Kuulostaako tutulta? Nykyäänkin innostuneille puutarhaharrastajille tarjotaan kaikenlaista eksoottista kokeiltavaksi. Internet on mullistanut kasviharrastusta sikäli, että sen kautta on helppo tilata Keski-Euroopan ihanuuksia omaan puutarhaan. Tuskin tuolloin sata vuotta sitten, kuten ei nykyäänkään, kovin paljoa huolehdittu kasvien kestävyydestä; tärkeintä oli päästä kokeilemaan kaikkea uutta ja erilaista. Puutarhakasvien suhteen ajatuskulku on sikäli hauska, että kaikki sellainen, mikä on mahdollisimman vaikeasti kasvavaa tai toisaalta mahdollisimman erilaista kuin omat luonnonkasvimme, on haluttua. Jos japanilaisia kuljettava turistibussi pysähtyykin jarrut kirskuen voikukkia lainehtivat nurmikon eteen, ei moinen tavallisuus paljoa meikäläisiä innosta. Päinvastoin, liian hyvin menestyvistä kasveista on syytä hankkiutua pikaisesti eroon. Paitsi jos nämä menestyjät tulevat jostain muualta. Ajatelkaapa vaikka alaskankleitoniaa, kurtturuusua tai muita vastaavia villisti leviäviä puutarhakasveja.
Sivuhuomautuksena todettakoon, että juuri villisti leviävät ja hyvin menestyvät tuontikasvit saattavat aiheuttaa pahaa jälkeä kotoisessa kasvilajistossamme. Esimerkiksi lupiini on monin paikoin syrjäyttänyt kuivan niityn kasvillisuuden tienvarsilta. Tämä on ikävää, sillä tienvarret ovat olleet viimeisiä pakopaikkoja kasveille, joiden luontaiset elinympäristöt ovat hävinneet perinteisen niittytalouden vaihduttua nykymuotoiseen maanviljelykseen ja metsäpalojen harvinaistuttua tiukan valvonnan takia. Helsingin Sanomissa todettiinkin juuri mennäviikolla, että vieraslajit ovat ilmastonmuutoksen jälkeen suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle. Mutta tämä oli sivupolku, jolle palaan ehkä joskus myöhemmin. Takaisin alkuperäiseen aiheeseen!
Uutuuksia siis tulee jatkuvasti, mikä on nostanut vastaliikkeenä myös ns. perinnekasvien suosiota. Alanko ja Kahila pohtivat kirjassaan, ovatko perinnekasvit niitä kasveja, joita on viljelty 1800-luvulla tai aikaisemminkin. Puutarhakasvien viljelyn historiasta on kerättynä vain hajatietoa. On kuitenkin todennäköistä, että samoja kasveja on tullut eri teitä ja eri aikoina hiukan toisistaan poikkeavina kantoina. Näitä vanhoja, puutarhoissa ja puistoissa säilyneitä, oloihimme hyvin sopeutuneita kasvikantoja voi hyvin kutsua perinnekasveiksi. Siis niitä samoja kasveja, jotka ovet jääneet elämään suuresta määrästä erilaisia kokeiluja.
Puhuin hiljattain parin ystävän kanssa siitä, kuinka hullunkurista on asettaa vastakkain perinnekasvit ja ns. kaupasta saatavat kasvit. On totta, että perinnekasvit ovat varmoja talvehtijoita. Niiden historiallinen arvo on myös merkittävä. On tärkeää, että historiallisissa ympäristöissä käytetään kasvikantoja siltä aikakaudelta, jota tavoitellaan ympäristön muullakin sommittelulla. Toisin toimiminen olisi samanlaista huijausta, kuin vaikkapa hirsien vaihtaminen muoviseen hirsiprofiiliin; ulkonäkö vai olla kaukaa katsoen kutakuinkin sama, mutta materiaalin ikääntyminen voi tuoda mukanaan ikäviä yllätyksiä. Tällainen historiallinen ympäristö voi olla esimerkiksi kartanopuisto, mutta myös mummonmökki tai maatalon piha. Mutta kuten todettua, ovathan ns. perinnekasvimmekin tuontitavaraa. Siksi on vain hyvä, että ihmiset haluavat kokeilla kaikkea uutta senkin uhalla, että talvi tai viimeistään ajoittain toistuvat kovat pakkastalvet tuhoavat kokeilun. Näistä kokemuksista saadaan uusia kasvikantoja, jotka ehkä joskus näyttäytyvät perinnekasveina tuleville sukupolville. Puutarhamyymälöissä olisi kuitenkin syytä kertoa tarkemmin kasvien luonteesta ja antaa asiakkaalle rehellisesti mahdollisuus valita, haluaako hän jotain varmaa ja kestävää vai onko hän valmis ottamaan riskin. Lisäksi pitäisi kertoa kasvin ja perinnekasvin erosta; sama lajihan voi olla joko vanhaa kantaa tai uusi tuontitavara.
Muistatteko vielä Herttoniemen kartanopuiston historiaa? Siitä käy ilmi, että puutarhan vanhimmat vaiheet ovat olleet suurisuuntaisia kokeiluja ja nykyinen ilme on muotoutunut vasta 1900-luvulla. Puusto on osin alkuperäistä, samoin jotkut pensaat, mutta perennat - käytännössä siis barokkipuiston pionit - ovat 1930-luvulta. Pionipenkkien historia on hämärän peitossa tuota vuosilukua lukuunottamatta, mutta on hauska miettiä miksi tätä kartanopuiston edustusosiota hoidetaan siten kuin hoidetaan.
Barokkipuutarhaa hoidetaan nimittäin hiukan toisin kuin tavallisia puistoja. Sinne ei tuoda vieraita maa-aineksia eikä siemeniä. Alueella ei käytetä myöskään keinolannoitteita, lukuunottamatta kesäkukkaistutuksia.
Tällaiselta barokkipuutarhan pionipenkki on näyttänyt 6.5.09:
Pionit ovat vasta nousemassa ja katseiden kerääjänä on idänsinililja (Scilla siberica). Idänsinilija on kotoisin Itä-Euroopasta ja Keski-Venäjältä (ei siis siperiasta vaikka nimi siihen viittaakin) ja sieltä se on kulkeutunut lännen puutarhoihin 1600-luvulla. Ruotsissa se oli yleisesti viljelyssä 1800-luvun lopulla ja luultavasti hiukan siitä myöhemmin se päätyi myös Suomeen. Kasvi sopii siis mainiosti 1900-luvun alkupuolen perennapenkkiin. Kukkapenkkikasveina innokkaasti leviävät sipulikukat ovat hiukan hankalia, sillä ne eivät tahdo tunnistaa ihmisen piirtämiä rajoja. Herttoniemessäkin pikkusipulit ovat levinneet lattarautareunusten yli ja ali nurmikolle. Nämä kasvit tuskin ovat alkuperäisiä, sillä villisti leviävinä niitä luulisi kasvavan myös pensaiden alla ja muillakin nurmikentillä. Mutta tämä on oma arvaukseni ja saatan olla väärässäkin.Kevään edistyttyä, 21.5.09 pionipenkin pääosan ovat ottaneet tulppaanit.
26.5 on päässyt nauttimaan avautuneista kukista. Huomatkaa lisäksi pionien voimakas kasvu.
Tulppaanien käyttö historiallisessa pionipenkissä on hiukan epäilyttävää. Isoista sipulikukista mainitaan historiallisten puutarhojen ja perinnekasvien yhteydessä lähinnä narsissit, joita on Suomessa viljelty jo 1700-luvulla. Tulppaaneista puhutaan vain hyötämisen yhteydessä. Niitä on siis kukitettu talvella kartanoiden kasvihuoneissa ja tuotu ruukuissa asuinhuoneisiin. Ehkä tulppaanien käyttö on myönnytys sille, että nykypuistossa on oltava joka hetki jotain kukkivaa; eihän ihmisille saa tuottaa pettymystä. Mutta miksi ei ole käytetty narsisseja? Kaiken lisäksi tulppaanit ovat kevään muotiväriä, mikä saattaa tarkoittaa, että lajike vaihdetaan joka vuosi. Toisaalta on myönnettävä, että oranssit tulppaanit ja punertavat pioninlehdet muodostavat hienon sävy-yhdistelmän.Vaan ei hätää, pääosassa ovat kuitenkin pionit! Kukinta alkoi kesäkuun lopulla. Nuo kuvat on otettu 26.6.
Paeonia lactiflora, kiinanpioni eli jalopioni. Kiinanpioneita kasvaa villinä mm. - ei ehkä kovin yllättäen - Kiinassa, missä tästä luonnonlajista on kehitetty lukuisia puutarhamuotoja satojen vuosien ajan. 1800-luvun alussa niitä alettiin tuoda Eurooppaan ja erityisesti Englannissa ja Ranskassa ryhdyttiin innokkaasti risteytystyöhön. Lajikkeita on joidenkin arvioiden mukaan ollut noin 3000, joista nykyisin lienee jäljellä runsas kymmenesosa. Kiinanpionilajikkeet tunnetaan aina nimeltä - paitsi Herttoniemessä, missä puhutaan vain 1930-luvun kannasta, vaikka näkyvillä on ollut neljä tai viisi erilaista kukintaa. Joka tapauksessa, vanhoja nimeltä tunnettuja lajikkeita ovat mm. valkoiset 'Festiva Maxima' ja 'Duchesse de Nemours', vaaleanpunaiset 'Edulis suberba', Lady Alexandra Duff' ja 'Sarah Bernhard' sekä tummanpunaiset 'Felix Crousse', 'Carl Rosenfield' ja 'Inspecteur Lavergne'. Lupaan selvitellä Herttoniemen pioneja hiukan tarkemmin, kunhan löydän pääkukinnasta otetut valokuvat. Nyt ne näyttävät olevan mystisesti kateissa, ehkä toisella koneella, toivoakseni...Palaan pioneihin siis vielä myöhemmin. Pionien lisäksi Herttoniemessä kukkii vain puuvartisia kasveja, ellei kesäkukkia ja jo mainittuja sipulikukkia oteta lukuun. Syreenit ovat tärkeä osa barokkipuutarhaa, puutarhan runko oikeastaan.
3.6. otetussa kuvassa kukinta on parhaimmillaan. Pihasyreenin (Syringa vulgaris) tiedetään kasvaneen Turussa jo vuonna 1728, vaikka se alkoikin levitä maassamme vasta Ehrensvärdin teettämien Suomenlinnan istutusten jälkeen 1700-luvun lopulla. Puutarhakasvina syreeniä on käytetty Euroopan puutarhoissa ainakin 1500-luvun puolivälistä lähtien, jolloin eräs ranskalainen luonnontutkija löysi sen Turkista. Myöhemmin pihasyreenin on todettu kasvavan luonnonvaraisena myös nykyisen Romanian ja Bulgarian alueella. Pihasyreeniä on jalostettu Keski-Euroopassa pitkään ja siitä on saatu aikaan satoja upeita lajikkeita. Meillä nämä lajikkeet ovat kantalajia arempia. Siniviolettikukkaisen kantamuodon lisäksi valkokukkainen Alba- ja vaaleanpunakukkainen Amoena-lajike ovat kestäviä ja perinteisiä, Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin juurtuneita koristepensaita.Herttoniemessä kukkivat myös pensasruusut. En tiedä onko ruusuja käytetty puiston vanhoissa suunnitelmissa, mutta 1990-luvun kunnostussuunnitelmasta niitä löytyy. Enimmäkseen ruusuja on käytetty ns. uudella puolella, mutta on niitä viimeisten vuosien aikana istutettu myös puiston historialliseenkin osaan. Valkoisen huvimajan luona kasvaa kokoelma Turusta saatuja taimia. Jotain vanhaa lajiketta ne kuulemma ovat, mutta tarkempaa tietoa niistä ei ole.
Ruusuja on alettu istuttaa kartanoiden ja pappiloiden pihoihin yleisesti 1800-luvun loppupuolella. Aluksi niitä on todennäköisesti tuotu ruotsalaisten ja venäläisten tuttavien puutarhoista. Myöhemmin kotimaiset taimistot alkoivat viljellä ja tuottaa ruusuntaimia myyntiin ja jo 1930-luvun taimihinnastoissa tarjolla on ollut huomattava ruusuvalikoima. Ruusuista olen kirjoittanut varmaankin tarpeeksi tänä kesänä (enkä siitä huolimatta häpeäkseni tunnista Herttoniemen kaunokaisia), joten tyytykäämme katselemaan kuvia.
Melkoisen perinteisiksi Herttoniemen puiston kasvit siis osoittautuivat. Kaikki kunnia Helsingin kaupungin puisto-osastolle, joka tekee paljon työtä vanhojen kasvikantojen säilyttämiseksi ja myös lisäämiseksi. (Ok, tiedän että puisto-osastoa ei ole olemassa, mutta voiko olla mitään niin naurettavaa kuin Rakentamispalvelu tai Stadin rakentajat, joka kai on viimeisin nimiviritelmä?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti