Ruusuja ruusuja

Lisää ruusuja! Näihin ei onneksi kyllästy niin helposti kuin rodoihin. Vierailin Meilahden arboretumissa vajaa viikko sitten ja harmittelin, kun en ollut mennyt sinne aiemmin - osa ruusuista oli nimittäin jo päättänyt kukintansa. Mutta onneksi voin mennä sinne uudestaan! Ainakin Rugosa-ryhmän ruusut kukkivat pitkälle syksyyn. Ruusuissa on jotain outoa viehätystä. Pensasruusut ovat ruusuisuudestaan huolimatta melkoisen vaihtelevia persoonallisuuksia ja niihin liittyvät tarinat vain lisäävät kiinnostavuutta. En ole kovinkaan tarkka lajien ja lajikkeiden tunnistaja, mutta nautin nimien miettimisestä; miksi tällaiselle kukalle onkaan annettu tällainen nimi.

Lueskelin Suomalaista ruusukirjaa (Alanko, Joy, Kahila ja Tegel), vuoden 1995 painosta, ja koetin saada hiukan tolkkua pensasruusujen ryhmittelyyn. Kuva rosarion kartasta osoittaa, kuinka ruusuja jaoitellaan. (Miksi ihmeessä tämä ohjelma kääntää jotkut kuvat omatoimisesti väärin päin? Näin on käynyt ennenkin ja olen joutunut poistamaan kuvat, jotka itsepäisesti ovat nurinniskoin; tässä kuvassa se ei haitanne joten jääköön.)

Meilahdesta löytyy siis ruusuja Pimpinellifolia-ryhmästä, Gallica-ryhmästä, Damascena-ryhmästä, Centifolia-Muscosa -ryhmästä, Bourbon-ryhmästä, Franco-Furtana -ryhmästä, Alba-ryhmästä ja Rugosa-ryhmästä, sekä erinäinen määrä näihin ryhmiin tai niiden liepeille sijoittuvia löytöruusuja. Ruusuja on viljelty Kiinassa ja Välimeren ympäristössä tuhansia vuosia, mm. Kreikassa jo ennen vuotta 900 eaa. Kasvitieteilijät ovat päätelleet, että esimerkiksi roomalaiset viljelivät ainakin ranskanruusuja (Rosa gallica), neidonruusuja (R. alba) ja damaskonruusuja (R. damascena). Rooman valtakunnan tuhouduttua persialaiset jatkoivat ruusunviljelyn kehittämistä. Viljelyssä epäillään olleen ainakin ranskanruusuja, neidonruusuja, damaskonruusuja ja sammalruusuja (Rosa moschata). Persialaiset viljelivät damaskon- ja mahdollisesti neidonruusuja ruusuveden ja -öljyn tuottamiseksi. Euroopassa ruusuja on alettu jalostaa 1700-luvulta lähtien, joilloin ovat syntyneet ns. vanhat eurooppalaiset ruusut. Tällöin mm. Hollannissa kehittyi uusi ruusuryhmä, kartanoruusut (Rosa centifolia). Jalostaminen on ollut innostunutta ja jalostamalla saatuja tai risteytymällä syntyneitä lajikkeita on aikojen kuluessa ollut ainakin 15000. Tutkijoiden arviot ruusujen alkuperäisestä lajimäärästä vaihtelevat sadasta yli nejään tuhanteen, mikä kertoo luokittelun vaikeudesta. Minulle riittää, että ruusu on ruusu; hauskat nimet tulevat kaupanpäällisinä.

Meilahden kuvasaaliin esittelen rosarion luokittelun mukaisesti. Ensimmäisenä esittäytyy sammalruusuihin eli Rosa Centifolia Muscosa -ryhmään kuuluva 'Henri Martin' vuodelta 1863. Sammalruusut ovat kartanoruusun muunnoksia, joiden erikoisuutena ovat "sammaloituneet" kukkapohjukset ja verholehdet. Kysessä on tarkemmin ottaen pihkantuoksuinen nystykarvoitus. Tässä ruusussa on jotain todella viehättävää; peikkomaista metsäläisyyttä yhdistettynä sulouteen.


Ranskanruusut

Rosa Gallica-ryhmä eli ranskanruusut ovat kaikkein vanhimpia viljeltyjä ruusuja ja ne ovat olleet vaikuttamassa jollain tavalla lähes kaikkien puutarharuusujen kehitykseen. Vanhoista ruusuista juuri ranskanruusuja on jalostettu kaikkein eniten ja vaikka osa lajikkeista on jo kadonnut, on R. Gallica lajikkeita silti eniten jäljellä näistä ns. historiallisista ruusuista. Ranskanruusuille on tyypillistä melko litteät, tiheästi kerrannaiset kukat, sekä voimakas tuoksu. Ranskanruusujen kestävyydestä Suomen oloissa ei ole pitkää kokemusta, sillä näitä ruusuja ei meiltä ole juurikaan löydetty ja laajempia istutuksia on tehty vasta 1990-luvulla.

Kirjoapteekkarinruusu, eli Rosa Gallica -ryhmän 'Rosa Mundi', on saanut alkunsa ennen vuotta 1583. Minua viehättää erityisesti R. Mundin kukan väri. Kyseessä on vahin ja tunnetuin raitakukkaisista ruusuista. Näyttääkö tuo nyt 'maan ruusulta'? Minusta siinä on pikemmikin jotain karnevalistista - mutta ehkä viittaus maahan juontuukin juuri siitä eikä juurevuudesta tai arkisuudesta, kuten olen tavannut ajatella.

Ehkäpä tämä seuraava varsinainen apteekkarinruusu olisi kannattanut esitellä ensiksi, mutta taisin kyllä luonnossakin sännätä kamerani kanssa ensin tuon kirjoversion luokse. Tuo yllä oleva 'Rosa Mundi' on syntynyt 'Officinalis' -lajikkeen silmumutaationa. Apteekkarinruusu 'Officinalis' tunnetaan jo ennen vuotta 1240. Ristiretkeläiset ovat tuoneet sen Lähi-Idästä Ranskaan ja sitä on siitä lähtien viljelty laajasti lääketarkoituksiin. Mistään ei ainakaan nopean tutkimisen perusteella selvinnyt, millaisia käyttötarkoituksia apteekkarinruusulla on ollut, mutta otan asiasta selvää myöhemmin.

Ranskanruusuihin eli Rosa Gallica-ryhmään kuuluu myös eksoottisen värinen 'Belle de Grecy'. Sinisestä ruususta on haaveiltu varmasti yhtä kauan kuin ruusuja on jalostettu, mutta jalostus ei ole tuottanut tuloksia. Ruusun suvussa ei vain esiinny puhtaansinisen väriaineen geenejä. Mutta eikö tuon 1800-luvun alkupuolelta kotoisin olevan ruusun purppuraa voisi jo pitää lähes sinisenä?

Seuraavana esittelyvuoron saa pilkkulehtinen ranskanruusu 'Alain Blanchard', joka on vuodelta 1839. Nuo pilkut eivät ole minusta läheskään niin kiehtovia kuin Rosa Mundin raidat, mutta esittelen tuon erikoisuutena. Alkuun olin jopa epävarma siitä, johtuuko pilkutus sateesta vai onko se tarkoituksellista.

Viimeisenä ranskanruusuna esiteltäväksi pääsee 'Tuscany', jota on viljelty euroopassa jo 1400-luvulla. Sen arvoksi mainitaan syvän viininpunainen väri, jota kukkien keskellä hehkuvat kullankeltaiset heteet korostavat. Kuvassa kukkien tummanpunaisuus, lähes mustuus, ei oikein pääse oikeuksiinsa. Minun vierailuni aikoihin kukinta oli jo loppumassa, enkä siis nähnyt pensasta koko komeudessaan.


Damaskonruusut

Damaskonruusuja pidetään vanhoista ruusuista voimakastuoksuisimpina ja niiden viljelyyn liittyykin keskeisesti kukkien käyttö ruusuveden ja -öljyn tuotannossa. Ajanlaskumme alussa Persiassa ja Intiassa tuotettiin valtavat määrät ruusuvettä, jota etenkin arabit arvostivat. Damaskonruusut olivat suosittuja antiikin Roomassa, mutta ne katosivat Euroopasta palatakseen takaisin ristiretkeläisten mukana 1200-luvulla. Damaskonruusut voidaan jakaa kesä-ja syysdamaskonruusihin, joista kesäversiot menestyvät Suomessa varmemmin. Yksi ryhmän tunnetuimmista edustajista, 'Blush Damask', on hyvin vanha lajike.

Toinen ryhmän edustaja, joka kiinnitti kamerani huomion, on 'St. Nicholas' vuodelta 1950. Tästä lajikkeesta en löytänyt muuta tietoa. Minusta se näytti varsin kauniilta hennossa vaaleanpunaisuudessaan.


Neidonruusut

Neidonruusut, Rosa alba-ryhmä, ovat ns. historiallisista ruusuista kestävimpiä Suomen oloihin. Neidonruusuille on tyypillistä valkoinen tai hempeän vaaleanpunainen värisävy, kaikki tummat sävyt puuttuvat. Neidonruusujen epäillään syntyneen viljellyn damaskonruusun ja jonkin koiranruusujen ryhmään kuuluvan lajin risteymänä. Neidonruusut olivat keskiajalla suosittuja, mikä näkyy mm. renessanssimaalareiden tauluissa. Esimerkiksi Botticellin kuuluisan maalauksen "Venuksen syntymä" vaaleanpunertavat ruusut on tunnistettu neidonruusuiksi. Renessanssiajan madonnamaalauksissa Neitsyt Marian kädessä oli usein valkoinen ruusu puhtauden ja viattomuuden symbolina, mistä myös tämän ruusuryhmän Neitsyt Mariaan ja nuoreen neitoon viittaava nimi on saanut alkunsa. Rosa alba-ryhmään kuuluva 'Semiplena' on vuoden 1500 tienoilta. Se on kestävä, ehkäpä kestävin neidonruusuista.

Mikkelin maalaiskunnasta, Tertin kartanon pihalta, on löydetty 'Maiden´s Blush' -nimisen neidonruusun kantaa. Tämä 'Tertin kartanoksi' nimetty ruusulajike on otettu taimitarhalisäykseen ja se on saanut KESKAS-tunnuksen, mikä on merkki hyvästä sopeutumisesta Suomen oloihin.

Huhhuh! Kylläpä näitä riittää! Lopetan tälläerää ja jatkan myöhemmin.