Keväästä kesäksi

Yhtäkkinen kesä. Silmut kasvoivat pieniksi lehdiksi hetkessä, muutaman päivän aikana. Keskiviikkona tunnistimme työpaikalla epämääräisen pieniä kartanopioninalkuja ja jo perjantaina ne seisoivat korkeina, nuppuisina. Hiirenkorvajuomien ja pihlajanlehtisalaatin aika vilahti ohi, mutta onneksi muuta purtavaa löytyy ulkoa vielä pitkään. Helatorstaina oli Hatanpään arboretumissa kuitenkin vielä kevät, käenrieskat ja muut sipulikukkijat valloillaan:


Kasvimaani on nyt maantieteellisesti niin kaukana, että hoitotoimet täytyy tehdä silloin kun sattuu maisemiin, säätilasta ja ajankohdasta riippumatta. Vappuna saimme muokattua maata ja kylvimme härkäpavut, lehtikaalit, kyssäkaalit, persiljat, porkkanat ja palsternakat (syksyllä maahan unohtuneista palsternakoista saimme oivallisen sosekeiton - yksi monivuotisen palstan iloja, joista nyt ensimmäistä kertaa pääsen nauttimaan). Käytimme niitä siemeniä, mitä kaapeista sattui löytymään - jotkut olivat todellista vuosikertatavaraa, mutta toivottavasti lähtevät kasvuun. Seuraavan kerran pääsen palstalle touko-kesäkuun vaihteessa, joten nytpä nähdään sekin, kuinka hyvin palsta hoitaa itsensä. Olen ennenkin jättänyt kasvit oman onnensa nojaan kuukaudenkin ajaksi, mutta en koskaan näin kasvukauden alussa. Onneksi palstan toinnen hoitaja pääsee ainakin kerran, ehkä kaksikin tässä välillä katsastamaan kastelutarvetta, mutta vähäiseksihän se jää verrattuna normaalikevään vähintään pari kertaan viikossa tehtäviin vierailuihin.

Tältä palstalla näytti vappuna (huomannette, että en ole kovinkaan pedanttinen - tästä eräät voivat kyllä olla eri mieltä - vaan tärkeintä on saada jotain kasvamaan, käytävien suoruudesta ja siisteydestä viis). Elämme siirtymävaiheessa kohti kateviljelyä; maan muokkaaminen saa loppua kokonaan kunhan kasvupenkkien paikat muotoutuvat kohdilleen.


Olen kasvimaan puutteessa muokannut pikkuisen parvekkeeni kasvimaaksi. Ruukkuissa ja laatikoissa on kasvamassa salaattia, kesäkynteliä, persiljaa, rohtosamettikukkaa, kuukausimansikkaa, lamopinaattia ja kirveliä. Lisäksi tilaa on jätetty salkopavuille, koristekrassille ja vielä määrittelemättömille yrteille. Timjamia nyt ainakin, ehkä ranskalaista rakuunaa, basilikaa... Ja tietysti parvekkeella kasvaa myös pelargoneja ja orvokkeja ja samettikukkia; osa syötävien lehtiensä, osa kukkiensa ja osa tuholaisia karkoittavan vaikutuksensa takia. Ja muutama ihan muuten vaan, kun näyttävät niin mukavilta.

Vielä anteeksipyyntö sinulle ystäväni, joka odottelit vesi kielellä horsmasatoa parvekeruukuistani; nyt lähtivät kuokkavieraat juurineen. Hormasadon voi kyllä hakea pihaltakin, en suostu luovuttamaan niille kallisarvoista kasvutilaa parvekkeelta. Tosin olisi hauska tietää, onko joku levittänyt luonnonmukaisuuden ja villivihannesten käytön aatetta parvekeoloihin. Ainakin yhden - muotoonleikatun tosin - koivun olen nähnyt kalliolaisella parvekkeella, mutta entä suuremmassa mittakaavassa? Voisiko parvekkeensa täyttää poimulehdillä, voikukilla, nokkosilla, vuohenputkilla, horsmilla, siankärsämöillä... Hauska ajatus sinänsä, mutta täällä Suomessa, missä jokaisesta puistopläntistä tai lähimetsästä riittää ruokatarpeita kerättäväksi, tuollainen omistautuminen vaatinee... no, omistautumista. Tosin omakohtaisesti on todistettu, että kun parvekkeensa jättää yhdeksi kesäksi oman onnensa nojaan, on siellä nopeasti rehevä kasvusto kaikenlaista villiä, eli ehkä tuollainen luonnonmukaistaminen kävisi helpostikin.

