Jaloja puita

Mikä tekee joistain puista jaloja ja toisista sitämyöten vähemmän jaloja? Ehkäpä yksi syy on harvinaisuus suhteessa käyttöarvoon. Jaloiksi lehtipuiksi kutsutaan Suomessa tammea, kynä- ja vuorijalavaa, metsälehmusta, vaahteraa, saarnea ja euroopanpähkinäpensasta. Kaikki nämä kasvavat Suomessa luonnonvaraisina, mutta harvinaisehkoina, lähinnä eteläisten lehtojen sulostuttajina. Harvinaisuus johtuu paitsi ilmastosta, myös ihmisestä. Puiden puuaines on ollut haluttua, mutta toisaalta myös näiden puiden kasvupaikat, multavat lehdot, ovat olleet kysyttyä viljelysmaata. Esimerkiksi Tampereen seudulla pähkinäpensaslehtoja on säilynyt vain peltojen ympäröimissä vaikeakulkuisissa maastoissa.

Vaikka esimerkiksi jalava ja pähkinäpensas ovat oletettavasti levinneet Suomeen heti jääkauden jälkeen yhdessä koivun, männyn, kuusen ja leppien kanssa, eivät nämä ns. jalot puut tunnu ollenkaan niin arkisen kotoisilta, kuin muut mainitut samanaikaiset saapujat. Jaloissa lehtipuissa on kieltämättä jotakin jaloa. Jalous näkyy mielestäni jo siinä, että näiden puiden lehdet ovat yksilöllisen monimuotoisia niin kooltaan, muodoiltaan kuin väritykseltäänkin. Nämä jalot lehtipuut tulevat lehteenkin näyttävästi: viivytellen, ylvästellen ja purskahdellen. Hiirenkorvista ei voi puhuakaan. Ja entäpä runko ja latvus: laajoja, itselleen omanarvontuntoisesti tilaa ottavia kuninkaallisia. Näin ainakin puistoissa, joissa puilla on tilaa levittäytyä.

Olen mielenkiinnolla seurannut jalojen lehtipuiden lehteentymistä. Kuvassa vaahtera, jo hieman arkipäiväistynyt, hyvin sopeutunut jalopuu, sekä saarni, joka hallanarkana pidättelee lehtiensä puhkeamista. Kuva on otettu Herttoniemen kartanon puistosta 26.5.

(Lehto)saarni, Fraxinus excelsior, korkea keihäspuu. Saarni on helppo tunnistaa ylväästi ylöspäin kaartuvista oksista, sekä pikkuisen sorkkaeläimen sorkkia muistuttavista pikimustista silmuista. Saarnen puuaines on lujaa, mutta helposti työstettävää. Siitä on valmistettu paitsi erilaisia tarvekaluja, myös keihäitä - tärkeä raaka-aine entisaikaiselle sotateollisuudelle siis, mikä on ehkä osaltaan vaikuttanut saarnen leviämiseen. Saarni on myös kertomusten puu, joka on mm. liitetty monien kansojen tuntemiin maailmanpuumyytteihin. Saarni voi jurottaa kauankin muiden puiden katveessa, mutta tilaa saatuaan se kasvaa nopeasti ja kasvattaa myös tukevan paalujuuren pysyäkseen pystyssä suurissakin myrskyissä. Saarni kukkii ennen lehtien puhkeamista.

Vielä kuva Kaisaniemen kasvitieteellisestä puutarhasta (26.5), missä saarnet (en nyt enää muista kuvan taka-alan ja etualan saarnien tarkkoja nimiä) antoivat hauskasti vertailla lehteentymisensä eriaikaista etenemistä.

Myös tammi on tarinoiden puu, pysyvyyden ja ajattomuuden vertauskuva. Tammen iässä sadatkaan vuodet eivät tunnu vielä missään. Antiikin aikoina tammea pidettiin jumalallisena puuna, jonka sai kaataa vasta sen jälkeen, kun tammessa asuvat puunhenget olivat muuttaneet uusille asuinsijoille. Myöhemminkin tammea on suojeltu, mutta lähinnä siksi, että loistavaa laivanrakennuspuuta ei olisi ryöstöhyödynnetty. Tammia pidettiin niin arvokkaina, että ne säädettiin kruunun omaisuudeksi. Kuvassa Tullisaaren kartanopuiston rauhoitettu tammi seuralaisineen, kuvattuna huhtikuun loppupuolella.

Tammi tulee saarnen ja useiden muiden jalojen lehtipuiden tapaan myöhään lehteen. Tämä tarjoaa loistavan mahdollisuuden kevätkukkijoille, jotka ehtivät elää nopean kukintakiertonsa keväään valossa ja voivat rauhassa jäädä kypsyttelemään siemeniään tammimetsän pohjakerroksen hämärtyessä puhkeavien lehtien varjoon. Muutenkin tammea voi hyvällä syyllä kutsua elämän puuksi, sillä se itse ja myös muokkaamansa ympäristö tarjoavat asuinsijoja lukemattomille eliölajeille.

Herttoniemessä pääsi 26.5 seuraamaan myös tammien eriaikaista lehteentymistä. Tammi esittäytyy sekä kuvan etualalla että taka-alalla.

Jalavakin lehtevöi iloisesti Herttoniemen kartanon puistossa. Mm. Carl von Linné on kehunut jalavan kauneutta, sen oksiston muodostamaa "vihreää kruunua", puusta lankeavaa kaunista varjoa ja sen hellää suhdetta aluskasvillisuuteen. Myös jalavan puuaines on oivallista erilaisiin käyttötarkoituksiin, mutta toisin kuin saarnen, sen puu on vaikeasti työstettävää.

Jalavasta tulee aina mieleeni E.M Forsterin kirja Talo jalavan varjossa. Siinä jalava kuvasi jatkuvuutta, muutoksen hitautta ja jonkinlaista hiljaista viisautta. Kirjasta tehdyssä elokuvassa jalava tosin oli korvattu hevoskastanjalla. Kaisaniemen kasvitieteellisessä jalavat jo valmistelivat siemeniään. Jalava on melkoisen tehokas lisääntyjä, kuten pensasryhmien kitkijät varmasti tietävätkin. Jalavan lehti on muuten yksi suosikeistani lehtien joukossa; karkea ja karhea, hauskan viksahtanut ja hienosti syysvärittyvä.

Pähkinäpensaista taidan kirjoittaa vasta sieniaikaan, ja lehmuksista kukinta-aikaan. Ja siinä taisivat jalot lehtipuut ollakin. Paitsi vaahtera. Miksiköhän en oikein osaa mieltää sitä jaloksi? Mutta saakoon se tilaisuutensa tulla esitellyksi ruska-aikaan, jolloin se on puiden ehdoton väri-iloittelija!