahtumien yhteydessä.

Alueen ensimmäinen vuokralainen, G.O. Wasenius, oli monessa mukana. Hän mm. uurasti Kaivohuoneen ja sitä ympäröivän puiston aikaansaamiseksi (muistatteko vielä Kaivopuiston - linkittäisin jos osaisin, vaan kun en osaa). 1837 perustetulla suomalaisella puutarhaseuralla oli tärkeä merkitys G.O. Waseniukselle. Hän mm. sai sen kautta siemeniä ja kasveja sekä tietoa niiden kasvattamisesta. Annalan puiston uudessa osassa ollaan tavallaan Waseniuksen jalanjäljillä levittämässä ja ylläpitämässä tietoa erilaisista perennoista. Hämeentieltä kohti huvilaa nousevissa perennapenkeissä on valtava määrä tuttuja ja tuntemattomia perennoja. Harmi kun niitä ei ole nimetty - joukossa oli nimittäin useita sellaisia, joihin en ole ennen törmännyt.

2.6 perennapenkki (tai osa siitä) on näyttänyt tältä:

Ja 6.8. tältä:

Kasvit on yhdistelty hienosti toisiaan tukevien ja korostavien värien ja muotojen harmoniaksi.

Kuriositeettina vielä mainittakoon, että Annnalassa on kasvatettu iilimatoja 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Iilimadot olivat tärkeä apteekkituote, sillä niitä käytettiin kuppauksen asemasta imemään pahaa verta pois ihmisestä. Iilimatojen kasvattaminen oli luvanvaraista ja kaikenkaikkiaan vaikeaa puuhaa. Iilit viihtyvät vain tientynlaisessa vedessä ja nykyään ne ovatkin kuolleet lähes sukupuuttoon. Ei Annalassakaan enää ole iilimatolammikoita, mutta huvilan etupuolella oleva ruutanalammikko on kunnostettu.

Ruutanoitakaan ei enää ole, mutta hauskoja vesikasveja kuitenkin, mm. vaalenpunakukkainen lumme.

Maalaisromantiikkaa kaupungissa

Vanhan maanviljelyskulttuurin tunnistettavimmat elementit ovat nousseet uuteen kukoistukseen kaupungeissa. Useiden hienovaraisuutta vaativien työtehtävien hoitaminen esimerkiksi hevosvoimin koneiden sijasta on paitsi järkevää, myös näyttävää. Viimeksi olen törmännyt tähän Herttoniemen kartanopuistossa, missä osa niityistä niitettiin hevosen vetämällä, 70 vuotta vanhalla niittokoneella.

Niitetyt heinät päätyivät heinäseipäille. Eivät suinkaan kuivumaan talven käyttöä varten, vaan heinäseiväsesityksen raaka-aineeksi. Esityksestä kai on kyse, kun heiniä ahdetaan seipäälle niin paljon kun mahdollista vain siksi, että seipäät näyttäisivät samalta kuin suomifilmeissä. Heinä saa olla seipäillä mätänemiseen saakka, minkä jälkeen se loppusijoitetaan kompostiin.

Välillä tulee ihmetelleeksi, mihin tällaisia näytelmiä tarvitaan. Aiemmin arkisena pidetyt asiat muuttavat muotoaan ja niistä tulee erikoisuuksia. Hevosen käyttöä niitossa pidän järkevänä, sillä hankalilla alueilla koneet vain rikkoisivat maaston ja käsityö veisi kohtuuttomasti aikaa. Mutta miksi heinäseipäät? Onko kyse siitä, että hevonen johtaa ajatukset väistämättömästi menneeseen aikaan ja siitä seuraa välttämättömyytenä esityksen jatkaminen - joskaan ei loppuun saakka, sillä se vaatisi heinän todellisen kuivauksen ja käytön talvirehuna?

Eipä silti, heinäseipäät tarjoavat vanhemmalle väelle tilaisuuden nostalgiaan ja nuoremmille ihmetykseen. Vähän kuin museotkin. Eikä sovi unohtaa hiiriä ja muuta pikkuväkeä, joka löytää suojapaikkoja heinäseipäistä niiden käyttötarkoituksesta riippumatta. Kaupunkien puistoissa siis pidetään yllä maaseudun katoavia elinympäristöjä.

Puistojen ja etenkin niiden vahojen puiden arvosta useiden eliölajien elinympäristönä olen tainnut jo kirjoittaakin. Mutta kyllä maaseutumaisetkin elinympäristöt ovat soluttautuneet kaupunkeihin. Kaupungeissa näytösluontoisesti ylläpidetyt vanhat maankäyttötavat ovat siitä yksi esimerkki. Seuraavassa alkukesällä otetussa kuvassa valmiiksi pystytetyt seipäät odottavat heiniä keskellä Töölöä, Pauligin huvilan pihamaalla.

Niityt ovat saaneet kaupungeissa suuren suosion osittain siksi, että rahaa ei riitä kaikkien viheralueiden tehokkaaseen hoitamiseen. Niityt luovat sillan hoitamattomien ryteikköjen sekä jokaviikkoisesti leikattujen nurmikenttien ja pienipiirteisesti hoidettujen kukkaistutusten välille. Ja hyvä niin. Niityt tarjoavat samoja elämyksiä kuin nurmet ja perennapenkitkin; kauniita kukkia, värejä ja avointa tilaa. Ja lisäetuna on tuo edellämainittu monimuotoisuuden lisääntyminen. Kaupunkiin jää tilaa myös luonnolle.

