Siipiä ja pompuloita

Puutarharetkeilyni rajoittuu nykyään katuviheralueiden tarkkailuun ja ihmisten talvipihoille kurkkimiseen. Mutta onneksi kävelytielläkin voi kohdata jäänteitä menneestä kesästä. Hassu sana muuten tuo viheralue. Aika suuren osan vuodesta viheralueet ovat Suomessa kaikkea muuta kuin vihreitä.

Omenoita, vieläkin omenoita. Eivätkö linnut syö jäätyneitä hedelmiä?

Orapihlajan mustat marjat pilkuttavat valkoista talvimaisemaa.

Mongolianvaahteran hiljaa rapisevat lenninsiivet päästävät kulkijan sukeltamaan hetkeksi herkästi koristetun holvikaton alle.

Ehkä jo ensi viikolla pääsen Tampereelle asti retkeilemään. Katsotaan kuinka käy.

Syksyistä

Pitkään jatkuneen kesän jälkeen en millään usko syksyn todella saapuneen. Vasta siirryin käyttämään takkia töissä, ja nyt pitäisi olla jo villahousut, kaulurit, ranteenlämmittimet ja pipot matkassa.

Syksyn toimista hillojen keittäminen on jäänyt vähälle, sillä kukaan ei ole tänä vuonna tarjonnut ylijäämäomenoitaan hyödynnettäväksi. Vaan nyt porisee hellalla kaksi kattilallista metsäpäärynähilloa, kompostisäkistä valikoiduista mausteisen kirpeistä pikkupäärynöistä (Suomen suurimpiin lukeutuvasta päärynäpuusta, vai miten se menikään...?).

Syksy on saapunut myös Herttoniemen kartanon puistoon. Mietin keväällä, mitkä kasvit mahtavatkaan olla syksyn valtiaita. Vaahterat tietysti värikylläisine lehtineen!

Oma suosikkini on kuitenkin tuomi, joka saa keveän pastellisävyisen syysvärityksen. Parasta siinä on kuitenkin karvasmantelinen tuoksu, joka tavoittaa retkeilijän yhtäkkisesti ja katoaa taas yhtä salakavalasti. Seuraavassa kuvassa kaksi eri tahtiiin värittynyttä tomeraa tuomea vaahteroiden kupeella.

Tuomia kasvaa myös ensijäähän kuroutuneiden lampien rannoilla.

Lehmukset, vaikka muuten hienoja puita ovatkin, eivät oikein kukoista syksyllä. Tosin kyllä niidenkin luonne korostuu oksiston piirtyessä voimakkaana näkyviin putoilevien lehtien lomasta.

Ja onhan vielä tammet ja kellertyvät lehtikuuset ja ruskeiksi lakoavat saniaiset. Oikeastaan kaikki näyttää syksyllä kauniilta. Harmi, että lakastuminen ja maatuminen halutaan häivyttää puistoista. Mutta onneksi työntekijät eivät ole yhtä nopeita kuin syksy, joka muutamalla tuulenpyörteellä saa kaiken hetkessä uuden näköiseksi.

Syksy värittää, mutta tekee maiseman toisaalta myös kovin paljaaksi. Kesän kukkaloistossa röyhistellyt barokkipuutarha on nyt autio ja hienostuneen vähäsävyinen.

Kaikille ensikertalaisille metsäpäärynähillon keittäjille tiedoksi: piskuiset hedelmälohkot pehmenevät piinallisen hitaasti. Keitoksen tuoksu on huumaaavan mausteinen, hyvin voimakas, mutta hillon maku ei ihan täytä tuoksun lupauksia. Ihanaa kuitenkin kun on jotain omatekoista varastossa kylmien talvipäivien varalle!

Valkoisessa on kaikki värit

Valkoinen on kevään väri siinä missä vihreä ja keltainenkin. Kävin eilen Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa tutkailemassa valkoista (ja vähän muutakin, mutta siihen palaan myöhemmin). Tällaisena sadepäivänä olisi ihana kuljeksia ja kuvailla kaikkien näiden aurinkopäivien jälkeen, mutta työnteko sateella vie voimat niin tyystin, että ainakaan tänään en ole jaksanut poistua kotoa enää mihinkään. Siispä pidän sadetta sisällä ja muistelen eilistä aurinkoa.

Ennen valkoista kuitenkin katsaus väriä vaihtavaan latvustoon. Tasan kymmenen päivää sitten otin kuvan samasta paikasta.

Valkoiset narsissit ovat kauniita. Keltaiset sukulaisensa ovat iloisia ja hauskoja, ehkä hieman arkisiakin, mutta valkoisissa on jotain herkkää ja hienostunutta. Kasvitieteellisestä löytyi uusi tuttavuus; orkideanarsissi. Sirojen kukkien tuoksu oli vienon suloinen.

Muitakin narsisseja vielä näkyi, vaikka niiden kukinta taitaa olla jo loppusuoralla.


