Mutta mitä sopeutumista suomalaisessa puutarhataiteessa siis on? En kuullut kuinka Häyrynen perusteli väittensä ja siksi se jäi kutkuttamaaan mieltäni. Tietysti ilmasto on yksi vaikuttava tekijä; täällä menestyvät kasvit ja kasvillisuustyypit. Yhtä olennaista on luullakseni jonkinlainen into soveltaa. On esimerkiksi aika kummallista, että englantilaisen maisematyylin mukaisia puistoja on Suomessa alettu rakentaa kivikoille ja kalliokoille. Näin on tapahtunut Kaivopuistossa, mutta myös esimerkiksi Tampereen Näsinkalliolla ja varmasti muuallakin. Kaivopuiston kivikkoja on loivennettu (Tukholmasta saadun mallin mukaan) kaupunkilaisten jätteillä, Tampereella samaan tarkoitukseen on käytetty Mustalahden ruoppausmassoja. Ei siis ole valittu ilmeisintä puistomaastoa, eli loivapiirteistä niittyjen ja lehtojen mosaiikkia, vaan on lähdetty vaikeimmasta; karuista muuhun rakentamiseen soveltumattomista kallioista. Ehkäpä syy onkin juuri siinä, että puistoiksi ovat päätyneet ne maa-alueet, joille ei ole muuta käyttöä. Joka tapauksessa puistorakentamisen sitkeys on kunnioitettavaa. Ehkäpä jo nykyään käytettäisiin luovemmin hyväksi lähtötilannetta ja kunnioitettaisiin maaston luonnetta, mutta 1800-luvulla käkkyrämännyt ja kivikot eivät olleet suurinta huutoa. Haluttiin loivapiirteistä englantilaista maalaismaisemaa hinnalla millä hyvänsä. Ja hyvä niin, sillä laajojen nurmikenttien kuvioimat ja lehtipuiden varjostamat puistot ovat mitä oivallisimpia kesäolohuoneita kaupunkilaisille.
Kaivopuiston tarina on mielenkiintoinen. Kuvassa näkyy puiston maastonmuotoilu sellaisena, millaista se on puistorakentamisen ensimmäisessä vaiheessa ollut. Maunu Häyrynen kirjoittaa artikkelissaan Helsingin kaupunkipuistot (Hortus Fennicus - Suomen puutarhataide, 2001), että Kaivopuisto sai alkunsa 1834 perustetusta Ulriikanporin kylpylä- ja kaivohuoneyhtiöstä, jonka tarkoituksena oli perustaa Helsinginniemelle merikylpylä ja ravintola. Tähän liittyen ympäristö muokattiin puistoksi terveyskävelyjä ja meri-ilmasta nauttimista varten. Leppiä ja männynkäkkyröitä kasvaneiden kallioiden muokkaamiseen puistoksi uhrattiin valtavasti voimavaroja. Kallioiden välinen suonotkelma kuivattiin ja puistoalueelle ajettiin lastikaupalla täytemaata ja kasvualustaa. Saksasta tuotiin suuret määrät jalopuita, mutta istutuksissa suosittiin myös kotimaisia metsätaimia. Osa taimista tuotiin Tullisaaresta, tupakkatehtailija ja puistomesenaatti Henrik Borgströmin tiluksilta. Borgströmin motiivi puistoympäristöjen kehittämiselle oli yksilömoraalinen velvollisuus käyttää osa liikevoitosta yleisen hyvän aikaansaamiseen. Kiinnostava tyyppi, jonka nimi vilahtelee tiuhaan Helsingin puistohistoriassa.
Alussa olivat siis kalliot ja niiden ympärille senaikaisin voimin ja välinein rakennettu puisto. Maisema muuttui 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä Helsingin ensimmäisen kaupunginpuutarhurin Svante Olssonin astuessa kuvaan. Olsson vannoi mannermaisen kaupunkipuiston perusperiaatteiden nimeen. Käytännössä tämä tarkoitti visuaalisesti ymmärettyyn luonnonmukaisuuteen perustuvaa monimuotoisuutta yhdistettynä huolellisen suunnittelun aikaansaamaan tehokkuuteen. Olssonin aikana Kaivopuistoa uudistettiin paikoin voimakkaastikin. Käytäväverkosto uudistui, puusto sommiteltiin ryhmiksi (aina pariton määrä, keskelle jotain korkeakasvuista) ja pensasryhmiä istuttamalla puistooon luotiin yllättäviä näkymiä ja tiloja. Huomatkaa kuvassa laajat nurmikentät, puuryhmät, käytävä joka kaartuu pensasryhmän takaa, sekä entistä loivemmat maastonmuodot. Ja tietysti puistokävelijät, joita varten kaikki on valmistettu.
Tässä vaiheessa siirryttiin järeämpään puistorakentamiseen; kallioiden räjäyttämiseen ja jätetäyttöihin. Olssonin tähtiajatus oli aikaansaada laajoja, tasaisia näkymiä. Päänäkymä rakennettiin Kaivohuoneelta merelle. Näkymän tieltä poistettiin kalliota ja se reunustetiin elävärajaisilla puuryhmillä. Kuvassa on samainen, edelleen olemassaoleva näkymä, mutta mereltä Kaivohuoneelle. Ja kuten kuvasta näkyy, puisto on jälleen uudistusten alla; puiston pääakselin vanha lehmuskujanne on istutettu uudelleen ja rakennustyömaasta päätellen alueella tehdään muitakin uudistustöitä. Huomatkaa muuten, että käytävät eivät kulje näkymän suuntaisesti, vaan poikkisuunnassa siihen nähden.
Alla olevassa kuvassa on näkymä näköalakukkulalta. Siinä voi vielä aistia jälkiä kylpylän aikaisesta puistonäkymästä. Kylpylähän avattiin vuonna 1838 ja sen loistokausi kesti vain runsaat kymmenen vuotta. Vuodet kylpyläajan ja Olssonin uudistusten välissä puisto eli hiljaiseloa ja saattoipa hiukan rapistuakin. Ensimmäisistä puistovuosista muistuttavat puiden lisäksi niityt, joita 1800-luvulla ei juurikaan leikattu tai jos leikattiinkin, sen tekivät eläimet.
Yksi mielenkiintoinen Olssonin oivallus oli Helsingin, ellei peräti Suomen, ensimmäisen leikkipuiston perustaminen. Puisto perustettiin vanhan (vahingossa) kuivatun lammen paikalle. Lammenrannan upeat tervalepät ovat edelleen muistuttamassa entisistä ajoista. Leikkipuistokin on edelleen olemassa ja toiminnassa, tosin oletettavasti melkoisen muutoksen kokeneena.
Kaivopuiston uusimmassa osassa, 1990-luvulla rakennetussa ns. valkoisessa puutarhassa, pääsimme tutustumaan skandinaaviseen suunnittelutyylin. Tyylissä keskeisellä sijalla ovat erilaiset geometriset muodot, sekä kasvien avulla luotu muoto- ja värivaihtelu. Suunnitelman on tehnyt Gretel Hemgård.
Kaivopuisto on käsittääkseni hyvin suosittu oleskelupuisto, mutta lisäksi siellä järjestetään kaikenlaisia tapahtumia. Itse en viitsi tunkea ihmismassoissa ja inhoan sitä, että puistoissa joutuu olemaan kuin kaatopaikalla; lasia, tupakantumppeja ja kaikenlaista roinaa ovat kalliot väärällään. Siksipä oli mainiota tutustua puistoon etäämmältä katsellen ja tarinoita kuunnellen.Puiston lisäksi tutustuimme Kaivopuiston arkkitehtuuriin. Sieltäkin nappasin kuviini kasveja: upeat jalosyreenit kauniin vihreän kerrostalon aidanteesta sekä rusokuusamat huvilan edustalta.
Seutu oli erikoinen sekoitus vanhaa ja uutta. Kaunista, hienoa, tyylikästä, mutta myös rumaa ja sekavaa. Ja kivan villiä välillä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti