Keväästä kesäksi

Yhtäkkinen kesä. Silmut kasvoivat pieniksi lehdiksi hetkessä, muutaman päivän aikana. Keskiviikkona tunnistimme työpaikalla epämääräisen pieniä kartanopioninalkuja ja jo perjantaina ne seisoivat korkeina, nuppuisina. Hiirenkorvajuomien ja pihlajanlehtisalaatin aika vilahti ohi, mutta onneksi muuta purtavaa löytyy ulkoa vielä pitkään. Helatorstaina oli Hatanpään arboretumissa kuitenkin vielä kevät, käenrieskat ja muut sipulikukkijat valloillaan:


Kasvimaani on nyt maantieteellisesti niin kaukana, että hoitotoimet täytyy tehdä silloin kun sattuu maisemiin, säätilasta ja ajankohdasta riippumatta. Vappuna saimme muokattua maata ja kylvimme härkäpavut, lehtikaalit, kyssäkaalit, persiljat, porkkanat ja palsternakat (syksyllä maahan unohtuneista palsternakoista saimme oivallisen sosekeiton - yksi monivuotisen palstan iloja, joista nyt ensimmäistä kertaa pääsen nauttimaan). Käytimme niitä siemeniä, mitä kaapeista sattui löytymään - jotkut olivat todellista vuosikertatavaraa, mutta toivottavasti lähtevät kasvuun. Seuraavan kerran pääsen palstalle touko-kesäkuun vaihteessa, joten nytpä nähdään sekin, kuinka hyvin palsta hoitaa itsensä. Olen ennenkin jättänyt kasvit oman onnensa nojaan kuukaudenkin ajaksi, mutta en koskaan näin kasvukauden alussa. Onneksi palstan toinnen hoitaja pääsee ainakin kerran, ehkä kaksikin tässä välillä katsastamaan kastelutarvetta, mutta vähäiseksihän se jää verrattuna normaalikevään vähintään pari kertaan viikossa tehtäviin vierailuihin.

Tältä palstalla näytti vappuna (huomannette, että en ole kovinkaan pedanttinen - tästä eräät voivat kyllä olla eri mieltä - vaan tärkeintä on saada jotain kasvamaan, käytävien suoruudesta ja siisteydestä viis). Elämme siirtymävaiheessa kohti kateviljelyä; maan muokkaaminen saa loppua kokonaan kunhan kasvupenkkien paikat muotoutuvat kohdilleen.


Olen kasvimaan puutteessa muokannut pikkuisen parvekkeeni kasvimaaksi. Ruukkuissa ja laatikoissa on kasvamassa salaattia, kesäkynteliä, persiljaa, rohtosamettikukkaa, kuukausimansikkaa, lamopinaattia ja kirveliä. Lisäksi tilaa on jätetty salkopavuille, koristekrassille ja vielä määrittelemättömille yrteille. Timjamia nyt ainakin, ehkä ranskalaista rakuunaa, basilikaa... Ja tietysti parvekkeella kasvaa myös pelargoneja ja orvokkeja ja samettikukkia; osa syötävien lehtiensä, osa kukkiensa ja osa tuholaisia karkoittavan vaikutuksensa takia. Ja muutama ihan muuten vaan, kun näyttävät niin mukavilta.

Vielä anteeksipyyntö sinulle ystäväni, joka odottelit vesi kielellä horsmasatoa parvekeruukuistani; nyt lähtivät kuokkavieraat juurineen. Hormasadon voi kyllä hakea pihaltakin, en suostu luovuttamaan niille kallisarvoista kasvutilaa parvekkeelta. Tosin olisi hauska tietää, onko joku levittänyt luonnonmukaisuuden ja villivihannesten käytön aatetta parvekeoloihin. Ainakin yhden - muotoonleikatun tosin - koivun olen nähnyt kalliolaisella parvekkeella, mutta entä suuremmassa mittakaavassa? Voisiko parvekkeensa täyttää poimulehdillä, voikukilla, nokkosilla, vuohenputkilla, horsmilla, siankärsämöillä... Hauska ajatus sinänsä, mutta täällä Suomessa, missä jokaisesta puistopläntistä tai lähimetsästä riittää ruokatarpeita kerättäväksi, tuollainen omistautuminen vaatinee... no, omistautumista. Tosin omakohtaisesti on todistettu, että kun parvekkeensa jättää yhdeksi kesäksi oman onnensa nojaan, on siellä nopeasti rehevä kasvusto kaikenlaista villiä, eli ehkä tuollainen luonnonmukaistaminen kävisi helpostikin.

Miksiköhän muuten parvekepuutarhat kuvataan aina jossain hulppeissa lasitetuissa kesähuoneissa? 70-luvun kerrostaloissa (puhumattakaan vanhemmista taloista) asuville puutarhalehtien sivuilla esiteltävät parvekkeet ovat vain kaukainen haave. Tai eivät ehkä haavekaan, sillä ainakin itse pidän omasta lokeroparvekkeestani, mutta aivan eri maailmasta ne joka tapauksessa ovat. Ja lasitetulla parvekkeella varustetussa asunnossa asuneena voi todeta, että lasit eivät aina ole pelkästään plussaa, etenkin jos ne eivät aukea kunnolla ja suunta on suoraan etelään. Kuumuus voi käydä tappavaksi kasveille.

Lopuksi vielä palstamuistoja viime kesältä.

Ihanaa kirveliä, joka täytyy nauttia tuoreena (ja jota ei kannattaisi päästää kukkimaan, mutta minkäs teet, kun ei raaski leikata koko kasvustoa alas):

Myöhempi huomio: onko tuossa nyt sitten kuitenkin korianterin kukintoja? Taitaa olla. Herkkua on sekin ja yhtä lailla sitä kannattaisi leikkoa, jotta ei pääsisi kukkimaan.

Koristekrassia; jonkinlainen jaloste itse kerätyistä siemenistä. Aikoinaan kasvattelin hienoja lajikkeita jotka nyt ovat muuntuneet kaikki samanlaisiksi. Kasvatan uskollisesti krassia, vaikka jostain syystä en saa sitä menestymään kunnolla ja unohdan säännöllisesti kerätä siemenet kapriskorvikkeina säilöttäviksi.

Lehtikaali on mitä mainioin kasvatettava; helppo, satoisa ja maistuva. Ja ihan hienon näköinenkin, minkä myös kesäkukkaistutusten suunnittelijat ovat huomanneet. Edessä oleva italialainen lajike osoittautui kauniiksi, mutta ei läheskään niin makoisaksi ja satoisaksi kuin taustalla näkyvä hyötykasviyhdistyksen myymä lajike (siemenepussit ovat siellä kaukana, joten en pääse tarkistamaan nimiä). Palsternakkakin kurkottelee siinä lehtiään - äläkää vaan erehtykö luulemaan sitä huonosti kitketyksi vuohenputkeksi.


Ja tietysti vielä nigellaa, nimikkokasviani. Kuvassa ryytineitoa, jonka mustat siemenet antavat hauskan vivahteen kaikenlaisiin ruokiin, mutta etenkin tomaattikeitto nousee nigellan maustamana gourmet-luokkaan.

Palstalla

Taas villivihannestiedonanto: nyt porisee liedellä nokkos-poimulehti-horsmanverso -muhennos haudutetun punajuuren lisukkeeksi. Villivihreiden nappaaminen puistosta töiden jälkeen vei noin kymmenen minuuttia, eli saman kuin kaupassakäynti. Eikä maksanut mitään.

Palstaviljelijän kiireisimmät ajat ovat käsillä -oikeastaan olisivat olleet jo useamman viikon ajan - mutta minä vain poden uupumusta. Raskaan ruumiillisen työn jälkeen palstanpitäminen ei tunnu rentouttavalta harrastukselta, vaan pikemminkin rangaistussiirtolalta. Toimistotyöaikoinani muistan suorastaan kiirehtineeni palstalle ja viipyneeni siellä myöhäiseen iltaan saakka, mutta nyt suunnittelen etukäteen ne muutamat päivät, jolloin en todennäköisesti olisi niin hirvittävän väsynyt. Epätoivoa lisää se, että uutena vuokralaisena saan kitkeä viljelemättömänä olleelta aarilta kasapäin valvattia ja juolavehnää. Tämä harmi ei ole uusi kokemus, sillä useasti muuttavana tavakseni on tullut laittaa palsta kuntoon ja lähteä sen jälkeen uusiin maisemiin. Olen ollut aika kunnianhimoinen palstan suhteen, joten töitä on todella saanut paiskia.

Vaan nytpä muuttuu tahti. Olen päättänyt tehdä vain välttämättömän (tosin ystävättärelläni saattaa olla hieman eri käsitys välttämättömästä ja jos häneltä kysytään, uurastamme edelleenkin liikaa). Vain kasvupenkkien paikat käännetään, käytävät saavat jäädä juolavehnäkölle ja myöhemmin ne katetaan kitkuutuotoksilla. Osa palstasta jätetään kesäkukkakesannolle, jonne kylvetään viime syksynä taskunpohjalle unohtuneita kehäkukan, unikon ja samettikukan siemeniä. Pesämunana palstalla kasvaakin jo päivänkakkaraa, joka on todennäköisesti viheliäinen kiusa muiden viljelijöiden mielestä. Koska palsta oli (kohtuuttoman) kallis, siihen ei uhrata mitään ylimäärästä. Kalkkia on ostettu, mutta lannoitus saa luvan hoitua ruohosilpulla, jota toivoakseni saan koko kesän. Silpun kuljettaminen linja-autolla ja metrolla vaatii tosin vielä miettimistä. Yritän kulkea silmälaput silmillä hienosti hoidettujen palstojen ohi, jotta en saisi liikaa paineita.

Ystävättäreni haluaisi hoitaa palstaa vieläkin pelkistetymmin. Olisikin hienoa joskus kokeilla, kuinka vähällä työllä ja rahalla selviäisi. Esimerkiksi siemenistä suuren osan voisi kerätä itse. Ja kateviljelyllä voisi tehdä maan kääntämisen ennenpitkää tarpeettomaksi. Nyt palstalle on jätetty kasvamaan nokkosia sekä syötäväksi että lannoitteen ja mahdollisesti myös torjunta-aineen raaka-aineeksi. Rohtoraunioyrttiä suunnittelin nappaavani erään palstalle johtavan kävelytien varrelta; metsikköön on luotu suuri hylkymaa-alue, jonne tuodaan kaikki rivi- ja omakotiasujien mielestä tarpeeton tavara puutarhasta. Rohtoraunioyrtistäkin saa mainiota lannoitetta. Tällaisten puolivillien kasvien kasvattaminen palstalla vähentäisi työtä ja olisi täysin ilmaista. Vuohenputkellekin voisi pyhittää oman nurkkauksensa, ja voikukalle, vaikken sen karvaasta mausta niin kovasti pidäkään. Myös viimevuotinen palsta oli sakeanaan juolavehnää ja silloin aloimme miettiä kasvin mahdollista hyötykäyttöä. Toivo Rautavaaran Mihin kasvimme kelpaavat -kirjasta selvisikin, että juolavehnä on todellinen arvokasvi. Ravintoarvoltaan sen juuri on suunnilleen viljan veroista, ja siitä jauhettua jauhoa on käytetty useissa euroopan maissa jauhon lisänä. Kirjasta löytyi myös mielenkiintoisen tuntuinen juolavehnäkeiton ohje. Eli juolavehnällekin voisi jättää palstalla oman nurkkauksensa. Mutta eipä tuollainen vaihtoehtoinen palstaviljely aivan vaivatonta olisi. Ongelmat alkaisivat viimeistään silloin, kun kasvit alkaisivat valloittaa toisiltaan tilaa. Ja saahan noita villivihenneksia ihan luonnostakin, joten niiden takia ei kannata maksaa palstavuokraa. Mutta pelkistetyn viljelyn ajatusta kannattaisi kyllä kehittää. Jos ei muuten, niin vastaiskuna palstojen kilpavarusteluviljelylle.

Nyt olisi kiireesti kylvettävä kesäkurpitsat ja salkopavut. Tänä vuonna ikkunaolosuhteet ovat mainiot, joten nyt ei tarvitse ottaa taimia päiväksi mukaan autoon saamaan valoa ja lämpöä, kuten joskus aiemmin olen tehnyt. Jouduin käyttämään autoa töissäni, joten kasvit näkivät kaikenlaista ennen lopullista juurtumistaan palstan multiin. Kuvassa pesuvadissa kasvavia krassinpoikasia muutaman vuoden takaa.

Elämän puut

Nyt on kerätty nokkosia ja maitohorsmanversoja hyvällä menestyksellä helsinkiläisestä puistosta. Eli onnistuu villivihannesten korjaaminen keskellä kaupunkiakin! Sittemmin olen myös lukenut, että kyseinen harrastus on suuressa suosiossa mm. New Yorkin keskuspuistossa, missä aiheesta järjestetään jopa opastettuja retkiä.

Ruoka on aina kiinnostava aihe, mutta puista piti kuitenkin kirjoittamani. Satuin alkuviikosta sekalaiseen lounasseurueeseen, missä suureen ääneen päiviteltiin kaupunkilaisten viherpiipertäjien intoa suojella kaikki ikäloputkin puut. Ehkä maaseudulla asuvasta metsäalan ammattilaisesta on hassua kiintyä yksittäisiin puistopuihin, mutta minusta - niin maalainen kuin olenkin - kyseessä on todella myönteinen ilmiö. Hyvänä esimerkkinä on vaikkapa lasipalatsin kulmalla kasvanut isoriippasalava, jonka luhistuminen aiheutti suorastaan kansansurun. Suuret puut luovat ympärilleen aivan omanlaisensa tunnelman, jota ei välttämättä tietoisesti tunnista, mutta jonka huomaa viimeistään silloin, kun puu yhtäkkiä onkin poissa. On upeaa, että ihmiset kaikessa kiireessäänkin ehtivät nähdä ympäristönsä puut ja vieläpä kiintyä niihin, vaikka ne eivät varsinaisesti tuota mitään eikä niistä nauttimisesta tarvitse maksaa. Puut vain elävät ja olemassaolollaan tuottavat hyvinvointia ohikulkijoille ikään ja asemaan katsomatta. Vastikkeettomasti ja passiivisesti.

