Kasvitieteellisen syksyä

Kävin lauantaina Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa katselemassa syksyä. Kasvitieteellinen on oma maailmansa; siellä kasvit toimivat pikkuisen eri tahtiin kuin muissa puistoissa. Nytkin pääsin vielä ihailemaan vihreitä lehtiä ja jopa kukkia. Koska kesä on nyt ajatuksissani lopullisesti ohi, keskityin kuitenkin etsimään kaikkea syksyistä: siemeniä, putoilevia lehtiä ja syysvärejä.

Siemeniä lennättävät hahtuvat ovat hienoja. Kuten vaikkapa pensaskärhön ja sakasankärhön pehmoiset haituvat.

Hahtuvaisia ovat myös perennoiden pallurat.

Heinien huiskilot loistivat puhkipalaneen valkoisina kirkkaassa syysvalossa.

Siemeniä näistäkin palloista löytyy: rautatieomenoita ja pallo-ohdakkeita.

Siemenet ovat valmiita kylväytymään myös kuunliljoilla ja kuningasliljalla.

Pähkinäpensas on karistanut lehtensä mustan mullan raaka-aineeksi. Tosin en tiedä, poistetaanko kasvitieteellisessä lehtiä puiden ja pensaiden alta, vai saavatko ne jäädä ruokkimaan emopuutaan. Toisaalta lehtien luulisi olevan olennainen osa ekosysteemiä, mutta ehkä ainakin osa niistä on siisteyden takia poistettava. Tai tautien ja tuholaisten leviämisen välttämiseksi. Enpä tiedä, enkä pääse asiaa selvittämäänkään. Harmillisesti puutarhan portit menevät arkisin kiinni jo viideltä, joten työpäivinä sinne ei ennätä.

Siemenistä ja lehdistä pääsen vaahteroihin. Vaahtera-alue loisti tällä kertaa ylitse muiden ja siellä vietin suurimman osan retkestäni. Vaahteroiden siemenet ovat juuri nyt hienoja lentäessään rapisevina propelliparvina puiden latvuksista kohti maata. Vuorivaahtera näyttäisi olevan poissa omasta ympäristöstään, sillä sen lehdet loistivat vielä vihreinä, vaikka siemenet valmistautuivat jo lentoon.

Kasvitieteellisen opaslehtisessä kuitenkin kerrotaan vuorivaahteran, samoin kuin niverävaahterankin, olevan kotoisin suunnilleen samoilta maantieteellisiltä alueilta kuin kotoinen metsävaahterammekin. Edelleen opaslehtisen mukaan pohjoisella pallonpuoliskolla ja trooppisissa vuoristoissa kasvaa noin 150 vaahteralajia (Acer). Vaahteroiden lehtimuoto vaihtelee, mutta hedelmät ovat tyypillisiä kaksilohkoisia lenninsiivellisiä lohkohedelmiä.

Metsävaahteran lehti näyttää mielestäni liian ronskilta ollakseen tyylikäs, mutta kuten sanottu, onhan niitä muitakin vaahteroita. Vaikkapa mainittu niverävaahtera, joka ei kasva puun mittoihin, vaan jää suureksi pensaaksi.

Suureksi puuksi kasvaa puolestaan sirolehtinen, kaukoidästä kotoisin oleva huntuvaahtera.

Vaahterasiirappia valmistetaan sokerivaahterasta.

Olikohan tämä pensasmainen vaahtera viinivaahtera? Sievä se ainakin on, ja lehdet muistuttavat pikkuisia viininlehtiä.

Lopuksi euroopanpyökki, ihan vain vertailuksi, sillä kuvasin saman puun myös toukokuussa. Syysvärittyneissä lehdissä kuultaa sama pehmeys kuin kevään nuorissa lehdissä ja kalveassa rungossa.

Lehtisateessa

On hauska seurata eri puiden talvettumista. Jotkut lajit, kuten metsävaahtera, pudottavat lehtiään hiljalleen paksuksi, syksyä pitkään värittäväksi matoksi. Saarni puolestaan tipauttaa lehtensä kirjaimellisesti yhdessä yössä. Oksistoon juuttuneita lehtiä satelee hiljalleen pari päivää rysäyksen jälkeen, mutta sitten puu onkin paljas ja puhdas. Kävin perjantaina kuvaamassa loppusyksyn lehtiä Herttoniemen kartanon puistossa. Valo on jo vähissä eikä kuvaaminen töiden jälkeen tahdo enää onnistua. Onneksi aurinkoisen päivän jäljiltä valoa riitti vielä iltapäiväksikin ja ehdin napata muutaman kuvan dokumentiksi syksyn hiemoimmasta ajasta, jolloin väriä on enää vähän, mutta vaikuttavasti.