Koska juttu lähti liikkeelle Herttoniemen kartanon hevosniitoista, lienee paikallaan esitellä alueen lähtötilannetta eli niittyjä. Jostain syystä kuivia niittyjä pidetään parempina kuin kosteita ja reheviä. Reheville voisi kuitenkin olla enemmän tilausta, sillä useat vaikeasti hoidettavat alueet ovat juuri niille sopivia; savisia, vetisiä ja ehkä varjoisiakin. Herttoniemessä tällaisia alueita on metsän maisemapuutarhassa, missä tervaleppäkorpien kasvillisuutena on saniasten lisäksi mm. puna-ailakkia. Metsästä kasvillisuus on levinnyt myös niitettäville polunreunuksille.

Vaikka suurin osa Suomen niityistä ja kedoista on syntynyt juuri perinteisten maankäyttömuotojen ansiosta, on niillä myös luontaiset juurensa vaikkapa kalliokedoilla ja rantojen tulva-alueilla. Herttoniemessä on upeasti ketoneilikoin kukkiva esimerkki kalliokedosta.

Ennen hevosen vierailua tuulimyllyniityllä heiluivat koiranheinät ja puntarpäät. Ketoneilikat ja muut kukkijat ovat vielä rehevien heinien kätkössä, mutta jos niittoa jatketaan vuosittain ja niittojäte viedään aina pois, saattavat hennot kukkijatkin ottaa enemmän tilaa itselleen.

Yksi rinneniitty on erityisen kaunis ja kukkaisa. Valkeiden härkkien ja keltamataroiden (vai ovatko ne keltamataran ja paimenmataran risteytymiä?) jälkeen väri vaihtuu ruusuruohon lilaan ja ahdekaunokin aniliiniin.

Viheralueita voisi kehittää enemmänkin luonnonmukaisempaan suuntaan. Mutta se ei voi tarkoittaa hoitamattomuutta, vaan tavoitteellista työtä halutun tuloksen aikaansaamiseksi. Eivät romanttisen maalaismaisemat menneisyydestäkään ole ilman työtä syntyneet. Päinvastoin, silloin vanhaan hyvään aikaan kaikki kynnelle kykenevät perkasivat ojia, taittelivat lehdeskerppuja, niittivät heinää talvirehuksi tai keräsivät lantaa viljelykasvien lannoitteeksi. Kaikki ihmisasumusten lähellä olevat maa-alueet olivat ns. hoidettuja, ihmiskäden tai kotieläinten koskemia.

Nykyisin hoidettujen alueiden väliin jää suuri määrä epämääräisesti hoidettua tai pusikoitunutta maata, millä ei ole mitään käyttötarkoitusta. Tällaisilla alueilla mekaanisesti suoritetut hoitotoimet aikaansaavat usein vain entistäkin silmiinpistävämmän kontrastin hoidetun ja hoitamattoman välille. Mikään ei näytä niin rumalta kuin koristepensasrypäs rikkakasvien keskellä - rikkakasvit yksinään olisivat paljon kauniimpia. Miksi puutarhureille ei opeteta hienovaraisesti muokkaavaa hoitoa? Sitä, että hoidon kautta jotakin aluetta aletaan suunnata sen omista lähtökohdista tietynlaiseksi joko elinympäristönä tai maisemallisena elementtinä. Ehkäpä puutarhureille opetetaankin, mutta heidän ammattitaitoaan ei arvosteta. On helpompi palkata vieläkin halvempi (jos mahdollista) työntekijä suorittamaan helposti muotoiltavat käskyt: kitke, leikkaa, kaiva. Päättäjien haaveilema yhtälö säästöistä viheralueita luonnonmukaistamalla ei tunnu uskottavalta, mikäli halutaan varmistaa viheralueiden toimivuus kaupunkikuvassa ja virkistysalueina.

Eksyin näköjään aika kauas maalaisromantiikasta. Palaan siihen kohta ja esittelen Annalan, jälleen yhden Helsingin kartanopuistoista. Sen hoitaminen lienee yksinkertaista; tehdään tarkat etukäteissuunnitelmat ja toimitaan niiden mukaan.

Herttoniemen pioneita

Löytyivätpä pionikuvat vihdoin. Aika huonoja ne tosin ovat, mutta liitän ne tähän kun ehdin luvata. Kovin aurinkoisella säällä kuvista tulee helposti liian tummia, enkä viitsi erikseen muutella kuvien valoisuutta tms.

Pionit kasvavat siis Herttoniemen kartanon barokkipuutarhassa. Niiden alkuperä on jostain 1930-luvulta, mutta tarkempaa tietoa ei ole saatavilla. Kuvat on otettu 2.7.

Pioneista olisi kiva saada lisää tietoa.

Kartanon porraspielissä kasvaa pallomaisiksi leikatut jasmikkeet. Niiden kukinta on lyhyt, mutta viehättävä. Ja tuoksu on ihana. Tämäkin kuva on otettu 2.7, eli barokkipuutarhassa kaikki näyttävimmät elementit ovat parhaimmillaan yhtä aikaa. Se on yksi ratkaisu; usein pyritään koko kesän jatkuvaan tasaiseen kukintaan. Minusta on hauskaa, että välillä panostetaan muutaman viikon upeuteen. Ja kuten muistatte, värikkyyttä riittää kyllä myös alkukesälle tulppaanien, skillojen ja syreenien kukkiessa. Syksyllä pääosan ottanevat suuret jalopuut värittyvine lehtineen, mutta se jää vielä nähtäväksi.

Olen puutarharetkeillyt silloin tällöin, mutta aika ei tunnu riittävän tietokoneen avaamiseen ja blogin kirjoittamiseen. Raportit tulevat siis viiveellä.