Miksiköhän muuten parvekepuutarhat kuvataan aina jossain hulppeissa lasitetuissa kesähuoneissa? 70-luvun kerrostaloissa (puhumattakaan vanhemmista taloista) asuville puutarhalehtien sivuilla esiteltävät parvekkeet ovat vain kaukainen haave. Tai eivät ehkä haavekaan, sillä ainakin itse pidän omasta lokeroparvekkeestani, mutta aivan eri maailmasta ne joka tapauksessa ovat. Ja lasitetulla parvekkeella varustetussa asunnossa asuneena voi todeta, että lasit eivät aina ole pelkästään plussaa, etenkin jos ne eivät aukea kunnolla ja suunta on suoraan etelään. Kuumuus voi käydä tappavaksi kasveille.

Lopuksi vielä palstamuistoja viime kesältä.

Ihanaa kirveliä, joka täytyy nauttia tuoreena (ja jota ei kannattaisi päästää kukkimaan, mutta minkäs teet, kun ei raaski leikata koko kasvustoa alas):

Myöhempi huomio: onko tuossa nyt sitten kuitenkin korianterin kukintoja? Taitaa olla. Herkkua on sekin ja yhtä lailla sitä kannattaisi leikkoa, jotta ei pääsisi kukkimaan.

Koristekrassia; jonkinlainen jaloste itse kerätyistä siemenistä. Aikoinaan kasvattelin hienoja lajikkeita jotka nyt ovat muuntuneet kaikki samanlaisiksi. Kasvatan uskollisesti krassia, vaikka jostain syystä en saa sitä menestymään kunnolla ja unohdan säännöllisesti kerätä siemenet kapriskorvikkeina säilöttäviksi.

Lehtikaali on mitä mainioin kasvatettava; helppo, satoisa ja maistuva. Ja ihan hienon näköinenkin, minkä myös kesäkukkaistutusten suunnittelijat ovat huomanneet. Edessä oleva italialainen lajike osoittautui kauniiksi, mutta ei läheskään niin makoisaksi ja satoisaksi kuin taustalla näkyvä hyötykasviyhdistyksen myymä lajike (siemenepussit ovat siellä kaukana, joten en pääse tarkistamaan nimiä). Palsternakkakin kurkottelee siinä lehtiään - äläkää vaan erehtykö luulemaan sitä huonosti kitketyksi vuohenputkeksi.


Ja tietysti vielä nigellaa, nimikkokasviani. Kuvassa ryytineitoa, jonka mustat siemenet antavat hauskan vivahteen kaikenlaisiin ruokiin, mutta etenkin tomaattikeitto nousee nigellan maustamana gourmet-luokkaan.

Huhtikuu

Huhtikuu on oikukas kuukausi. Aurinko saattaa paistaa lämpimän näköisesti, mutta ulkona vastaan iskeekin jäätävä viima. Tai kuten eilen, aamu valkenee kuulaan aurinkoisena, kylmänä, mutta tuulensuojapaikoissa lämmön voi jo tuntea. Mutta sitten säätila vaihtuukin yllättäen räntään ja rakeisiin. Kun herää aikaisin nauttimaan aurinkoisesta aamuretkeilystä, ja kun puoleltapäivin palaa kotiin räntäsateessa, tuntuu päivä niin riittoisalta, että yhdessä vuorokaudessa tuntee eläneensä kaksi.

Tänään Hatanpään arboretumissa viima riepotteli kasveja niin, että ne eivät pysähtyneet valokuviinkaan. Pajunkissat tanssivat tuulessa.

Kevätlumipisarat helmeilivät nurmella. Sitkeästi kasvit sietävät raakaa viimaa, vaikka ne näyttävät niin hennoilta ja haavoittuvaisilta.

Kuvasaalis jäi vähäiseksi, sillä lainakamerasta loppuivat patterit heti alkuunsa. Mutta ei minulla ole kiire, sillä kaipaan kuvata kukkia ja värejä ja niitä saa vielä odottaa. Kaikki on vasta alussa.

Kevään ensimmäisiä

Talvi meni ja kevät saapui aika yllättäen. Talvi on muutenkin kulunut huomaamatta, miltei elämättä, lähinnä työtä tehden tai työnteosta hermoillen. Mutta nyt on kevät ja pitkät illat ja päivän aktiivinen aika lähes tuplaantunut. Retkeily voi taas alkaa.

Kevään ensimmäisiä näkyi tänään aamuretkellä: krookuksia, sinivuokkoja ja kuikkia, noita jylhiä muinaislintuja. Ja paljon muutakin tietysti. Nyt saa koko ajan arpoa, pitäisikö käsillä kameraa vai kiikareita. Kamera vei voiton ja tavoitti keltaisenkuultavia narsissinalkuja.


Nuorempana en pitänyt krookuksista. Niissä oli mielestäni jotain pönöttävää. Mutta nyt on mieli muuttunut, kuten niin monessa muussakin asiassa. Kevätsahrami (Crocus vernus) kuulostaa jo nimenäkin keväiseltä. Safframinkeltainen on kevään väri. Vielä vähän aikaa on odotettava keltaisuuden paljastumista terälehtien suojasta.


Sinivuokot ovat leskenlehtien ohella merkkikasveja. Niissä on jotain kovin urheaa, kun ne ponnistelevat pölyn ja kuolleiden lehtien keskeltä kohti valoa. Urheita ja uutteria ovat muurahaisetkin, jotka levittävän sinivuokkojen siemeniä valloittamaan uusia kasvupaikkoja. Ja eikö vain maksaan viittaava nimi Hepatica nobilis olekin hyvin hahmotettavissa?


Ostin kasvilamppusysteemin ajatuksena paneutua täysillä versotusharrastukseen (eihän se ole harrastus eikä mikään, missä ei tarvita varusteita). Nyt ikkunalla kasvaa vaihtelevasti auringonkukkaa, sinappikaalia ja vihanneskrassia - kaikki kurkotellen kohti pohjoisenpuolesta luonnonvalonlähdettä, välittämättä vähääkään kalliista kasvivaloista. Myös ikkunayrttini korianteri ja kirveli näyttävät aneemisilta, joten valon teho vähän mietityttää. Eiliset messutuliaiseni, lakritsan makuisen Tagetes filifolian, muuten vaan hyvän tuoksuisen pelargonin nimeltään "Clorinda" sekä kultalehtisen pelargonikaunokaisen nimeltään "Crystal palace Gem" sijoitan suosiolla ikkunalaudoille yrittämättäkään mahduttaa niitä kasvivalojen vaikutuspiiriin. Ulos pääsevät kaikki kunhan sää lämpiää ja saan parvekkeelta viimekesäiset koivuntaimet ja muut sissikasvit karkoitettua.

Siipiä ja pompuloita

Puutarharetkeilyni rajoittuu nykyään katuviheralueiden tarkkailuun ja ihmisten talvipihoille kurkkimiseen. Mutta onneksi kävelytielläkin voi kohdata jäänteitä menneestä kesästä. Hassu sana muuten tuo viheralue. Aika suuren osan vuodesta viheralueet ovat Suomessa kaikkea muuta kuin vihreitä.

Omenoita, vieläkin omenoita. Eivätkö linnut syö jäätyneitä hedelmiä?

Orapihlajan mustat marjat pilkuttavat valkoista talvimaisemaa.

Mongolianvaahteran hiljaa rapisevat lenninsiivet päästävät kulkijan sukeltamaan hetkeksi herkästi koristetun holvikaton alle.

Ehkä jo ensi viikolla pääsen Tampereelle asti retkeilemään. Katsotaan kuinka käy.

Villiintynyt puutarha

Retkieni kohteet ovat muuttuneet. Nykyään asun kunnassa, missä ei taida olla leikkipaikkoja lukuun ottamatta yhtään puistoa. Mutta pihoja ja puutarhoja täältä kyllä löytyy.

Perjantainen päiväkävelyni muuttui puutarharetkeksi, kun huomasin päätyneeni villiintyneeseen puutarhaan. Paikka on minulle tuttu vuosien takaa ja kaikkien näiden vuosien ajan se on ollut aina yhtä kiehtova. Muistan kähveltäneeni sieltä luumuja ja omenoita ja harmitelleeni pensaisiin kuivuneita viinimarjoja. Puutarhalla on selvästi omistaja, sillä ajoittain sieltä paljastuu kaikenlaisia pieniä kohenteluja: yhdestä pensaasta on kerätty marjat, revennyt omenapuun oksa on tuettu, luumutiheikössä näkyy tikapuut. Mutta puutarha on silti villi ja elää omaa elämäänsä.

Tie puutarhaan jää pellonmutkan kätköön. Sinne pitää osata kääntyä kärrypolkua, mutta kun oikealle tielle on lähtenyt, alkavat puutarhan salaisuudet paljastua. Ensin tulee vastaan kirsikkapuita, vatukkoa ja pajuangervotiheikköä.

Seuraavaksi vänkkyräiset omenapuut, oksat hedelmien painosta repeilleinä.


Luumupuut kasvavat tiheänä metsikkönä.


Kaikkialla on aluskasvillisuutena ruusuja; kiulukoita kesän jäljiltä.


Puutarha päättyy pienen järven rantaan. Rannassa on vanha sauna ja jonkinlainen vaja. Puutarhan jälkeen, järven rantaa myötäillen, alkaa pähkinäpensaslehto. Melkoinen harvinaisuus alueella, jolla pähkinäpensaat kasvavat ilmastollisilla äärirajoillaan ja jossa lehtoalueet on suurimmaksi osaksi raivattu pelloiksi.


Kotimatkalla kävelen vanhaa koivukujaa. Sienitautiset tuulenpesät näyttävät kauniilta.


Retkeni loppupuolella törmään tähän vuodenaikaan melko eksoottiselta näyttävään väriin:

Retkellä talvipuutarhassa

Joko nyt?

Ei sentään; ei vielä ole kevät. Eletään talvea silloin kun se on käsillä. Mutta kevääseen voi silti pistäytyä vaikkapa retkeilemällä talvipuutarhassa.

Vuoden ensimmäinen päivä on kirkas ja kylmä.

Kasvihuoneista huokuva lämpö on sulattanut lumen jääpuikoiksi.

Sisällä on lämmintä ja kosteaa. Huuru haihtuu hitaasti silmälaseista ja kameran linssiltä. Talvipuutarha on puettu jouluisaksi; on joulutähtiä, hyasintteja, amarylliksia (siis jaloritarinkannuksia) ja kieloja. Vaikka ihmisiä on paljon - osa saapuu paikalle hiihtäen - eväitä voi mutustella rauhassa. On talvi, mutta toisaalta myös lämpimänviileä kevät. Lasi erottaa kaksi erilaista maailmaa.

Jostain syystä kukkien näkeminen ilahduttaa kovasti lumisesta talvimaisemasta saapuvaa retkeilijää. En ole ainoa kukkien kuvaaja; lähes jonotamme saadaksemme kukin ikuistettua omaksemme näitä värikkäitä kaunokaisia. Elämä jatkuu lumen ja jään keskelläkin.

Joulu tuntuu jo kaukaiselta, onhan päiväkin jo pidempi ja uuden vuoden myötä ajatukset tulevassa. Menneen joulun muistoksi kuitenkin vielä yksi joulukukkakuva.

(Omat amaryllikseni on ostettu pilkkahintaan nuppuisina joulunjälkeisestä alesta ja ne vasta aloittelevat kukintaansa. Käsite "joulukukka" on minulle enemmänkin tilannesidonnainen; amaryllikset ovat hienoja milloin vain.)

