Japanilaiseen tapaan

Retkeilin sunnuntaina Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa. Siellä oli jo syksyn tuntua.

Kirsikkapuut, joita en ikinä ehtinyt nähdä kukassa, hohtivat pastellisävyissä.

Keltaiset lehdet täplittivät sammalpuutarhaa.

Viehättävät saniaiset; herkät, lähellä haipumistaan.

Tällaiset elementit viehättävät minua japanilaisessa puutarhassa. Pidän siitä, että ympäristöä on muokattu hienovaraisesti; että se on ikäänkuin hallinnassa, mutta omilla ehdoillaan. Onkohan muilla japanilaisen tyylin ystävillä samankaltaisia ajatuksia? Roihuvuoren puutarhaa kutsutaan japanilaistyyliseksi, sillä sitä ei ole suunniteltu eikä kaikilta osin rakennettukaan ns. oikeaoppisen japanilaisen puutarhan periaatteiden mukaisesti. Pikemminkin se on saanut japanilaishenkisen luonteensa ikäänkuin vahingossa, minkä jälkeen luonnetta on alettu korostaa tuomalla paikalle elementtejä japanilaisesta puutarhasta. Eikö paikan henkeä kunnioittaen rakennettu puisto olisi riittänyt sellaisenaan, ilman näitä muualta tuotuja mausteita? Luulisin että olisi, mutta mausteet antavat kyllä ihan omanalaisensa säväyksen puistoon. Vaikka niistä ei erityisemmin pitäisikään, kuten minä en pidä vaikkapa näistä kiviasetelmista ja istuskelukentästä.

Eksotiikka on kaikesta huolimatta piristävää, vaikka peräänkuulutan edelleen sellaista suomalaista puutarhaa, johon panostettaisiin yhtä paljon käsityötä kuin esimerkiksi tuohon japanilaiseen. Sepä saattaisi olla eksoottinen elämys sekin.

En ole koskaan käynyt oikeassa japanilaisessa puutarhassa, joten en uskalla edes arvailla, miltä sellainen kokemus tuntuisi. Toisaalta en ole kunnolla vieraillut Roihuvuoressakaan, sillä käyntini siellä ovat olleet aika pikaisia. Seuraavalla kerralla taidan ottaa teetä termokseen ja runoja luettavakseni. Ehkäpä paikan tunnelma aukeaa vasta rauhoittumisessa.

Sitä odotellessa Syyslaulu 1787-1861 eläneeltä japanilaiselta runoilijalta, kuvataiteilijalta ja kalligrafilta Ema Saikoolta Kai Niemisen suomentamana.

"Kaiverruksin koristellusta räystäästä
riippuva tuulikello helähtelee,
maata lakaiseen Helteen herran valta on rauennut tyhjiin.
Ennen vihreät pisanginlehdet
eivät pitkään aikaan ole kertoneet sateesta,
haalistuneen punaiset loootuksenkukat
eivät jaksa vastustaa tuulta.
Säpsähdän hereille yksinäisessä vuoteessani:
taivaalta kuuluu varhain palaavien villihanhien kaakatusta,
vilpoinen tuulahdus pujahtaa sisään pienestä ikkunasta.
Tulee vähän sääli apeaa pyöreää viuhkaa,
joka äsken jouti jo hylätä arkkuun."

Täällä syksyn tuntee kurkien auroista. Viime perjantaina yhä uudet kurkiaurat kerääntyivät työpaikkani yläpuolelle ja siinä hetken suurena parvena kierrettyään ne jälleen erkaantuivat pienemmiksi auroiksi jatkamaan matkaansa. Ja hanhet; nekin ovat matkalla.