Rhododendron!

Laajasuonpuistoon suuntasin minäkin viikko sitten, alppiruusuja töllistelemään. Hautausmaan kesätyöntekijänä, ennen puutarhuriopintojani, jäi vanhempien työtovereiden puheista mieleeni eriskummalliset rhododendronit. Niiden piti oleman jotain aivan ylimaallisen ihmeellistä; vaikeita kasvatettavia, mutta sanomattoman upeita. Myöhemmin aloin aavistella, että osa kasvien viehätyksestä liittyy juuri tuohon vaikeaan ja jännittävältä kalskahtavaan nimeen - rhododendron.

Siellä ne siintelivät, suomalaisessa soisessa mäntymetsässä. Kieltämättä alppiruusut ovat viehättäviä kasveja; sopivan kokoisia, ikivihreitä (tosin niiden talvisuojaukset eivät aina ole kaunistuksia), ylenpalttisesti kukkivia. Puisto on perustettu alppiruusujen jalostusta ja tutkimusta varten. Täältä ovat peräisin puutarhamyymälöistäkin tutut 'Mikkeli', 'P.M.A Tigerstedt', 'Helsinki University' sekä tietenkin 'Haaga'. Puistossa kulkiessaan voi todeta, että eivät alppiruusut nyt niin ylettömän hankalia kasveja ole. Vaikean maine saattaakin perustua siihen, että pensaita on istutettu huonoille paikoille tai että taimien alkuperä ei ole suomen oloihin sopiva. Meille sopivat kasvit ja pieni vaivannäkö oikeanlaisen kasvupaikan ja maaperän suhteen takaavat menestyksen alppiruusukasvatuksessa.

Minua viehätti alppiruusujen valtava koko. Niiden rungosto muodosti kauniin pystylinjaston kukkivan katon alle. Pensaita oli yltäkylläisesti, miltei ähkyyn asti. Joka puolella kukkia, kukkia, kukkia...

Anu Väinölän ja Osmo Jussilan kirjoittaman kirjan "Alppiruusut" mukaan rodot saapuivat suomalaisiin puutarhoihin jo 1800-luvulla. Ensimmäinen maininta on Inkoon Fagervikin kartanosta vuodelta 1872. Siellä kasvoi 21 erilaista alppiruusua ja 23 atsaleaa. Alppiruusuharrastus alkoi kunnolla kuitenkin vasta 1930-luvulla, jolloin uranuurtajina toimivat C.G Tigerstedt Mustilan arboretumista sekä Helsingin kaupunginpuutarhuri Bengt Schalin vuosilta 1946-1957. Siitä lähtien alppiruusuja ja atsaleoja on kokeiltu ja jalostettu Suomeen sopiviksi ja harrastuneisuus on saanut joillain innokkaimmilla jopa rodomanian piirteitä.

Ihastuin niihin pikkuisen minäkin. Alppiruusun nuput ja yksittäiset kukat ovat erityisen kiehtovia. Katsokaa vaikka:

Alppiruusujen lisäksi Laajasuonpuistossa kasvaa atsaleoja. Ensimmäinen aistimus niistä alppiruusujenkin keskellä oli kelta-atsalean voimakkaan makea tuoksu. Atsaleat eivät tuntuneet massaistutuksina niin massiivisilta kuin alppiruusut ja ehkä siksi niiden joukossa oli leppoisampi kuljeskella.

Kelta-atsalea on muuten ainoa Euroopasta kotoisin oleva atsalealaji. Sen levinneisyysalue ulottuu Turkin Kaukasukselta Puolaan ja sitä näkee monin paikoin villiintyneenä Euroopassa sellaisillakin alueilla, joiden alkuperäislajistoon se ei kuulu. Kelta-atsalea on talvenkestävä ja hyvä leviämään juuriversoista. Minua kuitenkin viehättävät eniten sen kullankeltaiset ja tuoksuvat kukat.

Atsalean yksittäiset kukat ovat huomattavasti sirommat kuin sukulaisellaan alppiruusulla, mikä myös viehättää minua. Kukien ulkomuoto on viehkon liljamainen.

Puisto on erikoinen elämys. Kukinta-aikaan värit tuntuvat vyöryvän päälle ja yksittäiset pensaat jäävät massojen varjoon. En tiedä miltä puisto näyttää kukinnan jälkeen. Syksyllä luulisi ainakin atsaleojen värittyvän kauniisti ja ehkäpä alppiruusujen käpristyvät lehdet luovat omaa tunnelmaansa. Puistossa oli mukava käydä, mutta nyt riittävät rodot vähäksi aikaa.