Nyt kun jumiutuin narsisseihin, en voi olla lisäämättä joukkoon vielä lemmikkiäni, runoilijannarsissia. Oikea nimi (jos kasvilla nyt voi olla oikeaa nimeä; tunnistettava taitaa olla parempi ilmaus) on muistaakseni valkonarsissi. Kaverusten kuva on suvun kesäpaikasta ja tätini on kertonut istuttaneensa narsissien sipulit joskus kuusikymmentäluvulla. Sipulien alkuperää hän ei ikävä kyllä muistanut. Narsissit ovat kukkineet samalla paikalla jo vuosikymmeniä ilman mitään erityisempää hoitoa.

Takaisin kasvitieteelliseen! Kirjoitin viimeksi kirsikoiden ja muidenkin hedelmäpuiden kukkien kauneudesta. Sanojen vakuudeksi liitän vielä kuvan kukkivasta hapankirsikasta.

Lisää kauniita hedelmäkukkijoita. Ensimmäisenä esittäytyy luumu:

Ja vielä henkilökohtainen suosikkini; ussurinpäärynä. Ussurinpäärynä on kasvanut äitini pihalla jo vuosia ja sen kukinta on aina upea. Yhtään päärynää puu ei kylläkään ole tehnyt. Ehkä se tarvitsisi pölyttäjän. Tosin luin jostain, että puun hedelmät eivät ole erityisen makoisia, ja puuta onkin luonnehdittu koristepäärynäksi. Joka tapauksessa ussurinpäärynä on kaunis ja ilmastollisesti melko kestävä. Kauniiden kukkien lisäksi puu saa upean syysvärin ja sen lehdet ovat hauskan ripsureunaiset.

Hedelmäpuiden jatkeeksi luonnonvaraisenakin esiintyvä oratuomi, jonka kirpeitä luumarjoja voisi käyttää vaikkapa mehuksi.

Valkoista, valkoista. Tuntuu että juuri nyt kaikki kukkii valkoisena. Tuomet, joiden tuoksu on syrjäyttänyt poppelien makean lemun, norjanangervo kaartuvina kukkaputouksina, hedelmäpuita, hedelmäpuita.

Jotain kummallista ja eksoottistakin kasvitieteellisestä löytyi...

Kirsikankukkia

Hanami jäi kokematta ja sakura näkemättä Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa, mutta onneksi kotoinen hapankirsikka aloittaa kukintansa hieman rusokirsikoita myöhemmin. Ihan pian omenat ja päärynät seuraavat kirsikoita. Puistoissa soisikin olevan enemmän marjoja ja hedelmiä tuottavia puita, ei pelkästään esteettisiä elämyksiä. Rusokirsikka on viehättävä kaikessa vaaleanpunaisuudessaan ja sopii varmasti japaninkirsikan korvaajaksi, kun haetaan japanilaista tyyliä. Mutta ei suomalainenkaan tyyli omenankukintoineen olisi hassumpi, ja syksyllä olisi muun viehätyksen lisäksi tarjolla omenoita kaupunkilaisille. Miksi ihmeessä hedelmä- ja marjapuita käytetään niin vähän julkisissa istutuksissa? Ei kai taustalla vain ole hedelmänviljelijöiden salaliitto, tai vain pelko siitä, että kaupunkilaiset saattaisivat saada ilmaiseksi jotain muutakin kuin silmäniloa. Tampereella sai makoisia omppuja Koskikeskuksen kulmilla olevasta puistikosta, mutta nyt sekin alue on viherrakennettu kivipengerryksin.

Hapankirsikankin kukkaset ovat joka tapauksessa kauniita, eikä niiden viehätystä ainakaan vähennä tieto kirsikankukkien merkityksestä japanilaisessa kulttuurissa. Jotain olennaista kukkien merkityksestä japanilaisille voimme lainata myös itsellemme. On tärkeää pysähtyä ja katsella, vain olla ja ihailla. Ja myös tajuta hetkien katoavaisuus; kuinka pian kirsikankukat varisevatkaan.
"Miten ovatkaan
maailmamme kaltaiset
kirsikankukat:
silmissä puhjettuaan
ne silmissä kuihtuvat."

On Tuomas Anhava suomentanut tuntemattoman japanilaisen runoilijan kirjoittaman tankan.

Puutarharetkeilijäkin tiedostaan kevään jokaisen hetken ainutlaatuisuuden, mutta ei aio stressata itseään sillä, että kukat senkun kukkivat ja jo varisevatkin, ilman että niihin on ehtinyt kunnolla perehtyä. Keväällä tulee liian helposti sellainen tunne, että pitäisi olla yhtä aikaa miljoonassa eri paikassa; pitäisi sekä istua, nauttia ja ihailla, että uurastaa ja valmistella kasvimaata ja kaikenmaailman puutarhoja kesään. Yritän yhdistää nämä molemmat puolet, joten istuskelen kasvimaalla ja kuuntelen puistoissa lintukonsertteja. Saattaa olla hyväkin, että rajallinen aika pakottaa tarttumaan hetkeen juuri silloin kun se on käsillä.