Japanilaiseen tapaan

Retkeilin sunnuntaina Roihuvuoren japanilaistyylisessä puutarhassa. Siellä oli jo syksyn tuntua.

Kirsikkapuut, joita en ikinä ehtinyt nähdä kukassa, hohtivat pastellisävyissä.

Keltaiset lehdet täplittivät sammalpuutarhaa.

Viehättävät saniaiset; herkät, lähellä haipumistaan.

Tällaiset elementit viehättävät minua japanilaisessa puutarhassa. Pidän siitä, että ympäristöä on muokattu hienovaraisesti; että se on ikäänkuin hallinnassa, mutta omilla ehdoillaan. Onkohan muilla japanilaisen tyylin ystävillä samankaltaisia ajatuksia? Roihuvuoren puutarhaa kutsutaan japanilaistyyliseksi, sillä sitä ei ole suunniteltu eikä kaikilta osin rakennettukaan ns. oikeaoppisen japanilaisen puutarhan periaatteiden mukaisesti. Pikemminkin se on saanut japanilaishenkisen luonteensa ikäänkuin vahingossa, minkä jälkeen luonnetta on alettu korostaa tuomalla paikalle elementtejä japanilaisesta puutarhasta. Eikö paikan henkeä kunnioittaen rakennettu puisto olisi riittänyt sellaisenaan, ilman näitä muualta tuotuja mausteita? Luulisin että olisi, mutta mausteet antavat kyllä ihan omanalaisensa säväyksen puistoon. Vaikka niistä ei erityisemmin pitäisikään, kuten minä en pidä vaikkapa näistä kiviasetelmista ja istuskelukentästä.

Eksotiikka on kaikesta huolimatta piristävää, vaikka peräänkuulutan edelleen sellaista suomalaista puutarhaa, johon panostettaisiin yhtä paljon käsityötä kuin esimerkiksi tuohon japanilaiseen. Sepä saattaisi olla eksoottinen elämys sekin.

En ole koskaan käynyt oikeassa japanilaisessa puutarhassa, joten en uskalla edes arvailla, miltä sellainen kokemus tuntuisi. Toisaalta en ole kunnolla vieraillut Roihuvuoressakaan, sillä käyntini siellä ovat olleet aika pikaisia. Seuraavalla kerralla taidan ottaa teetä termokseen ja runoja luettavakseni. Ehkäpä paikan tunnelma aukeaa vasta rauhoittumisessa.

Sitä odotellessa Syyslaulu 1787-1861 eläneeltä japanilaiselta runoilijalta, kuvataiteilijalta ja kalligrafilta Ema Saikoolta Kai Niemisen suomentamana.

"Kaiverruksin koristellusta räystäästä
riippuva tuulikello helähtelee,
maata lakaiseen Helteen herran valta on rauennut tyhjiin.
Ennen vihreät pisanginlehdet
eivät pitkään aikaan ole kertoneet sateesta,
haalistuneen punaiset loootuksenkukat
eivät jaksa vastustaa tuulta.
Säpsähdän hereille yksinäisessä vuoteessani:
taivaalta kuuluu varhain palaavien villihanhien kaakatusta,
vilpoinen tuulahdus pujahtaa sisään pienestä ikkunasta.
Tulee vähän sääli apeaa pyöreää viuhkaa,
joka äsken jouti jo hylätä arkkuun."

Täällä syksyn tuntee kurkien auroista. Viime perjantaina yhä uudet kurkiaurat kerääntyivät työpaikkani yläpuolelle ja siinä hetken suurena parvena kierrettyään ne jälleen erkaantuivat pienemmiksi auroiksi jatkamaan matkaansa. Ja hanhet; nekin ovat matkalla.

Päiväkahvilla Lenininpuiston kallioilla

Mikä ihana syyskesäinen vapaapäivä! Oivallinen päivä puutarharetkeilyyn termoskahvien varjolla; kyllähän kahvitella täytyy, vaikka olisi miten paljon muutakin tekemistä. Auringon valaistessa Vallilan kalliot, valaisevat auringonkukat ikkunalla sisälläolijoiden mieltä. Toinen kukka on tervehdys Kumpulan koulukasvitarhalta, toinen oman palstan satoa. Tällainen on oma ikkunanäkymäni. Saan katsella puita ja kallioita, mutta niin saavat monet muutkin Helsingin kantakaupungissa asuvat. Onneksi kaupunki on rakentunut kallioiden lomaan, jolloin osa vaikeimmin rakennettavista maastonkohdista on jäänyt vihreiksi mielenvirkistäjiksi asutuksen ja teiden keskelle.

Päivän retki suuntautui yhteen tällaiseen rakentamiselta säästyneeseen kalliopuistoon, Lenininpuistoon Linnanmäen kupeelle. Puisto on todellinen virkistyskeidas kaupungissa; keskeltä autojen melua ja katuvilinää voi pujahtaa suurten puiden varjoon, puronsolinaan ja lintujen lauluun. Valo ja varjo vaihtelevat, kallioiden takaa ja lomasta pilkahtaa aina uusia näkymiä, siellä täällä on oivallisia paikkoja levähdykseen. Puistossa voi loikoilla aurinkoisella nurmella tai lukea salaisessa sopukassa puiden katveessa. Tuulen suhina peittyy välillä kirkunaan ja näkökentässä vilahtaa jokin huvittelukieputin, mutta ääni ei ole häiritsevä, pikemminkin hymyilyttävä.

Vapaasti soljuvaa vettä on puistoissa yleensä harmillisen vähän. Lenininpuistossa puro laskee kiemurrellen läpi puiston päätyen lähellä kulttuuritaloa olevaan altaaseen. Puro halkaisee kiviuomassaan nurmikon, luikertaa kalliohalkeamasta ja putoaa pienenä putouksena yli kallion. Virtaava vesi on kirkasta ja jo sen näkeminen virkistää mieltä.

Mielestäni hauskinta puistossa on portaat ja liuskekivipolut, jotka johtavat ei-mihinkään; ne alkavat tyhjästä ja päättyvät kivenkoloihin ja nurmilaikkuihin. Kuin kulkijaa johdateltaisiin unohtamaan päämäärätietoisuus ja houkuteltaisiin heittäytymään pieneen seikkailuun.

Puisto on rekennettu 1960-luvulla ja se on monella tavalla aikakautensa puutarhaihanteiden malliesimerkki. Yksi kiinnostava piirre on se, että puisto on alunperin suunniteltu Helsingin kaupungin ja Suomen puutarha-arkkitehdit ry:n puutarhanäyttelyä varten. Näyttelyalueesta pidetyn suunnittelukilpailun voitti Maj-Lis Rosenbröjerin ehdotus Kalliokukka. Suunnitelman nimi ei tee oikeutta puistolle, mutta huomionarvoista on se, että suunnitelmassa on todella ansiokkaasti hyödynnetty paikan alkuperäistä luonnetta. Paljon on tietysti muuttunut kun paljaista kallioista on rakennettu vihreä keidas, mutta paikan aluperäinen runko, itse kalliot, on jätetty tärkeäksi osaksi kokonaisuutta.

Lenininpuistossa kasvaa runsaasti helmiä kasviharrastajille, mm. useita arkoina pidettyjä tai muuten harvinaisia kasveja, joita ei kasva muissa Helsingin puistoissa. Puistosta on löydettävissä ainakin orjanlaakeri, koiranpensas, euroopanmarjakuusen lajikkeita, liuskahopeavaahtera ja lumiherukka. Maininnan arvoisia ovat myös Helsingin komeimmaksi mainostettu kanadanhemlokki sekä hibatuija ja kartiokuusi. Puiston keskiosassa kasvaa todennäköisesti Helsingin ainoa koreantuija, joka on helppo tuntea koristeellisista, alta valkoisista neulasista. Ei niin harvinaisia, mutta aivan ihania tunnelmanluojia ovat mm. vesialtaan partaalla kasvavat jalopähkinä ja riippajalava.

Lenininpuisto on muuten saanut nimensä vuonna 1970 V.I. Leninin satavuotisjuhlan kunniaksi. Sittemmin nimeä on ehdotettu vaihdettavaksi, mutta eipä kai nimi puistoa pahenna, vaikka nimellä ei edes olisi mitään tekemistä paikan kanssa. Vai pahentaako?

Kiitos muuten kaikille kommentoijille! Hauskaa, että olen saanut sukulaisten ja ystävien lisäksi uusiakin lukijoita. On kivaa saada vinkkejä uusista puutarharetkikohteista sekä löytää kiinnostavia blogeja omille lukulistoilleen.

Talvipuutarhan puistossa

Kauheaa kuinka aika kuluu. Työnteon vielä jaksoi, mutta nyt kun se yhdistyy opiskeluun, vaikkakin vain osa-aikaiseen, vapaata ei enää jää harrastuksiin. Tosin kuuliaisena työtekijänä olen velvollisuudentuntoisesti alkanut harrastaa rentoutusvenyttelyä pysyäkseni työkuntoisena koko pitkän syksyn. Puutarharetkeily on siis jäänyt vähemmälle, mutta onneksi kesän aikana kertynyttä retkisatoa on vielä perkaamatta.

Yksi mukava retkipaikka on Helsingin kaupungin talvipuutarha. Sinne eksyin viimeksi elokuun lopulla. Kasvihuoneet olivat kiinni, joten tulin vaihteeksi kierrelleeksi näyttävässä muotopuutarhassa.

Talvipuutarhan rakennutti kenraalimajuri Jakob Julius af Lindfors arkkitehti Karl Gustaf Nyströmin suunnitelmien mukaan. Lindfors lahjoitti rakennuksen Suomen puutarhayhdistykselle, joka piti alueella puutarhakoulua. Talvipuutarha avattiin yleisölle vuonna 1893.

Kaupunki osti talvipuutarhan ja puutarhayhdistyksen muut rakennukset vuonna 1907. Lindforsin tahto oli, että kaupunkilaiset saavat tutustua Talvipuutarhaan maksutta. On onni että näin ihanaan ympäristöön pääsee ilmaiseksi levähtämään, termoskahveille tai muuten vain tutkailemaan trooppisia kasveja.

Mutta nyt ei pitänyt puhua kasvihuoneista eikä eksoottisista kasveista, vaan puistosta. Puiston kuuluisin nähtävyys taitaa olla upea kukkiva muuri. Löysin keväisen kuvan takavuosilta ja vertailuksi sen alla on kuva elokuun lopulta.

Minua ovat aina kummallisesti kiehtoneet voimakkasti muotoon leikatut puut ja istutusten tarkka järjestelmällisyys ja symmetria. Mutta tulkoon nyt todetuksi, että en suosittele tällaisia ilmestyksiä kotipihoille; ne ovat parhaimmillaan erikoisuuksina tarkoin valituissa ympäristöissä. Ehkä tämä viehtymykseni on jäänne opiskeluajoilta, jolloin oli suurta muotia yhdistää villiä ja luonnonmukaista selkeärajaiseen geometriaan. Tai en nyt enää muista oliko se kovinkaan laaja trendi vai vain oma innostukseni.

Talvipuutarhan puisto on omistettu erityisesti ryhmäruusuille. Koska olen todella lusmulla tuulella, lainaan tekstiä suoraan Helsingin kaupungin rakennusviraston verkkosivuilta:

"Kaupunginpuutarhuri Svante Olsson suunnitteli ja rakennutti ruusutarhan vuonna 1924 geometrisen puutarhatyylin mukaiseksi. Ruusutarhassa on kokoelma sekä vanhoja että uusia ryhmäruusulajikkeita. Lajikkeet ovat vaihdelleet vuosien mittaan. Perinteisesti terassin kivimuurin edustalla on ollut väriltään keltainen ruusulajike, reunimmaisissa penkeissä kukkivat valkoiset ruusut, sitten vaaleanpunaiset ja keskellä tummanpunaiset. Ruusutarhan lajikkeiden valintaan on vaikuttanut kukan värin lisäksi lajikkeiden kestävyys. Ruusut kukkivat heinäkuusta pitkälle syksyyn. Ryhmäruusut ovat matalia, pitkälle jalostettuja ja yleensä pitkään kukkivia ruusuja. Nykyiset ryhmäruusulajikkeet ovat noin satavuotisen jalostustyön tulos. Niitä on jalostettu pääasiassa Länsi- ja Keski-Euroopassa sekä Yhdysvalloissa eikä lajikkeiden talvenkestävyyteen ole tarvinnut kiinnittää huomiota. Suomessa ongelmana on useimpien ryhmäruusulajikkeiden huono talvenkestävyys."

Että näin. Yritän palata puutarhalle vielä lähitulevaisuudessa, sillä yllättäen noilta mainitsemiltani verkkosivuilta löytyi todella hyvä selostus ja kartta alueella kasvavista ruusulajikkeista. Tuolla elokuun lopun pikakierroksella en niihin ehtinyt perehtyä.

Keskityin enemmän kesäkukkiin. Puutarhalla oli nimittäin menossa äänestys hienoimmasta kesäkukkaasetelmasta. Minä pidin tästä:

Tutkailin myös kasvihuoneiden edustalla olevaa kesäkukkaistutusta, joka oli siro ja viehättävä. Toisin kuin esimerkiksi herttoniemen kartanon vastaava, mitä en ole viitsinyt edes ikuistaa. On hauskaa, että tällaisia vanhanaikaisia istutuksia jälleen rakennetaan, vaikka luultavasti ne ovat kalliita.

Hrttoniemessä ongelmana taitaa olla se, että siellä yritetään yhdistää vanhoja elementtejä, kuten leikattuja puksipuita ja verililjapuita, edullisiin, tosin myös aikakauteen sopiviin, kesäkukkiin. Tuloksena on sekasotku, missä verililjat ja puksit hautautuvat kosmoskukkien alle eikä mikään näytä miltään. Asetelmassa täytyy olla ryhtiä ja rytmiä!

Toinen aika kummallinen kesäkukka-asetelma löytyy talvipuutarhan aidan ulkopuolelta, viereiseltä nurmikentältä. Katselin rakennelmaa alkukesästä ristiriitaisin tuntein: keskellä selkeää läpikulkupuistoa, vilkasliikenteisen tien vierellä, pönöttää pienipiirteinen ja krumeluurinen kukka-asetelma. Miksi tällainen söpöstely on sijoitettu tällaiselle paikalle?

Nyt loppukesästä kokonaisuus oli jo sulautunut osaksi maisemaa, mutta edelleen se tuntuu olevan liian kaikkea omassa ympäristössään. Liian värikäs, liian koristeellinen, liian kiemurainen. Tavallaan ihan kiehtova kuitenkin.

Talvipuutarhaan on siis suunnattava uudelleen ennen syyskylmiä ruusuja ihastelemaan. Mutta onneksi vielä on kesä. Ulkotyöntekijää säät suosivat!

Punajuuria puistossa

Ja muita kummallisuuksia kotikulmien kukkaloistossa. Vielä riittää himppusen valoa iltojen puutarharetkeilyyn, mutta valokuvat taitavat olla jo melko tärähtäneitä. Joko on syksy?

Tämä mehevä juurekas kasvoi Karhupuistossa, Kallion sydämessä. Punajuuret ovat tiemmä uusinta uutta kesäkukkarintamalla; sopiva jatko lehtikaaleille ja mangoldeille. Harmi että noita ei voi syödä - paitsi myyrät, jotka ovatkin herkutelleet erinäisissä kukkapenkeissä koko asetelman turmiolle. Eivät kuitenkaan täällä kivikaupungissa, missä kukat ovat saaneet kasvaa rauhassa sekä ihmisiltä että eläimiltä.

Nimen Karhupuistolle, entiselle Agricolanpuistolle, on antanut Jussi Mäntysen veistos Mesikämmen muurahaispesällä. Nuo Mäntysen eläinaiheiset veistokset ovat jollain tavalla viehättäviä; kotoisia mutta myös tyylikkäitä.

Karhupuiston erikoisuutena on se, että sen istutuksista huolehtii yhdessä kaupungin kanssa yhdistys, Karhupuiston kummit. Talkootoiminnan tähtäimenä on ollut jonkinlainen yhteisvastuullisuus, minkä on toivottu vähentävän puiston epätoivottua käyttöä. Ilmeisesti näin on tapahtunutkin ja puistossa on mukava selailla viereisestä kirjastosta lainattuja kirjoja tai juoda kahvit lippakioskista. Tosin itse olen päätynyt puiston penkillä huomattavasti edullisempiin termoskahveihin.

Karhupuiston lähellä on puisto, jonka erikoisuutena on - ainakin minun nähdäkseni - nimettömyys. Puistoa ei ole nimetty mihinkään löytämääni karttaan, vaikka se on uusi ja hieno. Puisto nousee Hämeentieltä Väinö Tannerin kentän kohdalta kohti Kallion kirjastoa. Yksi epävarma nimiehdokas olisi Ässäpuisto, mutta se ei kuulosta siltä, miltä puisto näyttää.

Puiston suunnittelu ja erityisesti kasvillisuuden käyttö on uudenaikaista: massakasveja, selkeitä rajauksia, voimakasta muotojen ja tasojen vaihtelua niin kasviryhmissä kuin maastossakin. Tämä puisto oli hieno myös keväällä, mutta silloin en sattunut sinne kameran kanssa. Eräänäkin vapaudenhuumaisena alkukesän sunnuntaina päädyimme puistoon syömään jäätelöä ja kuuntelemaan mustarastasta. Puistossa ei ehkä huvittaisi viipyä, mutta pysähdyspaikkana se on oivallinen.

Puiston kasvillisuus on tyylikästä. Kauniin kokonaisuuden muodostavat mm. jo suureksi kasvaneet saksanpihlajat.

Massoittelulla saa aikaiseksi mehevän runsaita näkymiä. Istutusalueilla on käytetty tasaisen voimakkaita kasveja, joten istutusten hoitaminenkin lienee helppoa. Perennoista mainittakoon mm. päivänliljat, kuunliljat (tasapainoa siinäkin), kurjenpolvet, jättipoimulehti ja rönsyansikka (joka muodosti laajan tasaisen kentän). Pensaista näkyi pallohortensiaa, (kelta)vuohenkuusamaa ja rungollisia pikkusyreeneitä sekä mausteena muutama mahonia ja marjakuusia.

On puistossa vielä yksi muukin erikoisuus: vain opaskoirille tarkoitettu koirapuisto.

Kotimatkan varrella on erikoisuutena Kinaporin puisto istutuksineen. Koko puisto on kummallinen. Siellä on mm. todella näyttävät kesäkukkaistutukset, vähän kuin keskellä ei mitään. Ilme pienipiirteisen kaariporttikäytävän ja muun puiston välillä on aika epäsuhtainen. Toisaalta tunnelma kaariporttikäytävässä on mukava; siitä on miellyttävä kulkea läpi kiireisenäkin, sillä se aikaansaa hetkeksi pysähtymisen tunnelman.

Istutukset pysyvät yllättävänkin hyvänä, vaikka paikka on luullakseni melkoisen vilkasliikenteinen.

Yksi puiston erikoisuuksista on yksittäin istuttavat puistonpenkit, joiden vierellä on paikka pyörätuolille. Idea on mainio, tosin voi kysyä, onko kaikkien Helsingissä pyörätuolin kanssa kulkevien ajateltu käyttävän vain tätä puistoa. Miksi tällaiset penkit on kasattu yhteen puistoon, eikä sinne tänne muiden puistonpenkkien joukkoon jokaiseen puistoon? Muutenkin puistojen esteettöömyydessä on toivomisen varaa. Esimerkiksi tuo ylempänä esitelty Ässäpuisto (?) olisi mahdoton pyörätuolilla liikkuvalle. Se on kummallista, sillä leveiden portaiden vierelle olisi hyvin mahtunut luiska. Jouduin puistossa kulkiessani vaikeuksiin polkupyöränkin kanssa.

Hienoja kesäkukkaistutuksia näkyy kotikulmilla yllättävissäkin paikoissa, mm. Sörnäisten metroaseman liepeillä. Näiden kaunokaisten kummallisuutena on ruukkujen todella terävät kulmat ja sijoitus suojatien eteen; kannattaa varoa törmäämästä! Näiden aiheuttama kämmenen kokoinen mustelma on jo nähty.

Kauniin pyöreämuotoinen kukkaruukku puolestaan löytyy Dallapén puistosta.

Kokonaisuus henkii tyylikkyyttä, mutta tunnelmaa hieman latistaa se, että taustan pensasryhmiä käytetään pissapaikkana. Lisäksi on outoa, että vanha ympäristö aika radikaalisti yhdistetään moderniin suunnitteluun. En tiedä onko se aina huono vaihtoehto, mutta jotain ristiriitaista näkymässä on. Tuo kesäkukkayhdistelmä on kuitenkin mielestäni niin hieno, että siitä voi laittaa vielä lähikuvankin.

Puiston sydämenä on vanha Vallilan ruumishuone, joka nykyisin taitaa olla nuorison käytössä. Mutta mitä ihmettä nuo teräväsärmäiset maastonmuodot tuossa nurmikentällä oikein ovat?

Annala

Annala, Villa Annneberg, sijaitsee Helsingin Vanhassakaupungissa. Kirjan Annala, rakkaudesta puutarhanhoitoon (Ranta, Nummi-Karttunen, Karttunen 2005) mukaan Annalan monipuolinen kulttuurimaisema kasveineen kertoo menneistä ajoista ja houkuttelee tutustumaan puutarhanhoidon salaisuuksiin. Näin varmasti onkin, sillä Huvilan ympäristö on julkista puistoa, missä pääsee ihailemaan monilajisia perennapenkkejä sekä vanhaan malliin tehtyjä kesäkukkaistutuksia. Hyötykasviyhdistys järjestää Annalassa erilaisia tapahtumia ja koulutuksia. Annalassa on myös viljelypalstoja. Itse olen tutustunut Annalaan juuri Hyötykasviyhdistyksen tapahtumien ansiosta.

Huvilan historia on mielenkiintoinen. Keisarillisen uudelleenrakennuskomitean ehdotuksesta vuonna 1820 kaupungin laita-alueet jaettiin palstoihin, jotka vuokrattiin viljeltäviksi ja rakennettaviksi. Vuokratuloilla helpotettiin kaupungin rahatilannetta ja samalla kaupunkiin johtavien pääteiden varret saatiin huolitelluiksi ja siisteiksi. Annalan tontti oli yksi tällaisista vuokratonteista. Korkeimman vuokran tarjosi kauppaneuvos, konsuli Gustaf Otto Wasenius, joka sai tontin vuonna 1826 viideksitoista vuodeksi. Vuokra-aikaa pidennettiin sillä ehdolla, että tontin ympärille rakennetaan lauta-aita ja alueen ohittavan maantien varteen istutetaan puukujanne villeistä lehtipuista. Sopivaksi katsottuja puulajeja olivat koivu, pihlaja, saarni ja vaahtera. Villa Anneberg sai nimensä Waseniuksen ensimmäiseltä vaimolta, Anna Mesneriltä.

Gustaf Oton kuoltua vuokraoikeus siirtyi hänen pojalleen Adolf Frederikille, jonka aikana maanviljelys jäi vähemmälle ja Annalassa alettiin elää huvilaelämää, johon kuului olennaisena osana lepäily, rentoutuminen ja luonnosta nauttiminen. Vuokralaiset vaihtuivat ja vuonna 1932 tila siirtyi tunnetulle puutarha-alan vaikuttajalle August Lännenpäälle ja vuodesta 1940 alkaen Annala on ollut kaupungin omistuksessa.

Villa Anneberg edusti varhaista porvariston huvilatyyppiä, jossa elettiin maalaistalon ja joutenolon välimuotoa. Wasenius halusi jäljitellä puutarhassa suurten sivistysmaiden puutarhatyylejä. Huvilan edustalla oli sydämenmuotoinen muotopuutarha käytäväsommitelmineen sekä pensas- ja kukkaistutuksineen. Huvilan länsipuolelle Wasenius perusti englantilaistyyppisen maisemapuiston. Puutarhaan olennaisena osana kuuluvat hyötykasvitarha, orangeria ja lavatarhat sijoitettiin muotopuutarhan molemmin puolin siten, että hyötytarhan korttelit olivat osana muotopuutarhan sommittelua. Annalan puisto ja puutarha säilyivät miltei muuttumattomina 1900-luvun alkupuolelle.

1990-luvulla alue haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja sille tehtiin kunnostussuunnitelma. Nykyään Annala näyttää tällaiselta:

Huvilan edustalla, Hämeentien puolella, on hienoja kesäkukkaistutuksia. Puistotyöntekijänä ihailen ovelaa keksintöä, puupyörylöitä istutusten keskellä. Pyörylät ovat osa sommitelmaa, mutta voin myös kuvitella kuinka kätevää niiden päältä on hoitaa kasveja.

Isoa sommitelmaympyrää ympäröi vielä neljä (muistaakseni) pienempää:

6.8. huomion kiinnittivät tuoksuvat syysleimut. Kukkien väri oli tosin aika ärhäkkä.

Edelliseltä käynniltäni 2.6. mieleeni on jäänyt toinen vahva kukkatuoksu; syreenit.

Annalan vuonna 1844 rakennettu orangeria eli talvikasvihuone on vanhimpia säilyneitä kasvihuoneitamme. Se on rakennettu luonnonkivestä ja tiilestä ja se edustaa 1700-luvulla vaikuttanutta yksilapaista, poikkileikkaukseltaan epäsymmetristä ja vinomuotoista kasvihuonetyyppiä, jonka etelään suuntaava seinä on kalteva ja lasia. Orangerian nimi tulee sanasta orange, sillä tämän kaltaiset rakennukset oli alun perin tarkoitettu appelsiini- ja sitruspuiden talvettamiseen.

Orangerian lasien takana pilkisteli valtava määrä ihania pelargonioita. Hyötykasviyhdistyksellä on oma pelargonipiirinsä, johon kuuluvat asianharrastajat ylläpitävät hienoja kasvikokelmia. Pelakuiden pistokkaita saa myös ostaa ainakin erilaisten taimitapahtumien yhteydessä.

Alueen ensimmäinen vuokralainen, G.O. Wasenius, oli monessa mukana. Hän mm. uurasti Kaivohuoneen ja sitä ympäröivän puiston aikaansaamiseksi (muistatteko vielä Kaivopuiston - linkittäisin jos osaisin, vaan kun en osaa). 1837 perustetulla suomalaisella puutarhaseuralla oli tärkeä merkitys G.O. Waseniukselle. Hän mm. sai sen kautta siemeniä ja kasveja sekä tietoa niiden kasvattamisesta. Annalan puiston uudessa osassa ollaan tavallaan Waseniuksen jalanjäljillä levittämässä ja ylläpitämässä tietoa erilaisista perennoista. Hämeentieltä kohti huvilaa nousevissa perennapenkeissä on valtava määrä tuttuja ja tuntemattomia perennoja. Harmi kun niitä ei ole nimetty - joukossa oli nimittäin useita sellaisia, joihin en ole ennen törmännyt.

2.6 perennapenkki (tai osa siitä) on näyttänyt tältä:

Ja 6.8. tältä:

Kasvit on yhdistelty hienosti toisiaan tukevien ja korostavien värien ja muotojen harmoniaksi.

Kuriositeettina vielä mainittakoon, että Annnalassa on kasvatettu iilimatoja 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Iilimadot olivat tärkeä apteekkituote, sillä niitä käytettiin kuppauksen asemasta imemään pahaa verta pois ihmisestä. Iilimatojen kasvattaminen oli luvanvaraista ja kaikenkaikkiaan vaikeaa puuhaa. Iilit viihtyvät vain tientynlaisessa vedessä ja nykyään ne ovatkin kuolleet lähes sukupuuttoon. Ei Annalassakaan enää ole iilimatolammikoita, mutta huvilan etupuolella oleva ruutanalammikko on kunnostettu.

Ruutanoitakaan ei enää ole, mutta hauskoja vesikasveja kuitenkin, mm. vaalenpunakukkainen lumme.