Puiden vanhuus

Herttoniemen kartanopuistoon kuuluu kummia.

Puuvanhuksien latvuksia kevennetään, jotta rungot jaksaisivat pysyä pystyssä vielä joitain vuosia tai vuosikymmeniä. Sata, sataviisikymmentä, ehkä kaksisataa vuotta on pitkä elinaika, joten väsymys on ymmärrettävää. Mutta nuorennusleikkausten jälki on kyllä surullista katseltavaa.

Voi tuota lehvästönsä menettänyttä lehmusta! Risukasoissa loistavat versojen punaiset, oranssit ja keltaiset silmut, jotka eivät enää avaudu pehmeiksi sydänlehdiksi.

Tämä raukkka näyttää suorastaan rivolta, paljaaksi riivityltä. Mutta ehkä tunnelma on keväällä toinen, kun huomio kiinnittyy tuohon yhteen versovaan oksaan, sen hennon vihreyden luomaan toiveikkuuteen. Kun ympäristö on siistitty irtileikatuista oksista ja linnut ovat ottaneet tyngät laulupuikseen. Ehkä.


Rungot näyttävät nyt kieltämättä nuorilta, kuin olisivat kasvaneet tiheässä metsässä ja joutuneet kilvan tavoittelemaan aurinkoa. Mutta niiden iän myötä muotoutunut persoonallisuus on kadonnut harottavan latvuksen ja lenkottavien oksien mukana.


Perustelut leikkauksille ovat hyvät ja kaupunkilaiset saavat olla tyytyväisiä siitä, että heidän hyvinvoinnistaan pidetään näin huolta. Nyt eivät puiden vanhuudenvaivat - tippuvat oksat ja lahoavat, kaatuilevat rungot - pääse vahingoittamaan heitä. Puistossa on turvallista kulkea tuulisellakin säällä.

Paljon muutakin on puistossa tapahtunut viimeisen kuvausreissun jälkeen. Kaneilta on nyt pääsy kielletty kaikkeen herkulliseen. Rusakot olivat ennen suojauksia ehtineet verottaa porraspielien ruusuja ja jättäneet verkottajille papanat merkiksi käynnistään - vetsenterävästi viillettyjen versonkärkien lisäksi. Herkkuhetket ovat nyt ohi ja pitkäkoipien on syytä etsiä ruokansa metsän puolelta.

Elämä jatkuu; vahojen puiden uupuessa uudet ottavat vauhtia kasvuunsa. Nuoruusvuodet on turvattu ainakin kanien tuhoilta. Ja toivottavasti myös ruohonleikkureilta ja siimaleikkureilta...

Viimeiseksi on vielä pakko laittaa ennen ja jälkeen kuva: etsi eroavaisuudet.

Ai niin! Tänään oli tällä erää viimeinen työpäivä kaupungin puistotyöntekijänä. Helsinkiläinen olen jatkossakin ainakin osittain, mutta ehkä retkeily nyt siirtyy enemmän Tampereen suuntaan. Ehkä.

Ensilumi

Ensilumi tuli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Joskus lokakuun lopulla satoi jo pikkuisen lunta, mutta se suli heti pois. Nyt lumi on pysynyt ainakin kaksi päivää, sillä vesivihmasta ja rännästä huolimatta sitä oli tänään iltapäivällä vielä pikkuisen jäljellä.

Talvi saapui myös Herttoniemen kartanopuistoon. Eilen en ehtinyt kuvaamaan, mutta tänään sain ikuistettua jäljellä olleen valkoisuuden.

Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa pilkistävä kaniverkko; niiden pystyttäminen taitaa olla tämän hetken kuumin ilmiö Helsingin puistoissa. Pupuilla on työllistävä vaikutus!

Vanhat kaikennähneet puuvanhukset ottavat piiskaavat viimat ja jäätävät räntäsateet tyynesti vastaan.

Vielä muistiinmerkintä tulevia vuosia varten; joulukausi avatui eilen punaisen paperitähden ilmestyttyä ikkunaan. Ulkona voi vihmoa ja pimentyä, mutta sisällä hohtaa lämmin punainen valo.

