Keväästä kesäksi

Yhtäkkinen kesä. Silmut kasvoivat pieniksi lehdiksi hetkessä, muutaman päivän aikana. Keskiviikkona tunnistimme työpaikalla epämääräisen pieniä kartanopioninalkuja ja jo perjantaina ne seisoivat korkeina, nuppuisina. Hiirenkorvajuomien ja pihlajanlehtisalaatin aika vilahti ohi, mutta onneksi muuta purtavaa löytyy ulkoa vielä pitkään. Helatorstaina oli Hatanpään arboretumissa kuitenkin vielä kevät, käenrieskat ja muut sipulikukkijat valloillaan:


Kasvimaani on nyt maantieteellisesti niin kaukana, että hoitotoimet täytyy tehdä silloin kun sattuu maisemiin, säätilasta ja ajankohdasta riippumatta. Vappuna saimme muokattua maata ja kylvimme härkäpavut, lehtikaalit, kyssäkaalit, persiljat, porkkanat ja palsternakat (syksyllä maahan unohtuneista palsternakoista saimme oivallisen sosekeiton - yksi monivuotisen palstan iloja, joista nyt ensimmäistä kertaa pääsen nauttimaan). Käytimme niitä siemeniä, mitä kaapeista sattui löytymään - jotkut olivat todellista vuosikertatavaraa, mutta toivottavasti lähtevät kasvuun. Seuraavan kerran pääsen palstalle touko-kesäkuun vaihteessa, joten nytpä nähdään sekin, kuinka hyvin palsta hoitaa itsensä. Olen ennenkin jättänyt kasvit oman onnensa nojaan kuukaudenkin ajaksi, mutta en koskaan näin kasvukauden alussa. Onneksi palstan toinnen hoitaja pääsee ainakin kerran, ehkä kaksikin tässä välillä katsastamaan kastelutarvetta, mutta vähäiseksihän se jää verrattuna normaalikevään vähintään pari kertaan viikossa tehtäviin vierailuihin.

Tältä palstalla näytti vappuna (huomannette, että en ole kovinkaan pedanttinen - tästä eräät voivat kyllä olla eri mieltä - vaan tärkeintä on saada jotain kasvamaan, käytävien suoruudesta ja siisteydestä viis). Elämme siirtymävaiheessa kohti kateviljelyä; maan muokkaaminen saa loppua kokonaan kunhan kasvupenkkien paikat muotoutuvat kohdilleen.


Olen kasvimaan puutteessa muokannut pikkuisen parvekkeeni kasvimaaksi. Ruukkuissa ja laatikoissa on kasvamassa salaattia, kesäkynteliä, persiljaa, rohtosamettikukkaa, kuukausimansikkaa, lamopinaattia ja kirveliä. Lisäksi tilaa on jätetty salkopavuille, koristekrassille ja vielä määrittelemättömille yrteille. Timjamia nyt ainakin, ehkä ranskalaista rakuunaa, basilikaa... Ja tietysti parvekkeella kasvaa myös pelargoneja ja orvokkeja ja samettikukkia; osa syötävien lehtiensä, osa kukkiensa ja osa tuholaisia karkoittavan vaikutuksensa takia. Ja muutama ihan muuten vaan, kun näyttävät niin mukavilta.

Vielä anteeksipyyntö sinulle ystäväni, joka odottelit vesi kielellä horsmasatoa parvekeruukuistani; nyt lähtivät kuokkavieraat juurineen. Hormasadon voi kyllä hakea pihaltakin, en suostu luovuttamaan niille kallisarvoista kasvutilaa parvekkeelta. Tosin olisi hauska tietää, onko joku levittänyt luonnonmukaisuuden ja villivihannesten käytön aatetta parvekeoloihin. Ainakin yhden - muotoonleikatun tosin - koivun olen nähnyt kalliolaisella parvekkeella, mutta entä suuremmassa mittakaavassa? Voisiko parvekkeensa täyttää poimulehdillä, voikukilla, nokkosilla, vuohenputkilla, horsmilla, siankärsämöillä... Hauska ajatus sinänsä, mutta täällä Suomessa, missä jokaisesta puistopläntistä tai lähimetsästä riittää ruokatarpeita kerättäväksi, tuollainen omistautuminen vaatinee... no, omistautumista. Tosin omakohtaisesti on todistettu, että kun parvekkeensa jättää yhdeksi kesäksi oman onnensa nojaan, on siellä nopeasti rehevä kasvusto kaikenlaista villiä, eli ehkä tuollainen luonnonmukaistaminen kävisi helpostikin.

Miksiköhän muuten parvekepuutarhat kuvataan aina jossain hulppeissa lasitetuissa kesähuoneissa? 70-luvun kerrostaloissa (puhumattakaan vanhemmista taloista) asuville puutarhalehtien sivuilla esiteltävät parvekkeet ovat vain kaukainen haave. Tai eivät ehkä haavekaan, sillä ainakin itse pidän omasta lokeroparvekkeestani, mutta aivan eri maailmasta ne joka tapauksessa ovat. Ja lasitetulla parvekkeella varustetussa asunnossa asuneena voi todeta, että lasit eivät aina ole pelkästään plussaa, etenkin jos ne eivät aukea kunnolla ja suunta on suoraan etelään. Kuumuus voi käydä tappavaksi kasveille.

Lopuksi vielä palstamuistoja viime kesältä.

Ihanaa kirveliä, joka täytyy nauttia tuoreena (ja jota ei kannattaisi päästää kukkimaan, mutta minkäs teet, kun ei raaski leikata koko kasvustoa alas):

Myöhempi huomio: onko tuossa nyt sitten kuitenkin korianterin kukintoja? Taitaa olla. Herkkua on sekin ja yhtä lailla sitä kannattaisi leikkoa, jotta ei pääsisi kukkimaan.

Koristekrassia; jonkinlainen jaloste itse kerätyistä siemenistä. Aikoinaan kasvattelin hienoja lajikkeita jotka nyt ovat muuntuneet kaikki samanlaisiksi. Kasvatan uskollisesti krassia, vaikka jostain syystä en saa sitä menestymään kunnolla ja unohdan säännöllisesti kerätä siemenet kapriskorvikkeina säilöttäviksi.

Lehtikaali on mitä mainioin kasvatettava; helppo, satoisa ja maistuva. Ja ihan hienon näköinenkin, minkä myös kesäkukkaistutusten suunnittelijat ovat huomanneet. Edessä oleva italialainen lajike osoittautui kauniiksi, mutta ei läheskään niin makoisaksi ja satoisaksi kuin taustalla näkyvä hyötykasviyhdistyksen myymä lajike (siemenepussit ovat siellä kaukana, joten en pääse tarkistamaan nimiä). Palsternakkakin kurkottelee siinä lehtiään - äläkää vaan erehtykö luulemaan sitä huonosti kitketyksi vuohenputkeksi.


Ja tietysti vielä nigellaa, nimikkokasviani. Kuvassa ryytineitoa, jonka mustat siemenet antavat hauskan vivahteen kaikenlaisiin ruokiin, mutta etenkin tomaattikeitto nousee nigellan maustamana gourmet-luokkaan.

Kevät kukkii

Scillat ovat upeita juuri nyt. Sinisten kukkamattojen tuoksukin on huumaava. Seuraavaksi nousevat käenrieskat ja mukulaleinikit; keltainen pilkottaa jo sinisyyden lomasta.

Ja muitakin värejä on tietysti, vaikka nuo siniset nurmiaallot ovatkin tämänhetkisiä suosikkejani.


Olen vähän harkinnut jonkin puutarha-aiheisen lehden tilaamista. Tuntuu että olen tippunut kärryiltä niiden vuosien aikana, jolloin ainoa kosketukseni puutarha-alaan on ollut pikkuinen palstaviljelmä. Lehtien avulla pysyisi hyvin perillä ajankohtaisista asioista. Trendit olisi hyvä tuntea vaikka niitä ei itse seuraisikaan, mutta vielä tärkeämpää on se, että koko ajan tulee uusia tutkimustuloksia erilaisten työtapojen käyttökelpoisuudesta. Minulle on aikoinaan opetettu, että kuorikatetta on turha laittaa 20 cm ohuempaa kerrosta, mutta nytpä onkin todettu paksun kerroksen haittaavan kasveja ja katekerroksen paksuus saisi ollakin vain noin 5 cm. Lisäksi kasvien nimet vaihtuvat tiuhaan tahtiin. Tämä vahvistaa näkemystäni siitä, että nimet eivät ole loppujen lopuksi niin tärkeitä; tärkeätä on tuntea itse kasvi ja sen elintavat.

Kirjastojen lehtisaleja kannattaisi tietysti suosia tiedonjanossaan, mutta olisihan se ylellistä saada lehti oikein kotiin kannettuna. Toisaalta olen hamsteri, eli kymmenen vuoden takaisia vuosikertoja löytyy kaappien kätköistä. Ja totta kyllä, niistä on ollut monta kertaa apua tiedon etsinnässä! Pitäisikö siis annostella itselleen kerran kuussa yksi vanha, ajankohtaan sopiva lehti?

Jos uuden lehden tilaisin, päätyisin ehkä Kotipuutarhaan, joka vaikuttaa ainakin viimeisen tarjousnumeron perusteella kiinnostavalta ja monipuoliselta. Toisaalta olisi mukava ostella erilaisia lehtiä sen mukaan, mitä kannessa kulloinkin luvataan. En tiedä; jään harkitsemaan tätä tilaamisasiaa.

Kevätkukkijoita

Piipahdin Helsingissä ja mahdutin ohjelmaan pistäytymisen Kaisaniemen kasvitieteellisessä puutarhassa. Siellä oli jo paljon kevätsipulikukkia ja muita kukkijoita. Aurinko pilkisteli välillä, mutta muuten oli vielä kylmän tuulista. Tänään Kangasalla aurinko näyttäisi paistavan täydeltä terältä. Ehkä unohdan ainakin vähäksi aikaa tälle päivälle suunnitellut työt ja lähden ulos. Mutta sitä ennen vähän väriä elämään kukkakuvilla.