Puistojen muut ovat sikälikin merkittäviä, että metsässä harvoin, Suomessa ei oikeastaan koskaan, tapaa ikääntyneitä jalopuita lukuisine asukkeineen. Vanhat puistopuut ovat elinehto useille eliölajeille hyönteisistä ja linnuista erilaisiin kääpiin. Esimerkiksi Herttoniemen kartanopuistossa asustaa (ja pesiikin) mm. lehtopöllö ja suloisesti uhuileva uuttukyyhky. Vanhojen puiden runkoihin on kiinnitetty pyydyksiä hyönteislajiston selvittämiseksi. Ja toimivatpa vanhat puut kasvualustanakin nuorille ja sopeutuvaisille pensaille. Eräässäkin kartanopuiston puussa kasvaa jo melkoisen kookas pihlaja ja myös terttuselja on löytänyt kasvusijan oksanhaarukasta.

Puut antavat perspektiiviä aikaan; niiden kasvua seuraamalla voi todeta ajan kuluvan ja vanhojen puiden juurella on lupa tuntea itsensä ja oma aikansa pieneksi. On jännittävää miettiä, mitä kaikkea iäkkäät puut olisivatkaan elämänsä aikana voineet nähdä, mikäli tarkkailisivat maailmaa ihmisen kaltaisesti. Helposti puun mieltää persoonaksi, ystäväksi ja sielunsiskoksi. Erityisesti vanhoilla puilla on omanlaisensa luonne ja persoona. Puiden luonne ajan ja iäisyyden mittarina näkyy myös vaikkapa vanhassa tavassa kirjata tärkeitä tapahtumia, syntymiä ja kuolemia, puiden runkoihin. Suomalaisessa muinaisuskossa haluttiin varmistaa vainajan liittyminen kuolleiden yhteisöön merkitsemällä hänen tietonsa karsikkopuuhun. Samalla haluttiiin estää vainajaa palaamasta eläven yhteisöön kummittelemaan. Seuraavassa kuvassa on näkymä vienankarjalaiselta metsähautausmaaalta. Kuva on muutaman vuoden takaa. Siinä ei näy karsikkopuuta, mutta kiinnostavana ilmiönä tapa jättää haudat luonnon haltuun. Esimerkiksi kaatuneet puut saavat hautausmaalla jäädä niille sijoilleen, samoin hautamuistomerkit voivat maatua rauhassa omaan tahtiinsa. Ihminen palaa kuolemassa takaisin luonnon yhteyteen.
Niin, mielestäni ei siis ole ollenkaan merkityksetöntä, saati lapsellista, kiintyä puihin. Toki puutkin muuttuvat vanhenemisen myötä; nuoruuden jäntevyys katoaa ja lahoviat alkavat vaivata. Tämä muutos lisää puun viehättävyyttä, mutta voi toisaalta tehdä puusta vaarallisen ihmiselle. En nyt tarkoita sitä, että putoilevat risut naarmuttavat autoja ja lehdet roskaavat parvekkeita. (Eräänkin puutarhakoulun pihalta yritettiin kaataa komea okakuusi vain siksi, että rehtorin autopaikka sattui olemaan puun alla ja tuliterä auto pihkaantui ikävästi. Onneksi kaatoaikeet jäivät ainakin silloin vain yritykseksi.) Vanhat puistopuut katkeilevine oksineen voivat olla todellinen vaara vaikkapa myrsytuulella. Olisi kuitenkin suhteetonta hätävarjelun liioittelua kaataa kaikki vanhat puut varmuuden vuoksi. Mikä siis neuvoksi? Ainakin se, mitä vanhoissa puistoissa nykyään jo tehdäänkin, eli puiden kuntoa tarkkaillaan säännöllisesti. Hullulta tuntuisi varoittaa ihmisiä vaarallisista puista, mutta ei sekään vaihtoehto ole poissuljettu. Esimerkiksi puistotyöntekijöitä on aiheellisesti kehoitettu pysymään loitolla vanhoista puista kovilla tuulilla. Mikäli mahdolliset vaarat olisivat tiedossa, eivät yksittäiset valitettavat onnettomuudet aiheuttaisi ehkä niin suurta kohua eikä lahoamassa olevien puiden kaatamisella tarvitsisi pitää niin kovaa kiirettä.

Puut ovat paitsi tärkeitä, myös kauniita (mikäli noita asioita nyt voi erottaa toisistaan). Nyt on oivallinen aika seurata lehtien puhkeamista ja kasvua. Ja mahdollisesti, varovaisesti ja hienovaraisesti, nauttia kasvun voimasta myös sisäisesti vaikkapa koivunmahlan tai koivunlehtisiman muodossa.