Keväästä kesäksi

Yhtäkkinen kesä. Silmut kasvoivat pieniksi lehdiksi hetkessä, muutaman päivän aikana. Keskiviikkona tunnistimme työpaikalla epämääräisen pieniä kartanopioninalkuja ja jo perjantaina ne seisoivat korkeina, nuppuisina. Hiirenkorvajuomien ja pihlajanlehtisalaatin aika vilahti ohi, mutta onneksi muuta purtavaa löytyy ulkoa vielä pitkään. Helatorstaina oli Hatanpään arboretumissa kuitenkin vielä kevät, käenrieskat ja muut sipulikukkijat valloillaan:


Kasvimaani on nyt maantieteellisesti niin kaukana, että hoitotoimet täytyy tehdä silloin kun sattuu maisemiin, säätilasta ja ajankohdasta riippumatta. Vappuna saimme muokattua maata ja kylvimme härkäpavut, lehtikaalit, kyssäkaalit, persiljat, porkkanat ja palsternakat (syksyllä maahan unohtuneista palsternakoista saimme oivallisen sosekeiton - yksi monivuotisen palstan iloja, joista nyt ensimmäistä kertaa pääsen nauttimaan). Käytimme niitä siemeniä, mitä kaapeista sattui löytymään - jotkut olivat todellista vuosikertatavaraa, mutta toivottavasti lähtevät kasvuun. Seuraavan kerran pääsen palstalle touko-kesäkuun vaihteessa, joten nytpä nähdään sekin, kuinka hyvin palsta hoitaa itsensä. Olen ennenkin jättänyt kasvit oman onnensa nojaan kuukaudenkin ajaksi, mutta en koskaan näin kasvukauden alussa. Onneksi palstan toinnen hoitaja pääsee ainakin kerran, ehkä kaksikin tässä välillä katsastamaan kastelutarvetta, mutta vähäiseksihän se jää verrattuna normaalikevään vähintään pari kertaan viikossa tehtäviin vierailuihin.

Tältä palstalla näytti vappuna (huomannette, että en ole kovinkaan pedanttinen - tästä eräät voivat kyllä olla eri mieltä - vaan tärkeintä on saada jotain kasvamaan, käytävien suoruudesta ja siisteydestä viis). Elämme siirtymävaiheessa kohti kateviljelyä; maan muokkaaminen saa loppua kokonaan kunhan kasvupenkkien paikat muotoutuvat kohdilleen.


Olen kasvimaan puutteessa muokannut pikkuisen parvekkeeni kasvimaaksi. Ruukkuissa ja laatikoissa on kasvamassa salaattia, kesäkynteliä, persiljaa, rohtosamettikukkaa, kuukausimansikkaa, lamopinaattia ja kirveliä. Lisäksi tilaa on jätetty salkopavuille, koristekrassille ja vielä määrittelemättömille yrteille. Timjamia nyt ainakin, ehkä ranskalaista rakuunaa, basilikaa... Ja tietysti parvekkeella kasvaa myös pelargoneja ja orvokkeja ja samettikukkia; osa syötävien lehtiensä, osa kukkiensa ja osa tuholaisia karkoittavan vaikutuksensa takia. Ja muutama ihan muuten vaan, kun näyttävät niin mukavilta.

Vielä anteeksipyyntö sinulle ystäväni, joka odottelit vesi kielellä horsmasatoa parvekeruukuistani; nyt lähtivät kuokkavieraat juurineen. Hormasadon voi kyllä hakea pihaltakin, en suostu luovuttamaan niille kallisarvoista kasvutilaa parvekkeelta. Tosin olisi hauska tietää, onko joku levittänyt luonnonmukaisuuden ja villivihannesten käytön aatetta parvekeoloihin. Ainakin yhden - muotoonleikatun tosin - koivun olen nähnyt kalliolaisella parvekkeella, mutta entä suuremmassa mittakaavassa? Voisiko parvekkeensa täyttää poimulehdillä, voikukilla, nokkosilla, vuohenputkilla, horsmilla, siankärsämöillä... Hauska ajatus sinänsä, mutta täällä Suomessa, missä jokaisesta puistopläntistä tai lähimetsästä riittää ruokatarpeita kerättäväksi, tuollainen omistautuminen vaatinee... no, omistautumista. Tosin omakohtaisesti on todistettu, että kun parvekkeensa jättää yhdeksi kesäksi oman onnensa nojaan, on siellä nopeasti rehevä kasvusto kaikenlaista villiä, eli ehkä tuollainen luonnonmukaistaminen kävisi helpostikin.

Miksiköhän muuten parvekepuutarhat kuvataan aina jossain hulppeissa lasitetuissa kesähuoneissa? 70-luvun kerrostaloissa (puhumattakaan vanhemmista taloista) asuville puutarhalehtien sivuilla esiteltävät parvekkeet ovat vain kaukainen haave. Tai eivät ehkä haavekaan, sillä ainakin itse pidän omasta lokeroparvekkeestani, mutta aivan eri maailmasta ne joka tapauksessa ovat. Ja lasitetulla parvekkeella varustetussa asunnossa asuneena voi todeta, että lasit eivät aina ole pelkästään plussaa, etenkin jos ne eivät aukea kunnolla ja suunta on suoraan etelään. Kuumuus voi käydä tappavaksi kasveille.

Lopuksi vielä palstamuistoja viime kesältä.

Ihanaa kirveliä, joka täytyy nauttia tuoreena (ja jota ei kannattaisi päästää kukkimaan, mutta minkäs teet, kun ei raaski leikata koko kasvustoa alas):

Myöhempi huomio: onko tuossa nyt sitten kuitenkin korianterin kukintoja? Taitaa olla. Herkkua on sekin ja yhtä lailla sitä kannattaisi leikkoa, jotta ei pääsisi kukkimaan.

Koristekrassia; jonkinlainen jaloste itse kerätyistä siemenistä. Aikoinaan kasvattelin hienoja lajikkeita jotka nyt ovat muuntuneet kaikki samanlaisiksi. Kasvatan uskollisesti krassia, vaikka jostain syystä en saa sitä menestymään kunnolla ja unohdan säännöllisesti kerätä siemenet kapriskorvikkeina säilöttäviksi.

Lehtikaali on mitä mainioin kasvatettava; helppo, satoisa ja maistuva. Ja ihan hienon näköinenkin, minkä myös kesäkukkaistutusten suunnittelijat ovat huomanneet. Edessä oleva italialainen lajike osoittautui kauniiksi, mutta ei läheskään niin makoisaksi ja satoisaksi kuin taustalla näkyvä hyötykasviyhdistyksen myymä lajike (siemenepussit ovat siellä kaukana, joten en pääse tarkistamaan nimiä). Palsternakkakin kurkottelee siinä lehtiään - äläkää vaan erehtykö luulemaan sitä huonosti kitketyksi vuohenputkeksi.


Ja tietysti vielä nigellaa, nimikkokasviani. Kuvassa ryytineitoa, jonka mustat siemenet antavat hauskan vivahteen kaikenlaisiin ruokiin, mutta etenkin tomaattikeitto nousee nigellan maustamana gourmet-luokkaan.

Kevät kukkii

Scillat ovat upeita juuri nyt. Sinisten kukkamattojen tuoksukin on huumaava. Seuraavaksi nousevat käenrieskat ja mukulaleinikit; keltainen pilkottaa jo sinisyyden lomasta.

Ja muitakin värejä on tietysti, vaikka nuo siniset nurmiaallot ovatkin tämänhetkisiä suosikkejani.


Olen vähän harkinnut jonkin puutarha-aiheisen lehden tilaamista. Tuntuu että olen tippunut kärryiltä niiden vuosien aikana, jolloin ainoa kosketukseni puutarha-alaan on ollut pikkuinen palstaviljelmä. Lehtien avulla pysyisi hyvin perillä ajankohtaisista asioista. Trendit olisi hyvä tuntea vaikka niitä ei itse seuraisikaan, mutta vielä tärkeämpää on se, että koko ajan tulee uusia tutkimustuloksia erilaisten työtapojen käyttökelpoisuudesta. Minulle on aikoinaan opetettu, että kuorikatetta on turha laittaa 20 cm ohuempaa kerrosta, mutta nytpä onkin todettu paksun kerroksen haittaavan kasveja ja katekerroksen paksuus saisi ollakin vain noin 5 cm. Lisäksi kasvien nimet vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tämä vahvistaa näkemystäni siitä, että nimet eivät ole loppujen lopuksi niin tärkeitä; tärkeätä on tuntea itse kasvi ja sen elintavat.