Ja vielä vinkiksi kaikille pihanomistajille: kirjatkaa jo nyt muistiin, että syksyllä täytyy istuttaa kaikki rakennusten seinämät ja muut lumen alta ensimmäisenä paljastuvat paikat täyteen kukkasipuleita. Ja tietysti myös puskien aluset ja puiden juuret... Itse asiassa aina kun kaivaa istutuskuopan, voi mukaan heittää myös kourallisen sipuleita. Tämä vinkki sopii myös kaikille sissipuutarhureille, jotka haluavat levittää ilahduttavia pikkukukkia julkisille paikoille tai vaikkapa taloyhtiöiden pihoille.

Kotoisten leskenlehtien jättiläisserkut, ruttojuuret, kukkivat ennen lehtien puhkeamista. Olen joskus kuullut epäiltävän ruttojuuren nimen johtuvan siitä, että se leviää kuin rutto, tai että sitä vihataan kuin ruttoa. Mitä ilmeisimmin kasvin nimi viittaa kuitenkin siihen, että sen pahanhajuisten juurien on uskottu auttavan ruttoon. Kasvi onkin tullut suomeen viljeltäväksi lääkekasviksi. Mutta totta tuokin, että syvämultaisella ja kostealla kasvipaikalla ruttojuuri leviää hyvin ja hyvin leviäviä kasveja tunnutaan jostain syystä karsastettavan puutarhaharrastajien keskuudessa. Kerrostaloasujana sitä luulisi, että rehevät ja hyvin leviävät kasvit olisivat haluttuja, mutta ehkä puutarhalta kaivataankin nimenomaan haastetta eikä niinkään sitä helppohoitoisuutta, mitä niin usein peräänkuulutetaan. Ei sillä että itse välttämättä ottaisin ruttojuurta kasvamaan ainakaan pienelle pihalle, mutta hassulta tuo ristiriita silti tuntuu. Saman kohtalon on oman arvioni mukaan kokenut ainakin vuorenkilpi ja monet muutkin pihalta toiselle helposti siirrettävät peruskasvit.


Ruttojuuren lisäksi ihastelin virvaliljoja. Kuten ruttojuuret, myös virvaliljat (Bulbocodium vernum) aloittavat kasvunsa kukkimalla ja tekevät lehdet vasta kukinnan jälkeen. Suoraan maasta nousevat kukinnot ovatkin kuin pieniä aavemaisia virvatulia.


Kevätkurjenmiekoilla (Iris reticulata) on aivan upea väritys. Syvän sininen näyttää eksoottiselta varhaisessa keväässä.


Talventähdet (Eranthis hyemalis) ovat kellottavine lehtihelmoineen kuin vieraalle maalle eksyneitä tropiikkilintuja aloittaessaan kukintaansa lumen keskellä. Nyt kukinta alkoi olla jo ohi.


Isokevättähdet (Scilla luciliae) näyttävät mielestäni sieviltä. Taustalla hennon vaalenpunaista 'Pink Giant' lajiketta.


Silmutkin alkavat jo turvota. Ainakin Torkkelinmäellä kasvava muhkurarunkoinen pihasyreeni näytti jo valmiilta kesään, samoin kuin vanhoja kukkiaan vasta karisteleva köynnöshortensiakin.


En tainnutkaan ehtiä ulos aurinkoiseen aikaan. Keitän siis kahvit ja siirryn tietokonehommiin.

Huhtikuu

Huhtikuu on oikukas kuukausi. Aurinko saattaa paistaa lämpimän näköisesti, mutta ulkona vastaan iskeekin jäätävä viima. Tai kuten eilen, aamu valkenee kuulaan aurinkoisena, kylmänä, mutta tuulensuojapaikoissa lämmön voi jo tuntea. Mutta sitten säätila vaihtuukin yllättäen räntään ja rakeisiin. Kun herää aikaisin nauttimaan aurinkoisesta aamuretkeilystä, ja kun puoleltapäivin palaa kotiin räntäsateessa, tuntuu päivä niin riittoisalta, että yhdessä vuorokaudessa tuntee eläneensä kaksi.

Tänään Hatanpään arboretumissa viima riepotteli kasveja niin, että ne eivät pysähtyneet valokuviinkaan. Pajunkissat tanssivat tuulessa.

Kevätlumipisarat helmeilivät nurmella. Sitkeästi kasvit sietävät raakaa viimaa, vaikka ne näyttävät niin hennoilta ja haavoittuvaisilta.

Kuvasaalis jäi vähäiseksi, sillä lainakamerasta loppuivat patterit heti alkuunsa. Mutta ei minulla ole kiire, sillä kaipaan kuvata kukkia ja värejä ja niitä saa vielä odottaa. Kaikki on vasta alussa.

Kevään ensimmäisiä

Talvi meni ja kevät saapui aika yllättäen. Talvi on muutenkin kulunut huomaamatta, miltei elämättä, lähinnä työtä tehden tai työnteosta hermoillen. Mutta nyt on kevät ja pitkät illat ja päivän aktiivinen aika lähes tuplaantunut. Retkeily voi taas alkaa.

Kevään ensimmäisiä näkyi tänään aamuretkellä: krookuksia, sinivuokkoja ja kuikkia, noita jylhiä muinaislintuja. Ja paljon muutakin tietysti. Nyt saa koko ajan arpoa, pitäisikö käsillä kameraa vai kiikareita. Kamera vei voiton ja tavoitti keltaisenkuultavia narsissinalkuja.


Nuorempana en pitänyt krookuksista. Niissä oli mielestäni jotain pönöttävää. Mutta nyt on mieli muuttunut, kuten niin monessa muussakin asiassa. Kevätsahrami (Crocus vernus) kuulostaa jo nimenäkin keväiseltä. Safframinkeltainen on kevään väri. Vielä vähän aikaa on odotettava keltaisuuden paljastumista terälehtien suojasta.


Sinivuokot ovat leskenlehtien ohella merkkikasveja. Niissä on jotain kovin urheaa, kun ne ponnistelevat pölyn ja kuolleiden lehtien keskeltä kohti valoa. Urheita ja uutteria ovat muurahaisetkin, jotka levittävän sinivuokkojen siemeniä valloittamaan uusia kasvupaikkoja. Ja eikö vain maksaan viittaava nimi Hepatica nobilis olekin hyvin hahmotettavissa?


Ostin kasvilamppusysteemin ajatuksena paneutua täysillä versotusharrastukseen (eihän se ole harrastus eikä mikään, missä ei tarvita varusteita). Nyt ikkunalla kasvaa vaihtelevasti auringonkukkaa, sinappikaalia ja vihanneskrassia - kaikki kurkotellen kohti pohjoisenpuolesta luonnonvalonlähdettä, välittämättä vähääkään kalliista kasvivaloista. Myös ikkunayrttini korianteri ja kirveli näyttävät aneemisilta, joten valon teho vähän mietityttää. Eiliset messutuliaiseni, lakritsan makuisen Tagetes filifolian, muuten vaan hyvän tuoksuisen pelargonin nimeltään "Clorinda" sekä kultalehtisen pelargonikaunokaisen nimeltään "Crystal palace Gem" sijoitan suosiolla ikkunalaudoille yrittämättäkään mahduttaa niitä kasvivalojen vaikutuspiiriin. Ulos pääsevät kaikki kunhan sää lämpiää ja saan parvekkeelta viimekesäiset koivuntaimet ja muut sissikasvit karkoitettua.

Perinnekasveja kartanopuistossa

Suomi on ollut pitkään vaatimattoman puutarhakulttuurin maa. Alangon ja Kahilan perinnekasveista kirjoittaman kirjan Ukonhattu ja ahkeraliisa (1994) mukaan puutarha-aate alkoi toden teolla levitä Suomessa vasta 1800-luvulla. Tuolloin perustettiin suurimpiin kaupunkeihin puutarhaseuroja ja -kouluja. Säätyläisten harrastuksiin puutarhanhoito kuului yleisesti etenkin vuosisadan loppupuolella. Siemeniä ja taimia hankittiin pääasiassa ulkomailta; Saksasta, Eestistä, Venäjältä. 1800-1900 -lukujen vaihteessa taimiluetteloiden ja siemenhinnastojen valikoima oli hengästyttävän laaja. Myynnissä oli useita sellaisia lajeja, joilla ei nykytietämyksen mukaan ollut minkäänlaisia menestymisen mahdollisuuksia avomaalla. Osaa kasveista säilytettiinkin talven yli viileissä kasvihuoneissa ja ne vietiin ulos ruukuissa tai istutettiin maahan vain kesäksi.

Kuulostaako tutulta? Nykyäänkin innostuneille puutarhaharrastajille tarjotaan kaikenlaista eksoottista kokeiltavaksi. Internet on mullistanut kasviharrastusta sikäli, että sen kautta on helppo tilata Keski-Euroopan ihanuuksia omaan puutarhaan. Tuskin tuolloin sata vuotta sitten, kuten ei nykyäänkään, kovin paljoa huolehdittu kasvien kestävyydestä; tärkeintä oli päästä kokeilemaan kaikkea uutta ja erilaista. Puutarhakasvien suhteen ajatuskulku on sikäli hauska, että kaikki sellainen, mikä on mahdollisimman vaikeasti kasvavaa tai toisaalta mahdollisimman erilaista kuin omat luonnonkasvimme, on haluttua. Jos japanilaisia kuljettava turistibussi pysähtyykin jarrut kirskuen voikukkia lainehtivat nurmikon eteen, ei moinen tavallisuus paljoa meikäläisiä innosta. Päinvastoin, liian hyvin menestyvistä kasveista on syytä hankkiutua pikaisesti eroon. Paitsi jos nämä menestyjät tulevat jostain muualta. Ajatelkaapa vaikka alaskankleitoniaa, kurtturuusua tai muita vastaavia villisti leviäviä puutarhakasveja.

Sivuhuomautuksena todettakoon, että juuri villisti leviävät ja hyvin menestyvät tuontikasvit saattavat aiheuttaa pahaa jälkeä kotoisessa kasvilajistossamme. Esimerkiksi lupiini on monin paikoin syrjäyttänyt kuivan niityn kasvillisuuden tienvarsilta. Tämä on ikävää, sillä tienvarret ovat olleet viimeisiä pakopaikkoja kasveille, joiden luontaiset elinympäristöt ovat hävinneet perinteisen niittytalouden vaihduttua nykymuotoiseen maanviljelykseen ja metsäpalojen harvinaistuttua tiukan valvonnan takia. Helsingin Sanomissa todettiinkin juuri mennäviikolla, että vieraslajit ovat ilmastonmuutoksen jälkeen suurin uhka luonnon monimuotoisuudelle. Mutta tämä oli sivupolku, jolle palaan ehkä joskus myöhemmin. Takaisin alkuperäiseen aiheeseen!

Uutuuksia siis tulee jatkuvasti, mikä on nostanut vastaliikkeenä myös ns. perinnekasvien suosiota. Alanko ja Kahila pohtivat kirjassaan, ovatko perinnekasvit niitä kasveja, joita on viljelty 1800-luvulla tai aikaisemminkin. Puutarhakasvien viljelyn historiasta on kerättynä vain hajatietoa. On kuitenkin todennäköistä, että samoja kasveja on tullut eri teitä ja eri aikoina hiukan toisistaan poikkeavina kantoina. Näitä vanhoja, puutarhoissa ja puistoissa säilyneitä, oloihimme hyvin sopeutuneita kasvikantoja voi hyvin kutsua perinnekasveiksi. Siis niitä samoja kasveja, jotka ovet jääneet elämään suuresta määrästä erilaisia kokeiluja.

Puhuin hiljattain parin ystävän kanssa siitä, kuinka hullunkurista on asettaa vastakkain perinnekasvit ja ns. kaupasta saatavat kasvit. On totta, että perinnekasvit ovat varmoja talvehtijoita. Niiden historiallinen arvo on myös merkittävä. On tärkeää, että historiallisissa ympäristöissä käytetään kasvikantoja siltä aikakaudelta, jota tavoitellaan ympäristön muullakin sommittelulla. Toisin toimiminen olisi samanlaista huijausta, kuin vaikkapa hirsien vaihtaminen muoviseen hirsiprofiiliin; ulkonäkö vai olla kaukaa katsoen kutakuinkin sama, mutta materiaalin ikääntyminen voi tuoda mukanaan ikäviä yllätyksiä. Tällainen historiallinen ympäristö voi olla esimerkiksi kartanopuisto, mutta myös mummonmökki tai maatalon piha. Mutta kuten todettua, ovathan ns. perinnekasvimmekin tuontitavaraa. Siksi on vain hyvä, että ihmiset haluavat kokeilla kaikkea uutta senkin uhalla, että talvi tai viimeistään ajoittain toistuvat kovat pakkastalvet tuhoavat kokeilun. Näistä kokemuksista saadaan uusia kasvikantoja, jotka ehkä joskus näyttäytyvät perinnekasveina tuleville sukupolville. Puutarhamyymälöissä olisi kuitenkin syytä kertoa tarkemmin kasvien luonteesta ja antaa asiakkaalle rehellisesti mahdollisuus valita, haluaako hän jotain varmaa ja kestävää vai onko hän valmis ottamaan riskin. Lisäksi pitäisi kertoa kasvin ja perinnekasvin erosta; sama lajihan voi olla joko vanhaa kantaa tai uusi tuontitavara.

Muistatteko vielä Herttoniemen kartanopuiston historiaa? Siitä käy ilmi, että puutarhan vanhimmat vaiheet ovat olleet suurisuuntaisia kokeiluja ja nykyinen ilme on muotoutunut vasta 1900-luvulla. Puusto on osin alkuperäistä, samoin jotkut pensaat, mutta perennat - käytännössä siis barokkipuiston pionit - ovat 1930-luvulta. Pionipenkkien historia on hämärän peitossa tuota vuosilukua lukuunottamatta, mutta on hauska miettiä miksi tätä kartanopuiston edustusosiota hoidetaan siten kuin hoidetaan.

Barokkipuutarhaa hoidetaan nimittäin hiukan toisin kuin tavallisia puistoja. Sinne ei tuoda vieraita maa-aineksia eikä siemeniä. Alueella ei käytetä myöskään keinolannoitteita, lukuunottamatta kesäkukkaistutuksia.

Tällaiselta barokkipuutarhan pionipenkki on näyttänyt 6.5.09:

Pionit ovat vasta nousemassa ja katseiden kerääjänä on idänsinililja (Scilla siberica). Idänsinilija on kotoisin Itä-Euroopasta ja Keski-Venäjältä (ei siis siperiasta vaikka nimi siihen viittaakin) ja sieltä se on kulkeutunut lännen puutarhoihin 1600-luvulla. Ruotsissa se oli yleisesti viljelyssä 1800-luvun lopulla ja luultavasti hiukan siitä myöhemmin se päätyi myös Suomeen. Kasvi sopii siis mainiosti 1900-luvun alkupuolen perennapenkkiin. Kukkapenkkikasveina innokkaasti leviävät sipulikukat ovat hiukan hankalia, sillä ne eivät tahdo tunnistaa ihmisen piirtämiä rajoja. Herttoniemessäkin pikkusipulit ovat levinneet lattarautareunusten yli ja ali nurmikolle. Nämä kasvit tuskin ovat alkuperäisiä, sillä villisti leviävinä niitä luulisi kasvavan myös pensaiden alla ja muillakin nurmikentillä. Mutta tämä on oma arvaukseni ja saatan olla väärässäkin.

Kevään edistyttyä, 21.5.09 pionipenkin pääosan ovat ottaneet tulppaanit.

26.5 on päässyt nauttimaan avautuneista kukista. Huomatkaa lisäksi pionien voimakas kasvu.

Tulppaanien käyttö historiallisessa pionipenkissä on hiukan epäilyttävää. Isoista sipulikukista mainitaan historiallisten puutarhojen ja perinnekasvien yhteydessä lähinnä narsissit, joita on Suomessa viljelty jo 1700-luvulla. Tulppaaneista puhutaan vain hyötämisen yhteydessä. Niitä on siis kukitettu talvella kartanoiden kasvihuoneissa ja tuotu ruukuissa asuinhuoneisiin. Ehkä tulppaanien käyttö on myönnytys sille, että nykypuistossa on oltava joka hetki jotain kukkivaa; eihän ihmisille saa tuottaa pettymystä. Mutta miksi ei ole käytetty narsisseja? Kaiken lisäksi tulppaanit ovat kevään muotiväriä, mikä saattaa tarkoittaa, että lajike vaihdetaan joka vuosi. Toisaalta on myönnettävä, että oranssit tulppaanit ja punertavat pioninlehdet muodostavat hienon sävy-yhdistelmän.

Vaan ei hätää, pääosassa ovat kuitenkin pionit! Kukinta alkoi kesäkuun lopulla. Nuo kuvat on otettu 26.6.

Paeonia lactiflora, kiinanpioni eli jalopioni. Kiinanpioneita kasvaa villinä mm. - ei ehkä kovin yllättäen - Kiinassa, missä tästä luonnonlajista on kehitetty lukuisia puutarhamuotoja satojen vuosien ajan. 1800-luvun alussa niitä alettiin tuoda Eurooppaan ja erityisesti Englannissa ja Ranskassa ryhdyttiin innokkaasti risteytystyöhön. Lajikkeita on joidenkin arvioiden mukaan ollut noin 3000, joista nykyisin lienee jäljellä runsas kymmenesosa. Kiinanpionilajikkeet tunnetaan aina nimeltä - paitsi Herttoniemessä, missä puhutaan vain 1930-luvun kannasta, vaikka näkyvillä on ollut neljä tai viisi erilaista kukintaa. Joka tapauksessa, vanhoja nimeltä tunnettuja lajikkeita ovat mm. valkoiset 'Festiva Maxima' ja 'Duchesse de Nemours', vaaleanpunaiset 'Edulis suberba', Lady Alexandra Duff' ja 'Sarah Bernhard' sekä tummanpunaiset 'Felix Crousse', 'Carl Rosenfield' ja 'Inspecteur Lavergne'. Lupaan selvitellä Herttoniemen pioneja hiukan tarkemmin, kunhan löydän pääkukinnasta otetut valokuvat. Nyt ne näyttävät olevan mystisesti kateissa, ehkä toisella koneella, toivoakseni...

Palaan pioneihin siis vielä myöhemmin. Pionien lisäksi Herttoniemessä kukkii vain puuvartisia kasveja, ellei kesäkukkia ja jo mainittuja sipulikukkia oteta lukuun. Syreenit ovat tärkeä osa barokkipuutarhaa, puutarhan runko oikeastaan.

3.6. otetussa kuvassa kukinta on parhaimmillaan. Pihasyreenin (Syringa vulgaris) tiedetään kasvaneen Turussa jo vuonna 1728, vaikka se alkoikin levitä maassamme vasta Ehrensvärdin teettämien Suomenlinnan istutusten jälkeen 1700-luvun lopulla. Puutarhakasvina syreeniä on käytetty Euroopan puutarhoissa ainakin 1500-luvun puolivälistä lähtien, jolloin eräs ranskalainen luonnontutkija löysi sen Turkista. Myöhemmin pihasyreenin on todettu kasvavan luonnonvaraisena myös nykyisen Romanian ja Bulgarian alueella. Pihasyreeniä on jalostettu Keski-Euroopassa pitkään ja siitä on saatu aikaan satoja upeita lajikkeita. Meillä nämä lajikkeet ovat kantalajia arempia. Siniviolettikukkaisen kantamuodon lisäksi valkokukkainen Alba- ja vaaleanpunakukkainen Amoena-lajike ovat kestäviä ja perinteisiä, Suomeen ja suomalaiseen kulttuuriin juurtuneita koristepensaita.

Herttoniemessä kukkivat myös pensasruusut. En tiedä onko ruusuja käytetty puiston vanhoissa suunnitelmissa, mutta 1990-luvun kunnostussuunnitelmasta niitä löytyy. Enimmäkseen ruusuja on käytetty ns. uudella puolella, mutta on niitä viimeisten vuosien aikana istutettu myös puiston historialliseenkin osaan. Valkoisen huvimajan luona kasvaa kokoelma Turusta saatuja taimia. Jotain vanhaa lajiketta ne kuulemma ovat, mutta tarkempaa tietoa niistä ei ole.

Ruusuja on alettu istuttaa kartanoiden ja pappiloiden pihoihin yleisesti 1800-luvun loppupuolella. Aluksi niitä on todennäköisesti tuotu ruotsalaisten ja venäläisten tuttavien puutarhoista. Myöhemmin kotimaiset taimistot alkoivat viljellä ja tuottaa ruusuntaimia myyntiin ja jo 1930-luvun taimihinnastoissa tarjolla on ollut huomattava ruusuvalikoima. Ruusuista olen kirjoittanut varmaankin tarpeeksi tänä kesänä (enkä siitä huolimatta häpeäkseni tunnista Herttoniemen kaunokaisia), joten tyytykäämme katselemaan kuvia.

Melkoisen perinteisiksi Herttoniemen puiston kasvit siis osoittautuivat. Kaikki kunnia Helsingin kaupungin puisto-osastolle, joka tekee paljon työtä vanhojen kasvikantojen säilyttämiseksi ja myös lisäämiseksi. (Ok, tiedän että puisto-osastoa ei ole olemassa, mutta voiko olla mitään niin naurettavaa kuin Rakentamispalvelu tai Stadin rakentajat, joka kai on viimeisin nimiviritelmä?)

Tulppaanikuumetta

Tulppaanien aika alkaa olla ohi, joten nyt on korkea aika julkaista tulppaanikavalkadi. Kuvat on otettu pääasiassa äitini pihalla eivätkä ne edusta niinkään tieteellistä luokittelua, vaan lajikkeista piittaamatonta ihastusta väreihin ja muotoihin. Joistain tulppaaneista kyselin tietoja, mutta huithapeli tarhuri vain keskittyi onnellisen tietämättömänä kukkien kivoihin ripsureunoihin ja muihin nimeä huomionarvoisempiin seikkoihin.

Itselleni tulppaanit jäivät mieleen kaihertamaan nostettuani niitä työn puolesta maasta koko sateisen perjantaipäivän. Nimittäin mikäli haluaa kokea jokakeväistä tulppaaniriemua, kannattaa tulppaanit nostaa kukinnan jälkeen kuivaan paikkaan lepäämään ja istuttaa ne takaisin maahan vasta syksyllä. Huonolla kasvupaikalla ja ilman huolenpitoa tulppaanit tahtovat jäädä lyhytaikaiseksi iloksi. Kannattaa muistaa, että tulppaanit ovat kotoisin seuduilta, joilla kostean kevään jälkeen alkaa kuiva kesä, ja joilla maaperä on hyvin hiekkapitoista. Tällaista olosuhdetta jäljittelemällä tulppaanit saa viihtymään myös kotoisen sateisessa kesässä. Ihan joka vuosi sipuleita ei tietenkään tarvitse nostaa kesäksi kuivumaan, mikäli olosuhteet ovat muuten hyvät. Nyt jouduimme nostamaan sipulit liian aikaisin, sillä kukinta oli vasta loppumassa eikä kasvi ollut ehtinyt kerätä vararavintoa sipuliin. Tulppaanipenkki kuitenkin tarvittiin kesäkukille ja muutenkin ihmisiä kuulemma ärsyttää, jos puistoissa on ns. rumaa, eli kukintansa lopettaneita kasveja. Tässä yhteydessä tekisi mieleni muistuttaa, että hetkeen tarttumisen kokemusta voisi harjoitella muillakin kuin kirsikankukilla.

Mutta nyt itse asiaan. 20.5 olen ollut puutarharetkellä jossain (en muista missä ja muistiinpanoni ovat tässä kohden hatarat), missä kukkivat tulppaanit edustavat karkean arvioni mukaan kevään 2009 ehdotonta suosikkiväriä. (Tarhatulppaaneja, joita seuraavissa kuvissa lähinnä esiintyy, voisi luokitella kukkimisajan ja kukinnon muodon mukaan. On varhain keväällä kukkivia yksinkertaisia ja kerrannais- eli pionikukkaisia. Keväällä kukkivia yksinkertaisia, jotka edelleen jaotellaan mm. Triumph-tulppaaneihin ja Darwin-tulppaaneihin. Edelleen on myöhään kukkivia yksinkertaisia ja kerrannais- eli pionikukkaisia. Lisäksi on liljamaisia liljakukkaisia tulppaaneita, ripsureunaisia crispa-tulpaaneita, epämääräisen muotoisia viridiflora-tulppaaneita, näyttäviä rembrandt-tulppaaneita sekä vaihtelevan rimpsuisia papukaijatulppaaneita. Päätelkää itse mitä kukakin edustaa, mikäli tieto tuntuu olennaiselta.)


Seuraavana esittäytyvät kaunottaret ovat kukkineet äidin puutarhassa Tampereen tietämillä 24.5.

Jatkoksi liitän mukaan kolme tänään (6.6) äidin pihalla kuvattua kukintotyyliä:

Pakko vielä kaivella arkistoja ja esitellä muutama suloisuus Ruissalon kasvitieteellisestä puutarhasta parin vuoden takaa.
Olisihan näitä; tulppaanilajeja on toista sataa ja viljeltyjä lajikkeita tuhansia. Puistoissa on tänä keväänä näkynyt paljon näyttäviä tulppaani-istutuksia ja epäilenkin sipulikasvien käytön lisääntyneen viimeisten vuosien aikana. Ehkä ihmisillä ja myös kunnilla on nykyään niin paljon irtorahaa käytössään, että jokavuotiset sipuliostokset eivät kovasti kirpaise kukkarossa. Ehkä sipulien saatavuuskin on lisääntynyt. Tai sitten olen itse vasta nyt kiinnittänyt huomiota tulppaaneihin. Tulppaanit eivät nimittäin ole herättäneet minussa aiemmin kovin suuria tunteita. Päinvastoin olen hieman kummeksunut ihmisten tarvetta löytää vuosi vuodelta erikoisempia kukintoja; erityisen hyvin mieleeni on puutarhamyymälävuosiltani jäänyt villitys mustaan tulppaaniin.

Vaan ei mitään uutta auringon alla. Kasvierikoisuuksien metsästys on etenkin tulppaanin kohdalla saanut varsin mittavia muotoja. Tulppaanit löysivät tiensä turkkilaisista puutarhoista eurooppaan 1500-luvun puolivälissä. Tulppaaneissa kiehtoi erityisesti niiden kyky muodostaa arvaamattomia väriyhdistelmiä. Ominaisuus, minkä on nykytiedon valossa todettu johtuvan viruksista. Tulppaaneista tuli muotivillitys, joka 1600-luvun alkupuolella hullaannutti Alankomaissa kaikki kansankerrokset. Yhdestä kukkasipulista saatettiin maksaa kaupunkitalon hinta. Parhaiten menestyivät ne, jotka olivat ennakoineet kauden muotivärit oikein. Lopulta tulppaaninsipulikauppaan liittyvä sijoituskupla puhkesi ja Hollanti joutui lähes vararikkoon. Uusien muunnoksien etsiminen ei kuitenkaan päättynyt tähän. Ranskalaiset seurasivat 1700-luvulla hollantilaisia uusien lajikkeiden kehittelijöinä ja 1800-luvun alkupuolella vetovastuun ottivat englantilaiset. Myös Englannissa nousi pienimuotoinen tulppaanikuume, mutta enää ei menty 1630-luvun äärimmäisyyksiin. 1800-luvun loppupuolella Hollantilaiset ottivat jälleen tulppaaninjalostuksen ohjat käsiinsä ja lienevät sillä tiellä edelleen. Mainittakoon vielä, että Suomeen ensimmäiset tulppaaninsipulit tuotiin jo 1600-luvun puolivälissä. (Tietoa historiasta löytyy mm. Brent Elliottin kirjasta Floora - puutarhakasvien historiaa. Suom. 2005.)

Vaikka en aiemmin ole erityisemmin perustanut tulppaaneista, poikkeuksen ovat tehneet ns. kasvitieteelliset tulppaanit. Kasvitieteellisiin tulppaaneihin luetaan kuuluvaksi erilaiset viljelyssä olevat luonnonlajit ja niiden muunnokset, sekä tuli-, raita- ja lummetulppaanien lajikkeet. Kasvitieteelliset tulppaanit ovat huolettomia kasvatettavia. Ne kukkivat uskollisesti ja leviävät iloisesti siementämällä ja sivusipuleista. Näihin pieniin tulppaaneihin voi mainiosti soveltaa saamaani ohjetta, jonka mukaan jokaiseen kaivettuun istutuskuoppaan, oli se sitten puulle tai pensaalle, kannattaa heittää kourallinen kukkasipuleita. Pikkuiset sipulikukat sopivat loistavasti puiden ja pensaiden alle tuomaan väriä kevään hentoon vihreyteen. Kukinnan jälkeen sipulikukat saavat rauhassa jäädä täyteen kokoonsa puhjenneiden lehtien peittoon.

Aivan mainio leviäjä on mm. parvitulppaani, joka (kokemukseni mukaan) muista tulppaaneista poiketen ei pane pahakseen savisempaakaan maata:

Metsätulppaani puolestaan on ihastuttavan herkkä ilmestys jopa suurena joukkona kasvaessaan ja sen erityisominaisuuksiin voi upean kullankeltaisen värin lisäksi laskea myös ihanan tuoksun:

Heihei tulppaanit! Ensi keväänä taas tavataan!