Puiden vanhuus

Herttoniemen kartanopuistoon kuuluu kummia.

Puuvanhuksien latvuksia kevennetään, jotta rungot jaksaisivat pysyä pystyssä vielä joitain vuosia tai vuosikymmeniä. Sata, sataviisikymmentä, ehkä kaksisataa vuotta on pitkä elinaika, joten väsymys on ymmärrettävää. Mutta nuorennusleikkausten jälki on kyllä surullista katseltavaa.

Voi tuota lehvästönsä menettänyttä lehmusta! Risukasoissa loistavat versojen punaiset, oranssit ja keltaiset silmut, jotka eivät enää avaudu pehmeiksi sydänlehdiksi.

Tämä raukkka näyttää suorastaan rivolta, paljaaksi riivityltä. Mutta ehkä tunnelma on keväällä toinen, kun huomio kiinnittyy tuohon yhteen versovaan oksaan, sen hennon vihreyden luomaan toiveikkuuteen. Kun ympäristö on siistitty irtileikatuista oksista ja linnut ovat ottaneet tyngät laulupuikseen. Ehkä.


Rungot näyttävät nyt kieltämättä nuorilta, kuin olisivat kasvaneet tiheässä metsässä ja joutuneet kilvan tavoittelemaan aurinkoa. Mutta niiden iän myötä muotoutunut persoonallisuus on kadonnut harottavan latvuksen ja lenkottavien oksien mukana.


Perustelut leikkauksille ovat hyvät ja kaupunkilaiset saavat olla tyytyväisiä siitä, että heidän hyvinvoinnistaan pidetään näin huolta. Nyt eivät puiden vanhuudenvaivat - tippuvat oksat ja lahoavat, kaatuilevat rungot - pääse vahingoittamaan heitä. Puistossa on turvallista kulkea tuulisellakin säällä.

Paljon muutakin on puistossa tapahtunut viimeisen kuvausreissun jälkeen. Kaneilta on nyt pääsy kielletty kaikkeen herkulliseen. Rusakot olivat ennen suojauksia ehtineet verottaa porraspielien ruusuja ja jättäneet verkottajille papanat merkiksi käynnistään - vetsenterävästi viillettyjen versonkärkien lisäksi. Herkkuhetket ovat nyt ohi ja pitkäkoipien on syytä etsiä ruokansa metsän puolelta.

Elämä jatkuu; vahojen puiden uupuessa uudet ottavat vauhtia kasvuunsa. Nuoruusvuodet on turvattu ainakin kanien tuhoilta. Ja toivottavasti myös ruohonleikkureilta ja siimaleikkureilta...

Viimeiseksi on vielä pakko laittaa ennen ja jälkeen kuva: etsi eroavaisuudet.

Ai niin! Tänään oli tällä erää viimeinen työpäivä kaupungin puistotyöntekijänä. Helsinkiläinen olen jatkossakin ainakin osittain, mutta ehkä retkeily nyt siirtyy enemmän Tampereen suuntaan. Ehkä.

Ensilumi

Ensilumi tuli keskiviikon ja torstain välisenä yönä. Joskus lokakuun lopulla satoi jo pikkuisen lunta, mutta se suli heti pois. Nyt lumi on pysynyt ainakin kaksi päivää, sillä vesivihmasta ja rännästä huolimatta sitä oli tänään iltapäivällä vielä pikkuisen jäljellä.

Talvi saapui myös Herttoniemen kartanopuistoon. Eilen en ehtinyt kuvaamaan, mutta tänään sain ikuistettua jäljellä olleen valkoisuuden.

Huomatkaa kuvan vasemmassa laidassa pilkistävä kaniverkko; niiden pystyttäminen taitaa olla tämän hetken kuumin ilmiö Helsingin puistoissa. Pupuilla on työllistävä vaikutus!

Vanhat kaikennähneet puuvanhukset ottavat piiskaavat viimat ja jäätävät räntäsateet tyynesti vastaan.

Vielä muistiinmerkintä tulevia vuosia varten; joulukausi avatui eilen punaisen paperitähden ilmestyttyä ikkunaan. Ulkona voi vihmoa ja pimentyä, mutta sisällä hohtaa lämmin punainen valo.

Lehtisateessa

On hauska seurata eri puiden talvettumista. Jotkut lajit, kuten metsävaahtera, pudottavat lehtiään hiljalleen paksuksi, syksyä pitkään värittäväksi matoksi. Saarni puolestaan tipauttaa lehtensä kirjaimellisesti yhdessä yössä. Oksistoon juuttuneita lehtiä satelee hiljalleen pari päivää rysäyksen jälkeen, mutta sitten puu onkin paljas ja puhdas. Kävin perjantaina kuvaamassa loppusyksyn lehtiä Herttoniemen kartanon puistossa. Valo on jo vähissä eikä kuvaaminen töiden jälkeen tahdo enää onnistua. Onneksi aurinkoisen päivän jäljiltä valoa riitti vielä iltapäiväksikin ja ehdin napata muutaman kuvan dokumentiksi syksyn hiemoimmasta ajasta, jolloin väriä on enää vähän, mutta vaikuttavasti.


Viimeiset lehdet sinnittelevät puissa.

Vanhat ruusulajikkeet loistavat vielä keltaisen ja oranssin sävyissä.

Marjojakin on vielä. Ruusunmarjojen lisäksi ainakin koiranheiden marjat hohtavat epätodellisen punaisina lehdettömässä metsässä.

Taikinamarja on ihana pensas: vaatimaton, mutta viehättävä. Jo varhain keväällä se ilahdutaa vaalealla viherryksellään ja vielä myöhään syksylläkin se loistaa hennon vaaleankeltaisena kaikkea ruskeutta vasten. Kannattaa muuten varoa taimimyymälöiden taikinamarjoja mikäli haaveissa siintelee tuo siro kasvutapa, sillä usein ulkomailta tuodut taikinamarjat ovat rotevia ja jämäköitä ja siten ilmeeltään aivan erilaisia kuin tuo kotoinen pensaamme.

Puhun paljon väreistä, mutta tuhatsävyinen ruskeuskin on hienoa.

Lopuksi vielä paluu kartalle, eli yksityiskohdista kokonaisuuteen. Kartanopuistossa on paljon puolisalaisia yllätyksiä, mm. Lemmenkujaksi nimetty oikopolku puiston reunalla.

Ehdinpäs kerrankin kuvaamaan ennen lehtipuhaltimia! Ei sillä että minulla olisi jotain niitä vastaan - päinvastoin pidän laitetta oikein kätevänä puistotyöläisen ominaisuudessa, mutta työn ulkopuolella arvostan kyllä paksuja lehtimattoja ja hiljaisuutta.

Lokaa, kuita ja puita

Uskoisiko tätä lokakuuksi? Kuu kylläkin on suuri ja oranssinen, mutta loasta ei ole vielä tietoakaan. Puita puolestaan kävin ihailemassa päivällä Hatanpään arboretumissa Tampereella.

Aloitin kierroksen Hatanpään kartanon vanhasta puistosta.

Osa puiston istutuksista on 1700-luvulta, jolloin puisto edusti englantilaista maisemapuutarhaa. Maisemapuutarhan ajatus näkyy edelleen maastonmuodoissa. Puistoa on uudistettu 1800-luvun lopulla, jolloin suuri osa vanhoista puista kaadettiin. Tältä ajalta on peräisin puiston nykyinen ilme. Kartanopuiston puut ovat enimmäkseen kotimaisia puulajeja; kuusia, koivuja, tammia ja vaahteroita. Joukossa on myös muutamia hedelmäpuita muistona vanhoista hedelmätarhoista; mm. Suomen suurimpiin kuuluva päärynäpuu. Hassua, että myös Herttoniemen kartanopuistossa ylpeillään Suomen suurimpiin kuuluvalla päärynäpuulla.

Vanha kartanopuisto on valoineen, varjoineen ja väreineen kuin satumetsä.

Puut ovat juuri nyt upeita. Lehmukset ovat vielä vihreitä, mutta vaahterat ovat vaihtaneet keltaiseen syyspukuun.

... tai oranssiin tai punaiseen - vaahterat todella osaavat koreilla! Puulajipuiston puolella voi vertailla saman suvun eri lajeja, kuten tässä metsävaahteraa ja verivaahteraa - vai onkohan tuo hurmevaahtera. Nimi arboretum tulee latinan puuta tarkoittavasta sanasta arbor, eli kyseessä on puulajeille omistettu puisto.

Väriä on lehtien lisäksi myös hedelmissä, kuten suloisen kuultavissa purppuraomenissa.

Tai marjoissa. Tässä pihlajakavalkadi. Oranssimarjaisia puita on eniten, mutta kuvasta näköjään erottuvat vain punamarjaiset.

Muistatteko vielä kuninkaallisia ja ruhtinaita?

Ehkä roolit ovat syksyn myötä vaihtuneet. Kuinka iloittelevalta amerikanjalopähkinä näyttääkään keltaisessaan ja kuinka majesteetillisen arvokkaalta kalskahtaa hevoskastanjan pronssinruskeus.

Mustamarjaorapihja loistaa punaisena. Myös sen sukulainen aitaorapihlaja värittyy kauniisti, mutta se ei koskaan pääse loistamaan vapaana vasten syysaurinkoa.

Ei puu, mutta puuvartinen kuitenkin: kiinanlaikkuköynnös. Muistatteko vielä sen kesäilmeen Kumpulan kasvitieteellisestä?

Miten elähdyttävää onkaan kulkea syksyisessä puistossa!

Annala

Annala, Villa Annneberg, sijaitsee Helsingin Vanhassakaupungissa. Kirjan Annala, rakkaudesta puutarhanhoitoon (Ranta, Nummi-Karttunen, Karttunen 2005) mukaan Annalan monipuolinen kulttuurimaisema kasveineen kertoo menneistä ajoista ja houkuttelee tutustumaan puutarhanhoidon salaisuuksiin. Näin varmasti onkin, sillä Huvilan ympäristö on julkista puistoa, missä pääsee ihailemaan monilajisia perennapenkkejä sekä vanhaan malliin tehtyjä kesäkukkaistutuksia. Hyötykasviyhdistys järjestää Annalassa erilaisia tapahtumia ja koulutuksia. Annalassa on myös viljelypalstoja. Itse olen tutustunut Annalaan juuri Hyötykasviyhdistyksen tapahtumien ansiosta.

Huvilan historia on mielenkiintoinen. Keisarillisen uudelleenrakennuskomitean ehdotuksesta vuonna 1820 kaupungin laita-alueet jaettiin palstoihin, jotka vuokrattiin viljeltäviksi ja rakennettaviksi. Vuokratuloilla helpotettiin kaupungin rahatilannetta ja samalla kaupunkiin johtavien pääteiden varret saatiin huolitelluiksi ja siisteiksi. Annalan tontti oli yksi tällaisista vuokratonteista. Korkeimman vuokran tarjosi kauppaneuvos, konsuli Gustaf Otto Wasenius, joka sai tontin vuonna 1826 viideksitoista vuodeksi. Vuokra-aikaa pidennettiin sillä ehdolla, että tontin ympärille rakennetaan lauta-aita ja alueen ohittavan maantien varteen istutetaan puukujanne villeistä lehtipuista. Sopivaksi katsottuja puulajeja olivat koivu, pihlaja, saarni ja vaahtera. Villa Anneberg sai nimensä Waseniuksen ensimmäiseltä vaimolta, Anna Mesneriltä.

Gustaf Oton kuoltua vuokraoikeus siirtyi hänen pojalleen Adolf Frederikille, jonka aikana maanviljelys jäi vähemmälle ja Annalassa alettiin elää huvilaelämää, johon kuului olennaisena osana lepäily, rentoutuminen ja luonnosta nauttiminen. Vuokralaiset vaihtuivat ja vuonna 1932 tila siirtyi tunnetulle puutarha-alan vaikuttajalle August Lännenpäälle ja vuodesta 1940 alkaen Annala on ollut kaupungin omistuksessa.

Villa Anneberg edusti varhaista porvariston huvilatyyppiä, jossa elettiin maalaistalon ja joutenolon välimuotoa. Wasenius halusi jäljitellä puutarhassa suurten sivistysmaiden puutarhatyylejä. Huvilan edustalla oli sydämenmuotoinen muotopuutarha käytäväsommitelmineen sekä pensas- ja kukkaistutuksineen. Huvilan länsipuolelle Wasenius perusti englantilaistyyppisen maisemapuiston. Puutarhaan olennaisena osana kuuluvat hyötykasvitarha, orangeria ja lavatarhat sijoitettiin muotopuutarhan molemmin puolin siten, että hyötytarhan korttelit olivat osana muotopuutarhan sommittelua. Annalan puisto ja puutarha säilyivät miltei muuttumattomina 1900-luvun alkupuolelle.

1990-luvulla alue haluttiin palauttaa entiseen loistoonsa ja sille tehtiin kunnostussuunnitelma. Nykyään Annala näyttää tällaiselta:

Huvilan edustalla, Hämeentien puolella, on hienoja kesäkukkaistutuksia. Puistotyöntekijänä ihailen ovelaa keksintöä, puupyörylöitä istutusten keskellä. Pyörylät ovat osa sommitelmaa, mutta voin myös kuvitella kuinka kätevää niiden päältä on hoitaa kasveja.

Isoa sommitelmaympyrää ympäröi vielä neljä (muistaakseni) pienempää:

6.8. huomion kiinnittivät tuoksuvat syysleimut. Kukkien väri oli tosin aika ärhäkkä.

Edelliseltä käynniltäni 2.6. mieleeni on jäänyt toinen vahva kukkatuoksu; syreenit.

Annalan vuonna 1844 rakennettu orangeria eli talvikasvihuone on vanhimpia säilyneitä kasvihuoneitamme. Se on rakennettu luonnonkivestä ja tiilestä ja se edustaa 1700-luvulla vaikuttanutta yksilapaista, poikkileikkaukseltaan epäsymmetristä ja vinomuotoista kasvihuonetyyppiä, jonka etelään suuntaava seinä on kalteva ja lasia. Orangerian nimi tulee sanasta orange, sillä tämän kaltaiset rakennukset oli alun perin tarkoitettu appelsiini- ja sitruspuiden talvettamiseen.

Orangerian lasien takana pilkisteli valtava määrä ihania pelargonioita. Hyötykasviyhdistyksellä on oma pelargonipiirinsä, johon kuuluvat asianharrastajat ylläpitävät hienoja kasvikokelmia. Pelakuiden pistokkaita saa myös ostaa ainakin erilaisten taimitapahtumien yhteydessä.

Alueen ensimmäinen vuokralainen, G.O. Wasenius, oli monessa mukana. Hän mm. uurasti Kaivohuoneen ja sitä ympäröivän puiston aikaansaamiseksi (muistatteko vielä Kaivopuiston - linkittäisin jos osaisin, vaan kun en osaa). 1837 perustetulla suomalaisella puutarhaseuralla oli tärkeä merkitys G.O. Waseniukselle. Hän mm. sai sen kautta siemeniä ja kasveja sekä tietoa niiden kasvattamisesta. Annalan puiston uudessa osassa ollaan tavallaan Waseniuksen jalanjäljillä levittämässä ja ylläpitämässä tietoa erilaisista perennoista. Hämeentieltä kohti huvilaa nousevissa perennapenkeissä on valtava määrä tuttuja ja tuntemattomia perennoja. Harmi kun niitä ei ole nimetty - joukossa oli nimittäin useita sellaisia, joihin en ole ennen törmännyt.

2.6 perennapenkki (tai osa siitä) on näyttänyt tältä:

Ja 6.8. tältä:

Kasvit on yhdistelty hienosti toisiaan tukevien ja korostavien värien ja muotojen harmoniaksi.

Kuriositeettina vielä mainittakoon, että Annnalassa on kasvatettu iilimatoja 1800-luvulta 1900-luvun alkupuolelle. Iilimadot olivat tärkeä apteekkituote, sillä niitä käytettiin kuppauksen asemasta imemään pahaa verta pois ihmisestä. Iilimatojen kasvattaminen oli luvanvaraista ja kaikenkaikkiaan vaikeaa puuhaa. Iilit viihtyvät vain tientynlaisessa vedessä ja nykyään ne ovatkin kuolleet lähes sukupuuttoon. Ei Annalassakaan enää ole iilimatolammikoita, mutta huvilan etupuolella oleva ruutanalammikko on kunnostettu.

Ruutanoitakaan ei enää ole, mutta hauskoja vesikasveja kuitenkin, mm. vaalenpunakukkainen lumme.