Retkieni kohteet ovat muuttuneet. Nykyään asun kunnassa, missä ei taida olla leikkipaikkoja lukuun ottamatta yhtään puistoa. Mutta pihoja ja puutarhoja täältä kyllä löytyy.
Perjantainen päiväkävelyni muuttui puutarharetkeksi, kun huomasin päätyneeni villiintyneeseen puutarhaan. Paikka on minulle tuttu vuosien takaa ja kaikkien näiden vuosien ajan se on ollut aina yhtä kiehtova. Muistan kähveltäneeni sieltä luumuja ja omenoita ja harmitelleeni pensaisiin kuivuneita viinimarjoja. Puutarhalla on selvästi omistaja, sillä ajoittain sieltä paljastuu kaikenlaisia pieniä kohenteluja: yhdestä pensaasta on kerätty marjat, revennyt omenapuun oksa on tuettu, luumutiheikössä näkyy tikapuut. Mutta puutarha on silti villi ja elää omaa elämäänsä.
Tie puutarhaan jää pellonmutkan kätköön. Sinne pitää osata kääntyä kärrypolkua, mutta kun oikealle tielle on lähtenyt, alkavat puutarhan salaisuudet paljastua. Ensin tulee vastaan kirsikkapuita, vatukkoa ja pajuangervotiheikköä.
Seuraavaksi vänkkyräiset omenapuut, oksat hedelmien painosta repeilleinä.
Luumupuut kasvavat tiheänä metsikkönä.
Kaikkialla on aluskasvillisuutena ruusuja; kiulukoita kesän jäljiltä.
Puutarha päättyy pienen järven rantaan. Rannassa on vanha sauna ja jonkinlainen vaja. Puutarhan jälkeen, järven rantaa myötäillen, alkaa pähkinäpensaslehto. Melkoinen harvinaisuus alueella, jolla pähkinäpensaat kasvavat ilmastollisilla äärirajoillaan ja jossa lehtoalueet on suurimmaksi osaksi raivattu pelloiksi.
Kotimatkalla kävelen vanhaa koivukujaa. Sienitautiset tuulenpesät näyttävät kauniilta.
Retkeni loppupuolella törmään tähän vuodenaikaan melko eksoottiselta näyttävään väriin:
Orapihlajan mustat marjat pilkuttavat valkoista talvimaisemaa.
Mongolianvaahteran hiljaa rapisevat lenninsiivet päästävät kulkijan sukeltamaan hetkeksi herkästi koristetun holvikaton alle.
Ehkä jo ensi viikolla pääsen Tampereelle asti retkeilemään. Katsotaan kuinka käy.
