Maalaisromantiikkaa kaupungissa

Vanhan maanviljelyskulttuurin tunnistettavimmat elementit ovat nousseet uuteen kukoistukseen kaupungeissa. Useiden hienovaraisuutta vaativien työtehtävien hoitaminen esimerkiksi hevosvoimin koneiden sijasta on paitsi järkevää, myös näyttävää. Viimeksi olen törmännyt tähän Herttoniemen kartanopuistossa, missä osa niityistä niitettiin hevosen vetämällä, 70 vuotta vanhalla niittokoneella.

Niitetyt heinät päätyivät heinäseipäille. Eivät suinkaan kuivumaan talven käyttöä varten, vaan heinäseiväsesityksen raaka-aineeksi. Esityksestä kai on kyse, kun heiniä ahdetaan seipäälle niin paljon kun mahdollista vain siksi, että seipäät näyttäisivät samalta kuin suomifilmeissä. Heinä saa olla seipäillä mätänemiseen saakka, minkä jälkeen se loppusijoitetaan kompostiin.

Välillä tulee ihmetelleeksi, mihin tällaisia näytelmiä tarvitaan. Aiemmin arkisena pidetyt asiat muuttavat muotoaan ja niistä tulee erikoisuuksia. Hevosen käyttöä niitossa pidän järkevänä, sillä hankalilla alueilla koneet vain rikkoisivat maaston ja käsityö veisi kohtuuttomasti aikaa. Mutta miksi heinäseipäät? Onko kyse siitä, että hevonen johtaa ajatukset väistämättömästi menneeseen aikaan ja siitä seuraa välttämättömyytenä esityksen jatkaminen - joskaan ei loppuun saakka, sillä se vaatisi heinän todellisen kuivauksen ja käytön talvirehuna?

Eipä silti, heinäseipäät tarjoavat vanhemmalle väelle tilaisuuden nostalgiaan ja nuoremmille ihmetykseen. Vähän kuin museotkin. Eikä sovi unohtaa hiiriä ja muuta pikkuväkeä, joka löytää suojapaikkoja heinäseipäistä niiden käyttötarkoituksesta riippumatta. Kaupunkien puistoissa siis pidetään yllä maaseudun katoavia elinympäristöjä.

Puistojen ja etenkin niiden vahojen puiden arvosta useiden eliölajien elinympäristönä olen tainnut jo kirjoittaakin. Mutta kyllä maaseutumaisetkin elinympäristöt ovat soluttautuneet kaupunkeihin. Kaupungeissa näytösluontoisesti ylläpidetyt vanhat maankäyttötavat ovat siitä yksi esimerkki. Seuraavassa alkukesällä otetussa kuvassa valmiiksi pystytetyt seipäät odottavat heiniä keskellä Töölöä, Pauligin huvilan pihamaalla.

Niityt ovat saaneet kaupungeissa suuren suosion osittain siksi, että rahaa ei riitä kaikkien viheralueiden tehokkaaseen hoitamiseen. Niityt luovat sillan hoitamattomien ryteikköjen sekä jokaviikkoisesti leikattujen nurmikenttien ja pienipiirteisesti hoidettujen kukkaistutusten välille. Ja hyvä niin. Niityt tarjoavat samoja elämyksiä kuin nurmet ja perennapenkitkin; kauniita kukkia, värejä ja avointa tilaa. Ja lisäetuna on tuo edellämainittu monimuotoisuuden lisääntyminen. Kaupunkiin jää tilaa myös luonnolle.

Koska juttu lähti liikkeelle Herttoniemen kartanon hevosniitoista, lienee paikallaan esitellä alueen lähtötilannetta eli niittyjä. Jostain syystä kuivia niittyjä pidetään parempina kuin kosteita ja reheviä. Reheville voisi kuitenkin olla enemmän tilausta, sillä useat vaikeasti hoidettavat alueet ovat juuri niille sopivia; savisia, vetisiä ja ehkä varjoisiakin. Herttoniemessä tällaisia alueita on metsän maisemapuutarhassa, missä tervaleppäkorpien kasvillisuutena on saniasten lisäksi mm. puna-ailakkia. Metsästä kasvillisuus on levinnyt myös niitettäville polunreunuksille.

Vaikka suurin osa Suomen niityistä ja kedoista on syntynyt juuri perinteisten maankäyttömuotojen ansiosta, on niillä myös luontaiset juurensa vaikkapa kalliokedoilla ja rantojen tulva-alueilla. Herttoniemessä on upeasti ketoneilikoin kukkiva esimerkki kalliokedosta.

Ennen hevosen vierailua tuulimyllyniityllä heiluivat koiranheinät ja puntarpäät. Ketoneilikat ja muut kukkijat ovat vielä rehevien heinien kätkössä, mutta jos niittoa jatketaan vuosittain ja niittojäte viedään aina pois, saattavat hennot kukkijatkin ottaa enemmän tilaa itselleen.

Yksi rinneniitty on erityisen kaunis ja kukkaisa. Valkeiden härkkien ja keltamataroiden (vai ovatko ne keltamataran ja paimenmataran risteytymiä?) jälkeen väri vaihtuu ruusuruohon lilaan ja ahdekaunokin aniliiniin.

Viheralueita voisi kehittää enemmänkin luonnonmukaisempaan suuntaan. Mutta se ei voi tarkoittaa hoitamattomuutta, vaan tavoitteellista työtä halutun tuloksen aikaansaamiseksi. Eivät romanttisen maalaismaisemat menneisyydestäkään ole ilman työtä syntyneet. Päinvastoin, silloin vanhaan hyvään aikaan kaikki kynnelle kykenevät perkasivat ojia, taittelivat lehdeskerppuja, niittivät heinää talvirehuksi tai keräsivät lantaa viljelykasvien lannoitteeksi. Kaikki ihmisasumusten lähellä olevat maa-alueet olivat ns. hoidettuja, ihmiskäden tai kotieläinten koskemia.

Nykyisin hoidettujen alueiden väliin jää suuri määrä epämääräisesti hoidettua tai pusikoitunutta maata, millä ei ole mitään käyttötarkoitusta. Tällaisilla alueilla mekaanisesti suoritetut hoitotoimet aikaansaavat usein vain entistäkin silmiinpistävämmän kontrastin hoidetun ja hoitamattoman välille. Mikään ei näytä niin rumalta kuin koristepensasrypäs rikkakasvien keskellä - rikkakasvit yksinään olisivat paljon kauniimpia. Miksi puutarhureille ei opeteta hienovaraisesti muokkaavaa hoitoa? Sitä, että hoidon kautta jotakin aluetta aletaan suunnata sen omista lähtökohdista tietynlaiseksi joko elinympäristönä tai maisemallisena elementtinä. Ehkäpä puutarhureille opetetaankin, mutta heidän ammattitaitoaan ei arvosteta. On helpompi palkata vieläkin halvempi (jos mahdollista) työntekijä suorittamaan helposti muotoiltavat käskyt: kitke, leikkaa, kaiva. Päättäjien haaveilema yhtälö säästöistä viheralueita luonnonmukaistamalla ei tunnu uskottavalta, mikäli halutaan varmistaa viheralueiden toimivuus kaupunkikuvassa ja virkistysalueina.

Eksyin näköjään aika kauas maalaisromantiikasta. Palaan siihen kohta ja esittelen Annalan, jälleen yhden Helsingin kartanopuistoista. Sen hoitaminen lienee yksinkertaista; tehdään tarkat etukäteissuunnitelmat ja toimitaan niiden mukaan.