Lehtisateessa

On hauska seurata eri puiden talvettumista. Jotkut lajit, kuten metsävaahtera, pudottavat lehtiään hiljalleen paksuksi, syksyä pitkään värittäväksi matoksi. Saarni puolestaan tipauttaa lehtensä kirjaimellisesti yhdessä yössä. Oksistoon juuttuneita lehtiä satelee hiljalleen pari päivää rysäyksen jälkeen, mutta sitten puu onkin paljas ja puhdas. Kävin perjantaina kuvaamassa loppusyksyn lehtiä Herttoniemen kartanon puistossa. Valo on jo vähissä eikä kuvaaminen töiden jälkeen tahdo enää onnistua. Onneksi aurinkoisen päivän jäljiltä valoa riitti vielä iltapäiväksikin ja ehdin napata muutaman kuvan dokumentiksi syksyn hiemoimmasta ajasta, jolloin väriä on enää vähän, mutta vaikuttavasti.


Viimeiset lehdet sinnittelevät puissa.

Vanhat ruusulajikkeet loistavat vielä keltaisen ja oranssin sävyissä.

Marjojakin on vielä. Ruusunmarjojen lisäksi ainakin koiranheiden marjat hohtavat epätodellisen punaisina lehdettömässä metsässä.

Taikinamarja on ihana pensas: vaatimaton, mutta viehättävä. Jo varhain keväällä se ilahdutaa vaalealla viherryksellään ja vielä myöhään syksylläkin se loistaa hennon vaaleankeltaisena kaikkea ruskeutta vasten. Kannattaa muuten varoa taimimyymälöiden taikinamarjoja mikäli haaveissa siintelee tuo siro kasvutapa, sillä usein ulkomailta tuodut taikinamarjat ovat rotevia ja jämäköitä ja siten ilmeeltään aivan erilaisia kuin tuo kotoinen pensaamme.

Puhun paljon väreistä, mutta tuhatsävyinen ruskeuskin on hienoa.

Lopuksi vielä paluu kartalle, eli yksityiskohdista kokonaisuuteen. Kartanopuistossa on paljon puolisalaisia yllätyksiä, mm. Lemmenkujaksi nimetty oikopolku puiston reunalla.

Ehdinpäs kerrankin kuvaamaan ennen lehtipuhaltimia! Ei sillä että minulla olisi jotain niitä vastaan - päinvastoin pidän laitetta oikein kätevänä puistotyöläisen ominaisuudessa, mutta työn ulkopuolella arvostan kyllä paksuja lehtimattoja ja hiljaisuutta.

Syksyistä

Pitkään jatkuneen kesän jälkeen en millään usko syksyn todella saapuneen. Vasta siirryin käyttämään takkia töissä, ja nyt pitäisi olla jo villahousut, kaulurit, ranteenlämmittimet ja pipot matkassa.

Syksyn toimista hillojen keittäminen on jäänyt vähälle, sillä kukaan ei ole tänä vuonna tarjonnut ylijäämäomenoitaan hyödynnettäväksi. Vaan nyt porisee hellalla kaksi kattilallista metsäpäärynähilloa, kompostisäkistä valikoiduista mausteisen kirpeistä pikkupäärynöistä (Suomen suurimpiin lukeutuvasta päärynäpuusta, vai miten se menikään...?).

Syksy on saapunut myös Herttoniemen kartanon puistoon. Mietin keväällä, mitkä kasvit mahtavatkaan olla syksyn valtiaita. Vaahterat tietysti värikylläisine lehtineen!

Oma suosikkini on kuitenkin tuomi, joka saa keveän pastellisävyisen syysvärityksen. Parasta siinä on kuitenkin karvasmantelinen tuoksu, joka tavoittaa retkeilijän yhtäkkisesti ja katoaa taas yhtä salakavalasti. Seuraavassa kuvassa kaksi eri tahtiiin värittynyttä tomeraa tuomea vaahteroiden kupeella.

Tuomia kasvaa myös ensijäähän kuroutuneiden lampien rannoilla.

Lehmukset, vaikka muuten hienoja puita ovatkin, eivät oikein kukoista syksyllä. Tosin kyllä niidenkin luonne korostuu oksiston piirtyessä voimakkaana näkyviin putoilevien lehtien lomasta.

Ja onhan vielä tammet ja kellertyvät lehtikuuset ja ruskeiksi lakoavat saniaiset. Oikeastaan kaikki näyttää syksyllä kauniilta. Harmi, että lakastuminen ja maatuminen halutaan häivyttää puistoista. Mutta onneksi työntekijät eivät ole yhtä nopeita kuin syksy, joka muutamalla tuulenpyörteellä saa kaiken hetkessä uuden näköiseksi.

Syksy värittää, mutta tekee maiseman toisaalta myös kovin paljaaksi. Kesän kukkaloistossa röyhistellyt barokkipuutarha on nyt autio ja hienostuneen vähäsävyinen.

Kaikille ensikertalaisille metsäpäärynähillon keittäjille tiedoksi: piskuiset hedelmälohkot pehmenevät piinallisen hitaasti. Keitoksen tuoksu on huumaaavan mausteinen, hyvin voimakas, mutta hillon maku ei ihan täytä tuoksun lupauksia. Ihanaa kuitenkin kun on jotain omatekoista varastossa kylmien talvipäivien varalle!

Kesäinen syyspäivä kartanopuistossa

Tämä kesä jää mieleen pitkänä ja aurinkoisena. Vieläkin se jatkuu. Mutta syksyn merkkejäkin on; läpäisevä valo, kirkas vesi, viileä tuuli. Aamuisin töihin lähtiessä on vielä pimeää.

Trooppisen rehevät jättitattaret Herttoniemen kartanopuistossa.

Siltoja.

Huvimajat syksyn valossa.

Vastaansanomaton syksyn merkki: kesäkukat on viety kompostiin.

Vuodenajan vaihtuessa hiostava työtahtini on hiipunut. On mukava työskennellä ulkona leppoisasti kuunnellen, haistellen ja tunnustellen. Työpäivät kuluvat nopeasti ja uskon saavani aikaan nyt lähes yhtä paljon kuin kiivastahtisessa kesätempossakin. On kiva olla töissä. (Taidan lukea tämän tekstin aamulla kello 5.30, kun silmät eivät millään aukeaisi.)

Maalaisromantiikkaa kaupungissa

Vanhan maanviljelyskulttuurin tunnistettavimmat elementit ovat nousseet uuteen kukoistukseen kaupungeissa. Useiden hienovaraisuutta vaativien työtehtävien hoitaminen esimerkiksi hevosvoimin koneiden sijasta on paitsi järkevää, myös näyttävää. Viimeksi olen törmännyt tähän Herttoniemen kartanopuistossa, missä osa niityistä niitettiin hevosen vetämällä, 70 vuotta vanhalla niittokoneella.

Niitetyt heinät päätyivät heinäseipäille. Eivät suinkaan kuivumaan talven käyttöä varten, vaan heinäseiväsesityksen raaka-aineeksi. Esityksestä kai on kyse, kun heiniä ahdetaan seipäälle niin paljon kun mahdollista vain siksi, että seipäät näyttäisivät samalta kuin suomifilmeissä. Heinä saa olla seipäillä mätänemiseen saakka, minkä jälkeen se loppusijoitetaan kompostiin.

Välillä tulee ihmetelleeksi, mihin tällaisia näytelmiä tarvitaan. Aiemmin arkisena pidetyt asiat muuttavat muotoaan ja niistä tulee erikoisuuksia. Hevosen käyttöä niitossa pidän järkevänä, sillä hankalilla alueilla koneet vain rikkoisivat maaston ja käsityö veisi kohtuuttomasti aikaa. Mutta miksi heinäseipäät? Onko kyse siitä, että hevonen johtaa ajatukset väistämättömästi menneeseen aikaan ja siitä seuraa välttämättömyytenä esityksen jatkaminen - joskaan ei loppuun saakka, sillä se vaatisi heinän todellisen kuivauksen ja käytön talvirehuna?

Eipä silti, heinäseipäät tarjoavat vanhemmalle väelle tilaisuuden nostalgiaan ja nuoremmille ihmetykseen. Vähän kuin museotkin. Eikä sovi unohtaa hiiriä ja muuta pikkuväkeä, joka löytää suojapaikkoja heinäseipäistä niiden käyttötarkoituksesta riippumatta. Kaupunkien puistoissa siis pidetään yllä maaseudun katoavia elinympäristöjä.

Puistojen ja etenkin niiden vahojen puiden arvosta useiden eliölajien elinympäristönä olen tainnut jo kirjoittaakin. Mutta kyllä maaseutumaisetkin elinympäristöt ovat soluttautuneet kaupunkeihin. Kaupungeissa näytösluontoisesti ylläpidetyt vanhat maankäyttötavat ovat siitä yksi esimerkki. Seuraavassa alkukesällä otetussa kuvassa valmiiksi pystytetyt seipäät odottavat heiniä keskellä Töölöä, Pauligin huvilan pihamaalla.

Niityt ovat saaneet kaupungeissa suuren suosion osittain siksi, että rahaa ei riitä kaikkien viheralueiden tehokkaaseen hoitamiseen. Niityt luovat sillan hoitamattomien ryteikköjen sekä jokaviikkoisesti leikattujen nurmikenttien ja pienipiirteisesti hoidettujen kukkaistutusten välille. Ja hyvä niin. Niityt tarjoavat samoja elämyksiä kuin nurmet ja perennapenkitkin; kauniita kukkia, värejä ja avointa tilaa. Ja lisäetuna on tuo edellämainittu monimuotoisuuden lisääntyminen. Kaupunkiin jää tilaa myös luonnolle.

Koska juttu lähti liikkeelle Herttoniemen kartanon hevosniitoista, lienee paikallaan esitellä alueen lähtötilannetta eli niittyjä. Jostain syystä kuivia niittyjä pidetään parempina kuin kosteita ja reheviä. Reheville voisi kuitenkin olla enemmän tilausta, sillä useat vaikeasti hoidettavat alueet ovat juuri niille sopivia; savisia, vetisiä ja ehkä varjoisiakin. Herttoniemessä tällaisia alueita on metsän maisemapuutarhassa, missä tervaleppäkorpien kasvillisuutena on saniasten lisäksi mm. puna-ailakkia. Metsästä kasvillisuus on levinnyt myös niitettäville polunreunuksille.

Vaikka suurin osa Suomen niityistä ja kedoista on syntynyt juuri perinteisten maankäyttömuotojen ansiosta, on niillä myös luontaiset juurensa vaikkapa kalliokedoilla ja rantojen tulva-alueilla. Herttoniemessä on upeasti ketoneilikoin kukkiva esimerkki kalliokedosta.

Ennen hevosen vierailua tuulimyllyniityllä heiluivat koiranheinät ja puntarpäät. Ketoneilikat ja muut kukkijat ovat vielä rehevien heinien kätkössä, mutta jos niittoa jatketaan vuosittain ja niittojäte viedään aina pois, saattavat hennot kukkijatkin ottaa enemmän tilaa itselleen.

Yksi rinneniitty on erityisen kaunis ja kukkaisa. Valkeiden härkkien ja keltamataroiden (vai ovatko ne keltamataran ja paimenmataran risteytymiä?) jälkeen väri vaihtuu ruusuruohon lilaan ja ahdekaunokin aniliiniin.

Viheralueita voisi kehittää enemmänkin luonnonmukaisempaan suuntaan. Mutta se ei voi tarkoittaa hoitamattomuutta, vaan tavoitteellista työtä halutun tuloksen aikaansaamiseksi. Eivät romanttisen maalaismaisemat menneisyydestäkään ole ilman työtä syntyneet. Päinvastoin, silloin vanhaan hyvään aikaan kaikki kynnelle kykenevät perkasivat ojia, taittelivat lehdeskerppuja, niittivät heinää talvirehuksi tai keräsivät lantaa viljelykasvien lannoitteeksi. Kaikki ihmisasumusten lähellä olevat maa-alueet olivat ns. hoidettuja, ihmiskäden tai kotieläinten koskemia.

Nykyisin hoidettujen alueiden väliin jää suuri määrä epämääräisesti hoidettua tai pusikoitunutta maata, millä ei ole mitään käyttötarkoitusta. Tällaisilla alueilla mekaanisesti suoritetut hoitotoimet aikaansaavat usein vain entistäkin silmiinpistävämmän kontrastin hoidetun ja hoitamattoman välille. Mikään ei näytä niin rumalta kuin koristepensasrypäs rikkakasvien keskellä - rikkakasvit yksinään olisivat paljon kauniimpia. Miksi puutarhureille ei opeteta hienovaraisesti muokkaavaa hoitoa? Sitä, että hoidon kautta jotakin aluetta aletaan suunnata sen omista lähtökohdista tietynlaiseksi joko elinympäristönä tai maisemallisena elementtinä. Ehkäpä puutarhureille opetetaankin, mutta heidän ammattitaitoaan ei arvosteta. On helpompi palkata vieläkin halvempi (jos mahdollista) työntekijä suorittamaan helposti muotoiltavat käskyt: kitke, leikkaa, kaiva. Päättäjien haaveilema yhtälö säästöistä viheralueita luonnonmukaistamalla ei tunnu uskottavalta, mikäli halutaan varmistaa viheralueiden toimivuus kaupunkikuvassa ja virkistysalueina.

Eksyin näköjään aika kauas maalaisromantiikasta. Palaan siihen kohta ja esittelen Annalan, jälleen yhden Helsingin kartanopuistoista. Sen hoitaminen lienee yksinkertaista; tehdään tarkat etukäteissuunnitelmat ja toimitaan niiden mukaan.