Pihlajanlehdet ja vuohenputket ovat mainioita salaatissa. Sinikka Piipon Luonnonyrtit, villivihannekset ja marjat -kirjasta luin vuohenputken käytöllä olevan pitkän historian. Sitä on viljelty luostaripuutarhoissa keskiajalla, jolloin kasvi tuotiin myös pohjolaan. Ruotsissa vuohenputkea on viljelty keittiövihanneksena ja Skånessa se on ollut tunnettu nokkospinaatin lisuke. Piipon mukaan vuohenputki on ollut arvostettu vihannes myös Ranskassa ja Saksassa. Salaattien lisäksi vuohenputkea voisi kokeilla keitoissa ja muhennoksena. Erityisen maukkaaksi Piippo kehuu porkkana-vuohenputkilaatikkoa sekä vuohenputki-palsternakkakeittoa. Lehtiä voi myös kuivata tai pakastaa. Itse on ole vuohenputkiruokia vielä kokeillut, mutta täytynee kokeilla ennen lehtien kasvamista suuriksi ja kitkeriksi. Onneksi (?) vuohenputkea riittää yllinkyllin viljelypalstalla. Olemme siis keskiajalla saaneet tulokkaana keittiövihanneksen, joka myöhemmin on muuttunut viljelijöiden kauhistukseksi. Toinen vastaavanlaisen historian omaava kasvi on pujo, jota totta tosiaan on joskus viljelty hyötytarkoituksissa. Vuohenputki saattaisi lehtivihanneksena ansaita kunnianpalautuksen, jota koristekasvipuolella on jo yritettykin. Vuohenputkesta on nimittäin markkinoilla valkokirjavalehtinen muoto, joka sopii mainiosti varjoisten paikkojen maanpeittäjäksi. Mutta jos vuohenputkesta haluaa päästä eroon vaikkapa kasvimaalla, kannattaa unohtaa juurien kaiveleminen ja tyytyä poistamaan lehdet noin kämmenen kokoisina (lehtiä ei siis kannata välttämättä kompostoida - ne voi myös syödä!). Silloin kasvi on käyttänyt juuristosta kaiken varastoravinnon mutta ei ole vielä ehtinyt kerätä uusia varastoja, joten lehtien menettämisen myötä juuretkin kuolevat pian pois.
Piipon kirjasta luin myös lempiluonnonyrtistäni eli pihlajanlehdistä. Kauhistuksekseni huomasin, että lehtiä ei suositella pitkäaikaiseen käyttöön. Selitystä ei annettu. Mutta eiköhän niitä lyhyen kevätajan voi silloin tällöin popsia ohikulkeissaan tai salaatin mausteena.
Niinpäniin: olen kulkenut metsässä, mutta en suinkaan Helsingissä. Mistä Helsingissä (tai missä tahansa suuremmassa kaupungissa) voisi löytää luonnonyrttejä ja villivihanneksia? Tallinnassa mummot (ja mikseivät nuoremmatkin) kerääntyivät ainakin vielä joitain vuosia sitten sankoin joukoin keräämään puistojen lehmuksista kukintoja lehmuksenkukka-aikaan. Suunnittelin itse samaa viime kesänä Helsingissä, mutta en onnistunut: puut olivat liian lähellä tietä, lähellä kulkuväyliä, näkyvällä paikalla jne. Kerääminen ei tuntunut ollenkaan luontevalta. Puistopuut tuntuvat niin yksilöiltä; sellaisilta, että niiden hienovarainenkaan verottaminen ei tunnu sopivalta. Ja entäpä sitten muut villivihannekset, kuten vaikkapa nokkonen. Olen jo tänä keväänä tavannut rouvan, joka keräsi nokkosia puistosta ja huolestuneena kyseli, että onkohan tämä kiellettyä. Annoin reippaasti luvan, mutta myöhemmin mietin, että onkohan asiasta tosiaan olemassa jotain sääntöjä. Ja toinen kysymys on se, että kuinka puhtaita puistojen kasvit mahtavatkaan olla. En tiedä, mutta asiaa täytyy selvitellä. Sillä mikäpä olisi palkitsevampaa, kuin kerätä ainakin osa ruuasta luonnosta!
Olen tänään metsäretkeilyn lisäksi retkeillyt lapsuudenkotini pihassa, äitini puutarhassa. Siellä kilisi reippaassa tuulessa romutuulikello elävistä pajuista punotussa kaariportissa. Kaariportin olen joskus muinoin istuttanut ja punonut äitienpäivälahjaksi. Osa pajuista on jo kuollut, mutta kyllä vihertyvän pajupusikon vielä kaareksi tunnistaa.
Varjoisalla takapihalla kukkivat jouluruusut - luulisin niiden olevan tarhajouluruusuja. Kukinta on jatkunut jo runsaan kuukauden, mikäli kukinnan alkamiseksi lasketaan ensimmäisten nuppujen ilmestyminen. Sinänsä se ei ole ihme, sillä jouluruusut saattavat aloittaa kukintansa jo talvella, mutta tällä nimenomaisella paikalla, Pirkanmaan leveyksillä, jouluruusut ovat vasta nyt innostuneet viihtymään. Jouluruusut tuntuvat aivan erityisiltä kasveilta ehkä juuri siksi, että ne kukkivat silloin, kun muut kasvit vielä lepäävät. Jouluruusun vanha nimi on ollut musta pärskäjuuri. Kasvia on käytetty lääkinnässä ja nimi tulee sen limaa irrottavista ominaisuuksista. Jouluruusu on nyttemmin todettu myrkylliseksi (ja myrkyllinen se on tietysti ollut aiemminkin, mutta silloin ei vain tiedetty tarkalleen, kuoliko potilas tautiin vai lääkkeeseen), joten sen käyttöä ei kannata kokeilla. Lääkinnälliset ominaisuudet kuitenkin luovat kasvin ylle jonkinlaisen salaperäisyyden hunnun. Luulen kuitenkin, että ainakin itselläni jouluruusun tarunhohtoisuus liittyy Selma Lagerlöfin kertomukseen Jouluruusun legenda. Jouluruusulla on sijansa myös kristillisissä legendoissa ja se liitetään mm. jeesuslapsen syntymään. Myös paratiisin portilla on sanottu kasvavan enkeleiden rakkauden ruusuksi nimittämää kasvia, jouluruusua, joka peittyi lumeen ihmisten tullessa karkoitetuiksi paratiisista. Oli miten oli, omalla tavallaan kasvi on rujonkauneudessaan kiehtova.
1 kommentti:
Jokamiehenoikeuksiin kuuluu ruohovartisten kasvien maanpäällisten osien kerääminen. Sallittua siis on villivihannesten kerääminen, kunhan ei kenenkään pihalle mene. :)
Lähetä kommentti