Viimeiset lehdet sinnittelevät puissa.

Vanhat ruusulajikkeet loistavat vielä keltaisen ja oranssin sävyissä.

Marjojakin on vielä. Ruusunmarjojen lisäksi ainakin koiranheiden marjat hohtavat epätodellisen punaisina lehdettömässä metsässä.

Taikinamarja on ihana pensas: vaatimaton, mutta viehättävä. Jo varhain keväällä se ilahdutaa vaalealla viherryksellään ja vielä myöhään syksylläkin se loistaa hennon vaaleankeltaisena kaikkea ruskeutta vasten. Kannattaa muuten varoa taimimyymälöiden taikinamarjoja mikäli haaveissa siintelee tuo siro kasvutapa, sillä usein ulkomailta tuodut taikinamarjat ovat rotevia ja jämäköitä ja siten ilmeeltään aivan erilaisia kuin tuo kotoinen pensaamme.

Puhun paljon väreistä, mutta tuhatsävyinen ruskeuskin on hienoa.

Lopuksi vielä paluu kartalle, eli yksityiskohdista kokonaisuuteen. Kartanopuistossa on paljon puolisalaisia yllätyksiä, mm. Lemmenkujaksi nimetty oikopolku puiston reunalla.

Ehdinpäs kerrankin kuvaamaan ennen lehtipuhaltimia! Ei sillä että minulla olisi jotain niitä vastaan - päinvastoin pidän laitetta oikein kätevänä puistotyöläisen ominaisuudessa, mutta työn ulkopuolella arvostan kyllä paksuja lehtimattoja ja hiljaisuutta.

Matkalla lähikauppaan

Puutarharetkeilyä voi harrastaa hyvin pienimuotoisesti. Se on nyt välttämätöntäkin, kun illan valoisa aika on niin kovin lyhyt ja lyhenee tulevana viikonloppuna entisestään. Onneksi kaikkea kivaa näkyy myös kävellessä pysäkille tai lähikauppaan.

Upeinta syksyssä on värien uskomaton harmonia. Kaikki tuntuu sopivan kaikkeen; maailma muuttuu kovien kontrastien kesäväreistä monta astetta pehmeämmäksi.

Koirapuistoa reunustava mongolianvaahteran ja koivuangervon kokonaisuus on kuin liiduilla piirretty.

Pidän kovasti tuosta pyöreänkulmikkaasta lehtimuodosta ja särmikkään polveilevasta oksistosta.

Kotimatkapysäkkini vierellä kasvaa hieman epätavallisempi sirotar. Sorvarinpensaat koreilevat erityisesti hedelmillään, mutta myös niiden versosto on koristeellinen.

Muutakin värikästä pysäkin vierustalla kasvaa. Hehkuvan punaiset lamoherukat varastavat ainakin minun huomioni päivästä toiseen, aina yhtä varmasti ja tyynen arvokkaasti.

Kaunis on myös vaahteran, pihlajan ja karkuun päässeen isotuomipihlajan kolmikko ryteikköisellä joutomaalla.

Vihdoin kaupan pihalla; siellä punertaa japaninhapppomarja.

Syksyistä

Pitkään jatkuneen kesän jälkeen en millään usko syksyn todella saapuneen. Vasta siirryin käyttämään takkia töissä, ja nyt pitäisi olla jo villahousut, kaulurit, ranteenlämmittimet ja pipot matkassa.

Syksyn toimista hillojen keittäminen on jäänyt vähälle, sillä kukaan ei ole tänä vuonna tarjonnut ylijäämäomenoitaan hyödynnettäväksi. Vaan nyt porisee hellalla kaksi kattilallista metsäpäärynähilloa, kompostisäkistä valikoiduista mausteisen kirpeistä pikkupäärynöistä (Suomen suurimpiin lukeutuvasta päärynäpuusta, vai miten se menikään...?).

Syksy on saapunut myös Herttoniemen kartanon puistoon. Mietin keväällä, mitkä kasvit mahtavatkaan olla syksyn valtiaita. Vaahterat tietysti värikylläisine lehtineen!

Oma suosikkini on kuitenkin tuomi, joka saa keveän pastellisävyisen syysvärityksen. Parasta siinä on kuitenkin karvasmantelinen tuoksu, joka tavoittaa retkeilijän yhtäkkisesti ja katoaa taas yhtä salakavalasti. Seuraavassa kuvassa kaksi eri tahtiiin värittynyttä tomeraa tuomea vaahteroiden kupeella.

Tuomia kasvaa myös ensijäähän kuroutuneiden lampien rannoilla.

Lehmukset, vaikka muuten hienoja puita ovatkin, eivät oikein kukoista syksyllä. Tosin kyllä niidenkin luonne korostuu oksiston piirtyessä voimakkaana näkyviin putoilevien lehtien lomasta.

Ja onhan vielä tammet ja kellertyvät lehtikuuset ja ruskeiksi lakoavat saniaiset. Oikeastaan kaikki näyttää syksyllä kauniilta. Harmi, että lakastuminen ja maatuminen halutaan häivyttää puistoista. Mutta onneksi työntekijät eivät ole yhtä nopeita kuin syksy, joka muutamalla tuulenpyörteellä saa kaiken hetkessä uuden näköiseksi.

Syksy värittää, mutta tekee maiseman toisaalta myös kovin paljaaksi. Kesän kukkaloistossa röyhistellyt barokkipuutarha on nyt autio ja hienostuneen vähäsävyinen.

Kaikille ensikertalaisille metsäpäärynähillon keittäjille tiedoksi: piskuiset hedelmälohkot pehmenevät piinallisen hitaasti. Keitoksen tuoksu on huumaaavan mausteinen, hyvin voimakas, mutta hillon maku ei ihan täytä tuoksun lupauksia. Ihanaa kuitenkin kun on jotain omatekoista varastossa kylmien talvipäivien varalle!

Lokaa, kuita ja puita

Uskoisiko tätä lokakuuksi? Kuu kylläkin on suuri ja oranssinen, mutta loasta ei ole vielä tietoakaan. Puita puolestaan kävin ihailemassa päivällä Hatanpään arboretumissa Tampereella.

Aloitin kierroksen Hatanpään kartanon vanhasta puistosta.

Osa puiston istutuksista on 1700-luvulta, jolloin puisto edusti englantilaista maisemapuutarhaa. Maisemapuutarhan ajatus näkyy edelleen maastonmuodoissa. Puistoa on uudistettu 1800-luvun lopulla, jolloin suuri osa vanhoista puista kaadettiin. Tältä ajalta on peräisin puiston nykyinen ilme. Kartanopuiston puut ovat enimmäkseen kotimaisia puulajeja; kuusia, koivuja, tammia ja vaahteroita. Joukossa on myös muutamia hedelmäpuita muistona vanhoista hedelmätarhoista; mm. Suomen suurimpiin kuuluva päärynäpuu. Hassua, että myös Herttoniemen kartanopuistossa ylpeillään Suomen suurimpiin kuuluvalla päärynäpuulla.

Vanha kartanopuisto on valoineen, varjoineen ja väreineen kuin satumetsä.

Puut ovat juuri nyt upeita. Lehmukset ovat vielä vihreitä, mutta vaahterat ovat vaihtaneet keltaiseen syyspukuun.

... tai oranssiin tai punaiseen - vaahterat todella osaavat koreilla! Puulajipuiston puolella voi vertailla saman suvun eri lajeja, kuten tässä metsävaahteraa ja verivaahteraa - vai onkohan tuo hurmevaahtera. Nimi arboretum tulee latinan puuta tarkoittavasta sanasta arbor, eli kyseessä on puulajeille omistettu puisto.

Väriä on lehtien lisäksi myös hedelmissä, kuten suloisen kuultavissa purppuraomenissa.

Tai marjoissa. Tässä pihlajakavalkadi. Oranssimarjaisia puita on eniten, mutta kuvasta näköjään erottuvat vain punamarjaiset.

Muistatteko vielä kuninkaallisia ja ruhtinaita?

Ehkä roolit ovat syksyn myötä vaihtuneet. Kuinka iloittelevalta amerikanjalopähkinä näyttääkään keltaisessaan ja kuinka majesteetillisen arvokkaalta kalskahtaa hevoskastanjan pronssinruskeus.

Mustamarjaorapihja loistaa punaisena. Myös sen sukulainen aitaorapihlaja värittyy kauniisti, mutta se ei koskaan pääse loistamaan vapaana vasten syysaurinkoa.

Ei puu, mutta puuvartinen kuitenkin: kiinanlaikkuköynnös. Muistatteko vielä sen kesäilmeen Kumpulan kasvitieteellisestä?

Miten elähdyttävää onkaan kulkea syksyisessä puistossa!