Kirjastojen lehtisaleja kannattaisi tietysti suosia tiedonjanossaan, mutta olisihan se ylellistä saada lehti oikein kotiin kannettuna. Toisaalta olen hamsteri, eli kymmenen vuoden takaisia vuosikertoja löytyy kaappien kätköistä. Ja totta kyllä, niistä on ollut monta kertaa apua tiedon etsinnässä! Pitäisikö siis annostella itselleen kerran kuussa yksi vanha, ajankohtaan sopiva lehti?

Jos uuden lehden tilaisin, päätyisin ehkä Kotipuutarhaan, joka vaikuttaa ainakin viimeisen tarjousnumeron perusteella kiinnostavalta ja monipuoliselta. Toisaalta olisi mukava ostella erilaisia lehtiä sen mukaan, mitä kannessa kulloinkin luvataan. En tiedä; jään harkitsemaan tätä tilaamisasiaa.

Kevätkukkijoita

Piipahdin Helsingissä ja mahdutin ohjelmaan pistäytymisen Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siellä oli jo paljon kevätsipulikukkia ja muita kukkijoita. Aurinko pilkisteli välillä, mutta muuten oli vielä kylmän tuulista. Tänään Kangasalla aurinko näyttäisi paistavan täydeltä terältä. Ehkä unohdan ainakin vähäksi aikaa tälle päivälle suunnitellut työt ja lähden ulos. Mutta sitä ennen vähän väriä elämään kukkakuvilla.

Ja vielä vinkiksi kaikille pihanomistajille: kirjatkaa jo nyt muistiin, että syksyllä täytyy istuttaa kaikki rakennusten seinämät ja muut lumen alta ensimmäisenä paljastuvat paikat täyteen kukkasipuleita. Ja tietysti myös puskien aluset ja puiden juuret... Itse asiassa aina kun kaivaa istutuskuopan, voi mukaan heittää myös kourallisen sipuleita. Tämä vinkki sopii myös kaikille sissipuutarhureille, jotka haluavat levittää ilahduttavia pikkukukkia julkisille paikoille tai vaikkapa taloyhtiöiden pihoille.

Kotoisten leskenlehtien jättiläisserkut, ruttojuuret, kukkivat ennen lehtien puhkeamista. Olen joskus kuullut epäiltävän ruttojuuren nimen johtuvan siitä, että se leviää kuin rutto, tai että sitä vihataan kuin ruttoa. Mitä ilmeisimmin kasvin nimi viittaa kuitenkin siihen, että sen pahanhajuisten juurien on uskottu auttavan ruttoon. Kasvi onkin tullut suomeen viljeltäväksi lääkekasviksi. Mutta totta tuokin, että syvämultaisella ja kostealla kasvipaikalla ruttojuuri leviää hyvin ja hyvin leviäviä kasveja tunnutaan jostain syystä karsastettavan puutarhaharrastajien keskuudessa. Kerrostaloasujana sitä luulisi, että rehevät ja hyvin leviävät kasvit olisivat haluttuja, mutta ehkä puutarhalta kaivataankin nimenomaan haastetta eikä niinkään sitä helppohoitoisuutta, mitä niin usein peräänkuulutetaan. Ei sillä että itse välttämättä ottaisin ruttojuurta kasvamaan ainakaan pienelle pihalle, mutta hassulta tuo ristiriita silti tuntuu. Saman kohtalon on oman arvioni mukaan kokenut ainakin vuorenkilpi ja monet muutkin pihalta toiselle helposti siirrettävät peruskasvit.


Ruttojuuren lisäksi ihastelin virvaliljoja. Kuten ruttojuuret, myös virvaliljat (Bulbocodium vernum) aloittavat kasvunsa kukkimalla ja tekevät lehdet vasta kukinnan jälkeen. Suoraan maasta nousevat kukinnot ovatkin kuin pieniä aavemaisia virvatulia.