Puiden vanhuus

Herttoniemen kartanopuistoon kuuluu kummia.

Puuvanhuksien latvuksia kevennetään, jotta rungot jaksaisivat pysyä pystyssä vielä joitain vuosia tai vuosikymmeniä. Sata, sataviisikymmentä, ehkä kaksisataa vuotta on pitkä elinaika, joten väsymys on ymmärrettävää. Mutta nuorennusleikkausten jälki on kyllä surullista katseltavaa.

Voi tuota lehvästönsä menettänyttä lehmusta! Risukasoissa loistavat versojen punaiset, oranssit ja keltaiset silmut, jotka eivät enää avaudu pehmeiksi sydänlehdiksi.

Tämä raukkka näyttää suorastaan rivolta, paljaaksi riivityltä. Mutta ehkä tunnelma on keväällä toinen, kun huomio kiinnittyy tuohon yhteen versovaan oksaan, sen hennon vihreyden luomaan toiveikkuuteen. Kun ympäristö on siistitty irtileikatuista oksista ja linnut ovat ottaneet tyngät laulupuikseen. Ehkä.


Rungot näyttävät nyt kieltämättä nuorilta, kuin olisivat kasvaneet tiheässä metsässä ja joutuneet kilvan tavoittelemaan aurinkoa. Mutta niiden iän myötä muotoutunut persoonallisuus on kadonnut harottavan latvuksen ja lenkottavien oksien mukana.


Perustelut leikkauksille ovat hyvät ja kaupunkilaiset saavat olla tyytyväisiä siitä, että heidän hyvinvoinnistaan pidetään näin huolta. Nyt eivät puiden vanhuudenvaivat - tippuvat oksat ja lahoavat, kaatuilevat rungot - pääse vahingoittamaan heitä. Puistossa on turvallista kulkea tuulisellakin säällä.

Paljon muutakin on puistossa tapahtunut viimeisen kuvausreissun jälkeen. Kaneilta on nyt pääsy kielletty kaikkeen herkulliseen. Rusakot olivat ennen suojauksia ehtineet verottaa porraspielien ruusuja ja jättäneet verkottajille papanat merkiksi käynnistään - vetsenterävästi viillettyjen versonkärkien lisäksi. Herkkuhetket ovat nyt ohi ja pitkäkoipien on syytä etsiä ruokansa metsän puolelta.

Elämä jatkuu; vahojen puiden uupuessa uudet ottavat vauhtia kasvuunsa. Nuoruusvuodet on turvattu ainakin kanien tuhoilta. Ja toivottavasti myös ruohonleikkureilta ja siimaleikkureilta...

Viimeiseksi on vielä pakko laittaa ennen ja jälkeen kuva: etsi eroavaisuudet.

Ai niin! Tänään oli tällä erää viimeinen työpäivä kaupungin puistotyöntekijänä. Helsinkiläinen olen jatkossakin ainakin osittain, mutta ehkä retkeily nyt siirtyy enemmän Tampereen suuntaan. Ehkä.

Ensilumi

Ensilumi tuli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Joskus lokakuun lopulla satoi jo pikkuisen lunta, mutta se suli heti pois. Nyt lumi on pysynyt ainakin kaksi päivää, sillä vesivihmasta ja rännästä huolimatta sitä oli tänään iltapäivällä vielä pikkuisen jäljellä.

Talvi saapui myös Herttoniemen kartanopuistoon. Eilen en ehtinyt kuvaamaan, mutta tänään sain ikuistettua jäljellä olleen valkoisuuden.

Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa pilkistävä kaniverkko; niiden pystyttäminen taitaa olla tämän hetken kuumin ilmiö Helsingin puistoissa. Pupuilla on työllistävä vaikutus!

Vanhat kaikennähneet puuvanhukset ottavat piiskaavat viimat ja jäätävät räntäsateet tyynesti vastaan.

Vielä muistiinmerkintä tulevia vuosia varten; joulukausi avatui eilen punaisen paperitähden ilmestyttyä ikkunaan. Ulkona voi vihmoa ja pimentyä, mutta sisällä hohtaa lämmin punainen valo.