Kevään ensimmäisiä

Talvi meni ja kevät saapui aika yllättäen. Talvi on muutenkin kulunut huomaamatta, miltei elämättä, lähinnä työtä tehden tai työnteosta hermoillen. Mutta nyt on kevät ja pitkät illat ja päivän aktiivinen aika lähes tuplaantunut. Retkeily voi taas alkaa.

Kevään ensimmäisiä näkyi tänään aamuretkellä: krookuksia, sinivuokkoja ja kuikkia, noita jylhiä muinaislintuja. Ja paljon muutakin tietysti. Nyt saa koko ajan arpoa, pitäisikö käsillä kameraa vai kiikareita. Kamera vei voiton ja tavoitti keltaisenkuultavia narsissinalkuja.


Nuorempana en pitänyt krookuksista. Niissä oli mielestäni jotain pönöttävää. Mutta nyt on mieli muuttunut, kuten niin monessa muussakin asiassa. Kevätsahrami (Crocus vernus) kuulostaa jo nimenäkin keväiseltä. Safframinkeltainen on kevään väri. Vielä vähän aikaa on odotettava keltaisuuden paljastumista terälehtien suojasta.


Sinivuokot ovat leskenlehtien ohella merkkikasveja. Niissä on jotain kovin urheaa, kun ne ponnistelevat pölyn ja kuolleiden lehtien keskeltä kohti valoa. Urheita ja uutteria ovat muurahaisetkin, jotka levittävän sinivuokkojen siemeniä valloittamaan uusia kasvupaikkoja. Ja eikö vain maksaan viittaava nimi Hepatica nobilis olekin hyvin hahmotettavissa?


Ostin kasvilamppusysteemin ajatuksena paneutua täysillä versotusharrastukseen (eihän se ole harrastus eikä mikään, missä ei tarvita varusteita). Nyt ikkunalla kasvaa vaihtelevasti auringonkukkaa, sinappikaalia ja vihanneskrassia - kaikki kurkotellen kohti pohjoisenpuolesta luonnonvalonlähdettä, välittämättä vähääkään kalliista kasvivaloista. Myös ikkunayrttini korianteri ja kirveli näyttävät aneemisilta, joten valon teho vähän mietityttää. Eiliset messutuliaiseni, lakritsan makuisen Tagetes filifolian, muuten vaan hyvän tuoksuisen pelargonin nimeltään "Clorinda" sekä kultalehtisen pelargonikaunokaisen nimeltään "Crystal palace Gem" sijoitan suosiolla ikkunalaudoille yrittämättäkään mahduttaa niitä kasvivalojen vaikutuspiiriin. Ulos pääsevät kaikki kunhan sää lämpiää ja saan parvekkeelta viimekesäiset koivuntaimet ja muut sissikasvit karkoitettua.

Siipiä ja pompuloita

Puutarharetkeilyni rajoittuu nykyään katuviheralueiden tarkkailuun ja ihmisten talvipihoille kurkkimiseen. Mutta onneksi kävelytielläkin voi kohdata jäänteitä menneestä kesästä. Hassu sana muuten tuo viheralue. Aika suuren osan vuodesta viheralueet ovat Suomessa kaikkea muuta kuin vihreitä.

Omenoita, vieläkin omenoita. Eivätkö linnut syö jäätyneitä hedelmiä?

Orapihlajan mustat marjat pilkuttavat valkoista talvimaisemaa.

Mongolianvaahteran hiljaa rapisevat lenninsiivet päästävät kulkijan sukeltamaan hetkeksi herkästi koristetun holvikaton alle.

Ehkä jo ensi viikolla pääsen Tampereelle asti retkeilemään. Katsotaan kuinka käy.

Villiintynyt puutarha

Retkieni kohteet ovat muuttuneet. Nykyään asun kunnassa, missä ei taida olla leikkipaikkoja lukuun ottamatta yhtään puistoa. Mutta pihoja ja puutarhoja täältä kyllä löytyy.

Perjantainen päiväkävelyni muuttui puutarharetkeksi, kun huomasin päätyneeni villiintyneeseen puutarhaan. Paikka on minulle tuttu vuosien takaa ja kaikkien näiden vuosien ajan se on ollut aina yhtä kiehtova. Muistan kähveltäneeni sieltä luumuja ja omenoita ja harmitelleeni pensaisiin kuivuneita viinimarjoja. Puutarhalla on selvästi omistaja, sillä ajoittain sieltä paljastuu kaikenlaisia pieniä kohenteluja: yhdestä pensaasta on kerätty marjat, revennyt omenapuun oksa on tuettu, luumutiheikössä näkyy tikapuut. Mutta puutarha on silti villi ja elää omaa elämäänsä.

Tie puutarhaan jää pellonmutkan kätköön. Sinne pitää osata kääntyä kärrypolkua, mutta kun oikealle tielle on lähtenyt, alkavat puutarhan salaisuudet paljastua. Ensin tulee vastaan kirsikkapuita, vatukkoa ja pajuangervotiheikköä.

Seuraavaksi vänkkyräiset omenapuut, oksat hedelmien painosta repeilleinä.


Luumupuut kasvavat tiheänä metsikkönä.


Kaikkialla on aluskasvillisuutena ruusuja; kiulukoita kesän jäljiltä.


Puutarha päättyy pienen järven rantaan. Rannassa on vanha sauna ja jonkinlainen vaja. Puutarhan jälkeen, järven rantaa myötäillen, alkaa pähkinäpensaslehto. Melkoinen harvinaisuus alueella, jolla pähkinäpensaat kasvavat ilmastollisilla äärirajoillaan ja jossa lehtoalueet on suurimmaksi osaksi raivattu pelloiksi.


Kotimatkalla kävelen vanhaa koivukujaa. Sienitautiset tuulenpesät näyttävät kauniilta.


Retkeni loppupuolella törmään tähän vuodenaikaan melko eksoottiselta näyttävään väriin:

Retkellä talvipuutarhassa

Joko nyt?

Ei sentään; ei vielä ole kevät. Eletään talvea silloin kun se on käsillä. Mutta kevääseen voi silti pistäytyä vaikkapa retkeilemällä talvipuutarhassa.

Vuoden ensimmäinen päivä on kirkas ja kylmä.

Kasvihuoneista huokuva lämpö on sulattanut lumen jääpuikoiksi.

Sisällä on lämmintä ja kosteaa. Huuru haihtuu hitaasti silmälaseista ja kameran linssiltä. Talvipuutarha on puettu jouluisaksi; on joulutähtiä, hyasintteja, amarylliksia (siis jaloritarinkannuksia) ja kieloja. Vaikka ihmisiä on paljon - osa saapuu paikalle hiihtäen - eväitä voi mutustella rauhassa. On talvi, mutta toisaalta myös lämpimänviileä kevät. Lasi erottaa kaksi erilaista maailmaa.

Jostain syystä kukkien näkeminen ilahduttaa kovasti lumisesta talvimaisemasta saapuvaa retkeilijää. En ole ainoa kukkien kuvaaja; lähes jonotamme saadaksemme kukin ikuistettua omaksemme näitä värikkäitä kaunokaisia. Elämä jatkuu lumen ja jään keskelläkin.

Joulu tuntuu jo kaukaiselta, onhan päiväkin jo pidempi ja uuden vuoden myötä ajatukset tulevassa. Menneen joulun muistoksi kuitenkin vielä yksi joulukukkakuva.

(Omat amaryllikseni on ostettu pilkkahintaan nuppuisina joulunjälkeisestä alesta ja ne vasta aloittelevat kukintaansa. Käsite "joulukukka" on minulle enemmänkin tilannesidonnainen; amaryllikset ovat hienoja milloin vain.)

Talven juhlaa

Ulkona on kaunis lumimaisema. Ensin tulivat pakkaset, sen jälkeen on satanut muutaman päivän lunta. Oikein jouluista. Pyhien aikana voi päästä ainakin pulkkamäkeen ja luistelemaan. Puutarharetkillä olen käynyt viimeksi muutama viikko sitten. Talvipuutarha oli tavoitteena, mutta päädyinkin Kaisaniemen kasvitieteelliseen. Sieltä muutama kuva toivottamaan iloisia juhlapyhiä ja onnea tulevalle vuodelle. Puutarharetkeily jatkuu ensivuonnakin, ehkä jo välipäivinä. Siihen asti leppoisaa oloa kaikille!

Puiden vanhuus

Herttoniemen kartanopuistoon kuuluu kummia.

Puuvanhuksien latvuksia kevennetään, jotta rungot jaksaisivat pysyä pystyssä vielä joitain vuosia tai vuosikymmeniä. Sata, sataviisikymmentä, ehkä kaksisataa vuotta on pitkä elinaika, joten väsymys on ymmärrettävää. Mutta nuorennusleikkausten jälki on kyllä surullista katseltavaa.

Voi tuota lehvästönsä menettänyttä lehmusta! Risukasoissa loistavat versojen punaiset, oranssit ja keltaiset silmut, jotka eivät enää avaudu pehmeiksi sydänlehdiksi.

Tämä raukkka näyttää suorastaan rivolta, paljaaksi riivityltä. Mutta ehkä tunnelma on keväällä toinen, kun huomio kiinnittyy tuohon yhteen versovaan oksaan, sen hennon vihreyden luomaan toiveikkuuteen. Kun ympäristö on siistitty irtileikatuista oksista ja linnut ovat ottaneet tyngät laulupuikseen. Ehkä.


Rungot näyttävät nyt kieltämättä nuorilta, kuin olisivat kasvaneet tiheässä metsässä ja joutuneet kilvan tavoittelemaan aurinkoa. Mutta niiden iän myötä muotoutunut persoonallisuus on kadonnut harottavan latvuksen ja lenkottavien oksien mukana.


Perustelut leikkauksille ovat hyvät ja kaupunkilaiset saavat olla tyytyväisiä siitä, että heidän hyvinvoinnistaan pidetään näin huolta. Nyt eivät puiden vanhuudenvaivat - tippuvat oksat ja lahoavat, kaatuilevat rungot - pääse vahingoittamaan heitä. Puistossa on turvallista kulkea tuulisellakin säällä.

Paljon muutakin on puistossa tapahtunut viimeisen kuvausreissun jälkeen. Kaneilta on nyt pääsy kielletty kaikkeen herkulliseen. Rusakot olivat ennen suojauksia ehtineet verottaa porraspielien ruusuja ja jättäneet verkottajille papanat merkiksi käynnistään - vetsenterävästi viillettyjen versonkärkien lisäksi. Herkkuhetket ovat nyt ohi ja pitkäkoipien on syytä etsiä ruokansa metsän puolelta.

Elämä jatkuu; vahojen puiden uupuessa uudet ottavat vauhtia kasvuunsa. Nuoruusvuodet on turvattu ainakin kanien tuhoilta. Ja toivottavasti myös ruohonleikkureilta ja siimaleikkureilta...

Viimeiseksi on vielä pakko laittaa ennen ja jälkeen kuva: etsi eroavaisuudet.

Ai niin! Tänään oli tällä erää viimeinen työpäivä kaupungin puistotyöntekijänä. Helsinkiläinen olen jatkossakin ainakin osittain, mutta ehkä retkeily nyt siirtyy enemmän Tampereen suuntaan. Ehkä.

Ensilumi

Ensilumi tuli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Joskus lokakuun lopulla satoi jo pikkuisen lunta, mutta se suli heti pois. Nyt lumi on pysynyt ainakin kaksi päivää, sillä vesivihmasta ja rännästä huolimatta sitä oli tänään iltapäivällä vielä pikkuisen jäljellä.

Talvi saapui myös Herttoniemen kartanopuistoon. Eilen en ehtinyt kuvaamaan, mutta tänään sain ikuistettua jäljellä olleen valkoisuuden.

Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa pilkistävä kaniverkko; niiden pystyttäminen taitaa olla tämän hetken kuumin ilmiö Helsingin puistoissa. Pupuilla on työllistävä vaikutus!

Vanhat kaikennähneet puuvanhukset ottavat piiskaavat viimat ja jäätävät räntäsateet tyynesti vastaan.

Vielä muistiinmerkintä tulevia vuosia varten; joulukausi avatui eilen punaisen paperitähden ilmestyttyä ikkunaan. Ulkona voi vihmoa ja pimentyä, mutta sisällä hohtaa lämmin punainen valo.