Kevätkurjenmiekoilla (Iris reticulata) on aivan upea väritys. Syvän sininen näyttää eksoottiselta varhaisessa keväässä.


Talventähdet (Eranthis hyemalis) ovat kellottavine lehtihelmoineen kuin vieraalle maalle eksyneitä tropiikkilintuja aloittaessaan kukintaansa lumen keskellä. Nyt kukinta alkoi olla jo ohi.


Isokevättähdet (Scilla luciliae) näyttävät mielestäni sieviltä. Taustalla hennon vaalenpunaista 'Pink Giant' lajiketta.


Silmutkin alkavat jo turvota. Ainakin Torkkelinmäellä kasvava muhkurarunkoinen pihasyreeni näytti jo valmiilta kesään, samoin kuin vanhoja kukkiaan vasta karisteleva köynnöshortensiakin.


En tainnutkaan ehtiä ulos aurinkoiseen aikaan. Keitän siis kahvit ja siirryn tietokonehommiin.

Huhtikuu

Huhtikuu on oikukas kuukausi. Aurinko saattaa paistaa lämpimän näköisesti, mutta ulkona vastaan iskeekin jäätävä viima. Tai kuten eilen, aamu valkenee kuulaan aurinkoisena, kylmänä, mutta tuulensuojapaikoissa lämmön voi jo tuntea. Mutta sitten säätila vaihtuukin yllättäen räntään ja rakeisiin. Kun herää aikaisin nauttimaan aurinkoisesta aamuretkeilystä, ja kun puoleltapäivin palaa kotiin räntäsateessa, tuntuu päivä niin riittoisalta, että yhdessä vuorokaudessa tuntee eläneensä kaksi.

Tänään Hatanpään arboretumissa viima riepotteli kasveja niin, että ne eivät pysähtyneet valokuviinkaan. Pajunkissat tanssivat tuulessa.

Kevätlumipisarat helmeilivät nurmella. Sitkeästi kasvit sietävät raakaa viimaa, vaikka ne näyttävät niin hennoilta ja haavoittuvaisilta.

Kuvasaalis jäi vähäiseksi, sillä lainakamerasta loppuivat patterit heti alkuunsa. Mutta ei minulla ole kiire, sillä kaipaan kuvata kukkia ja värejä ja niitä saa vielä odottaa. Kaikki on vasta alussa.

Kevään ensimmäisiä

Talvi meni ja kevät saapui aika yllättäen. Talvi on muutenkin kulunut huomaamatta, miltei elämättä, lähinnä työtä tehden tai työnteosta hermoillen. Mutta nyt on kevät ja pitkät illat ja päivän aktiivinen aika lähes tuplaantunut. Retkeily voi taas alkaa.

Kevään ensimmäisiä näkyi tänään aamuretkellä: krookuksia, sinivuokkoja ja kuikkia, noita jylhiä muinaislintuja. Ja paljon muutakin tietysti. Nyt saa koko ajan arpoa, pitäisikö käsillä kameraa vai kiikareita. Kamera vei voiton ja tavoitti keltaisenkuultavia narsissinalkuja.


Nuorempana en pitänyt krookuksista. Niissä oli mielestäni jotain pönöttävää. Mutta nyt on mieli muuttunut, kuten niin monessa muussakin asiassa. Kevätsahrami (Crocus vernus) kuulostaa jo nimenäkin keväiseltä. Safframinkeltainen on kevään väri. Vielä vähän aikaa on odotettava keltaisuuden paljastumista terälehtien suojasta.


Sinivuokot ovat leskenlehtien ohella merkkikasveja. Niissä on jotain kovin urheaa, kun ne ponnistelevat pölyn ja kuolleiden lehtien keskeltä kohti valoa. Urheita ja uutteria ovat muurahaisetkin, jotka levittävän sinivuokkojen siemeniä valloittamaan uusia kasvupaikkoja. Ja eikö vain maksaan viittaava nimi Hepatica nobilis olekin hyvin hahmotettavissa?


Ostin kasvilamppusysteemin ajatuksena paneutua täysillä versotusharrastukseen (eihän se ole harrastus eikä mikään, missä ei tarvita varusteita). Nyt ikkunalla kasvaa vaihtelevasti auringonkukkaa, sinappikaalia ja vihanneskrassia - kaikki kurkotellen kohti pohjoisenpuolesta luonnonvalonlähdettä, välittämättä vähääkään kalliista kasvivaloista. Myös ikkunayrttini korianteri ja kirveli näyttävät aneemisilta, joten valon teho vähän mietityttää. Eiliset messutuliaiseni, lakritsan makuisen Tagetes filifolian, muuten vaan hyvän tuoksuisen pelargonin nimeltään "Clorinda" sekä kultalehtisen pelargonikaunokaisen nimeltään "Crystal palace Gem" sijoitan suosiolla ikkunalaudoille yrittämättäkään mahduttaa niitä kasvivalojen vaikutuspiiriin. Ulos pääsevät kaikki kunhan sää lämpiää ja saan parvekkeelta viimekesäiset koivuntaimet ja muut sissikasvit karkoitettua.

Siipiä ja pompuloita

Puutarharetkeilyni rajoittuu nykyään katuviheralueiden tarkkailuun ja ihmisten talvipihoille kurkkimiseen. Mutta onneksi kävelytielläkin voi kohdata jäänteitä menneestä kesästä. Hassu sana muuten tuo viheralue. Aika suuren osan vuodesta viheralueet ovat Suomessa kaikkea muuta kuin vihreitä.

Omenoita, vieläkin omenoita. Eivätkö linnut syö jäätyneitä hedelmiä?

Orapihlajan mustat marjat pilkuttavat valkoista talvimaisemaa.

Mongolianvaahteran hiljaa rapisevat lenninsiivet päästävät kulkijan sukeltamaan hetkeksi herkästi koristetun holvikaton alle.

Ehkä jo ensi viikolla pääsen Tampereelle asti retkeilemään. Katsotaan kuinka käy.

Villiintynyt puutarha

Retkieni kohteet ovat muuttuneet. Nykyään asun kunnassa, missä ei taida olla leikkipaikkoja lukuun ottamatta yhtään puistoa. Mutta pihoja ja puutarhoja täältä kyllä löytyy.

Perjantainen päiväkävelyni muuttui puutarharetkeksi, kun huomasin päätyneeni villiintyneeseen puutarhaan. Paikka on minulle tuttu vuosien takaa ja kaikkien näiden vuosien ajan se on ollut aina yhtä kiehtova. Muistan kähveltäneeni sieltä luumuja ja omenoita ja harmitelleeni pensaisiin kuivuneita viinimarjoja. Puutarhalla on selvästi omistaja, sillä ajoittain sieltä paljastuu kaikenlaisia pieniä kohenteluja: yhdestä pensaasta on kerätty marjat, revennyt omenapuun oksa on tuettu, luumutiheikössä näkyy tikapuut. Mutta puutarha on silti villi ja elää omaa elämäänsä.

Tie puutarhaan jää pellonmutkan kätköön. Sinne pitää osata kääntyä kärrypolkua, mutta kun oikealle tielle on lähtenyt, alkavat puutarhan salaisuudet paljastua. Ensin tulee vastaan kirsikkapuita, vatukkoa ja pajuangervotiheikköä.

Seuraavaksi vänkkyräiset omenapuut, oksat hedelmien painosta repeilleinä.


Luumupuut kasvavat tiheänä metsikkönä.


Kaikkialla on aluskasvillisuutena ruusuja; kiulukoita kesän jäljiltä.


Puutarha päättyy pienen järven rantaan. Rannassa on vanha sauna ja jonkinlainen vaja. Puutarhan jälkeen, järven rantaa myötäillen, alkaa pähkinäpensaslehto. Melkoinen harvinaisuus alueella, jolla pähkinäpensaat kasvavat ilmastollisilla äärirajoillaan ja jossa lehtoalueet on suurimmaksi osaksi raivattu pelloiksi.


Kotimatkalla kävelen vanhaa koivukujaa. Sienitautiset tuulenpesät näyttävät kauniilta.


Retkeni loppupuolella törmään tähän vuodenaikaan melko eksoottiselta näyttävään väriin: