Ruoka on aina kiinnostava aihe, mutta puista piti kuitenkin kirjoittamani. Satuin alkuviikosta sekalaiseen lounasseurueeseen, missä suureen ääneen päiviteltiin kaupunkilaisten viherpiipertäjien intoa suojella kaikki ikäloputkin puut. Ehkä maaseudulla asuvasta metsäalan ammattilaisesta on hassua kiintyä yksittäisiin puistopuihin, mutta minusta - niin maalainen kuin olenkin - kyseessä on todella myönteinen ilmiö. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa lasipalatsin kulmalla kasvanut isoriippasalava, jonka luhistuminen aiheutti suorastaan kansansurun. Suuret puut luovat ympärilleen aivan omanlaisensa tunnelman, jota ei välttämättä tietoisesti tunnista, mutta jonka huomaa viimeistään silloin, kun puu yhtäkkiä onkin poissa. On upeaa, että ihmiset kaikessa kiireessäänkin ehtivät nähdä ympäristönsä puut ja vieläpä kiintyä niihin, vaikka ne eivät varsinaisesti tuota mitään eikä niistä nauttimisesta tarvitse maksaa. Puut vain elävät ja olemassaolollaan tuottavat hyvinvointia ohikulkijoille ikään ja asemaan katsomatta. Vastikkeettomasti ja passiivisesti.
Puistojen muut ovat sikälikin merkittäviä, että metsässä harvoin, Suomessa ei oikeastaan koskaan, tapaa ikääntyneitä jalopuita lukuisine asukkeineen. Vanhat puistopuut ovat elinehto useille eliölajeille hyönteisistä ja linnuista erilaisiin kääpiin. Esimerkiksi Herttoniemen kartanopuistossa asustaa (ja pesiikin) mm. lehtopöllö ja suloisesti uhuileva uuttukyyhky. Vanhojen puiden runkoihin on kiinnitetty pyydyksiä hyönteislajiston selvittämiseksi. Ja toimivatpa vanhat puut kasvualustanakin nuorille ja sopeutuvaisille pensaille. Eräässäkin kartanopuiston puussa kasvaa jo melkoisen kookas pihlaja ja myös terttuselja on löytänyt kasvusijan oksanhaarukasta.
Puut antavat perspektiiviä aikaan; niiden kasvua seuraamalla voi todeta ajan kuluvan ja vanhojen puiden juurella on lupa tuntea itsensä ja oma aikansa pieneksi. On jännittävää miettiä, mitä kaikkea iäkkäät puut olisivatkaan elämänsä aikana voineet nähdä, mikäli tarkkailisivat maailmaa ihmisen kaltaisesti. Helposti puun mieltää persoonaksi, ystäväksi ja sielunsiskoksi. Erityisesti vanhoilla puilla on omanlaisensa luonne ja persoona. Puiden luonne ajan ja iäisyyden mittarina näkyy myös vaikkapa vanhassa tavassa kirjata tärkeitä tapahtumia, syntymiä ja kuolemia, puiden runkoihin. Suomalaisessa muinaisuskossa haluttiin varmistaa vainajan liittyminen kuolleiden yhteisöön merkitsemällä hänen tietonsa karsikkopuuhun. Samalla haluttiiin estää vainajaa palaamasta eläven yhteisöön kummittelemaan. Seuraavassa kuvassa on näkymä vienankarjalaiselta metsähautausmaaalta. Kuva on muutaman vuoden takaa. Siinä ei näy karsikkopuuta, mutta kiinnostavana ilmiönä tapa jättää haudat luonnon haltuun. Esimerkiksi kaatuneet puut saavat hautausmaalla jäädä niille sijoilleen, samoin hautamuistomerkit voivat maatua rauhassa omaan tahtiinsa. Ihminen palaa kuolemassa takaisin luonnon yhteyteen.
Niin, mielestäni ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä, saati lapsellista, kiintyä puihin. Toki puutkin muuttuvat vanhenemisen myötä; nuoruuden jäntevyys katoaa ja lahoviat alkavat vaivata. Tämä muutos lisää puun viehättävyyttä, mutta voi toisaalta tehdä puusta vaarallisen ihmiselle. En nyt tarkoita sitä, että putoilevat risut naarmuttavat autoja ja lehdet roskaavat parvekkeita. (Eräänkin puutarhakoulun pihalta yritettiin kaataa komea okakuusi vain siksi, että rehtorin autopaikka sattui olemaan puun alla ja tuliterä auto pihkaantui ikävästi. Onneksi kaatoaikeet jäivät ainakin silloin vain yritykseksi.) Vanhat puistopuut katkeilevine oksineen voivat olla todellinen vaara vaikkapa myrsytuulella. Olisi kuitenkin suhteetonta hätävarjelun liioittelua kaataa kaikki vanhat puut varmuuden vuoksi. Mikä siis neuvoksi? Ainakin se, mitä vanhoissa puistoissa nykyään jo tehdäänkin, eli puiden kuntoa tarkkaillaan säännöllisesti. Hullulta tuntuisi varoittaa ihmisiä vaarallisista puista, mutta ei sekään vaihtoehto ole poissuljettu. Esimerkiksi puistotyöntekijöitä on aiheellisesti kehoitettu pysymään loitolla vanhoista puista kovilla tuulilla. Mikäli mahdolliset vaarat olisivat tiedossa, eivät yksittäiset valitettavat onnettomuudet aiheuttaisi ehkä niin suurta kohua eikä lahoamassa olevien puiden kaatamisella tarvitsisi pitää niin kovaa kiirettä.Puut ovat paitsi tärkeitä, myös kauniita (mikäli noita asioita nyt voi erottaa toisistaan). Nyt on oivallinen aika seurata lehtien puhkeamista ja kasvua. Ja mahdollisesti, varovaisesti ja hienovaraisesti, nauttia kasvun voimasta myös sisäisesti vaikkapa koivunmahlan tai koivunlehtisiman muodossa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti