Kumpulassa

Tasan viikko sitten piipahdin kumpulan kasvitieteellisessä puutarhassa. Nopean silmäilykierroksen tarkoitus oli lähinnä tutustua alueeseen, tarkempi tutkiminen jää myöhemmäksi. Ostin kausikortin, joten teoriassa pääsen uusintakäynnille koska tahansa. Olen käynyt alueella runsaat kymmenen vuotta sitten ja siitä lähtien olen odottanut sen avautumista. Ja olihan siellä kiva kierrellä. Kumpulan erikoisuutena Kaisaniemeen verrattuna on ainakin se, että kasvit on järjestelty kasvimaantieteellisesti, lajien alkuperäalueiden mukaan. Järjestelmä on hyvä, vaikka kyllä siinäkin on puolensa, että samaan sukuun kuuluvat kasvilajit sekä niiden lajikkeet ja muodot kasvavat lähekkäin, helposti vertailtavina. Kumpulaan kootut kasvit ovat kotoisin pääasiassa Euroopasta, läntisestä ja itäisestä Pohjois-Amerikasta, Japanista ja Kaukoidästä. Kiinasta on kotoisin mm. tämä posliininkuultava kiinanpioni:

Kaukoidästä ja Japanista kiinnitin huomioni pikakierroksella aika ilmeisiin kasveihin; sellaisiin, joissa oli jotakin minun silmiini kummallista. Kuten vaikka tämä kärsäkalla, jonka nimi ei ainakaan ensisilmäyksellä tunnu sopivan kasviin:

Kärsäkallan hienous perustui oikeastaan enemmänkin varsiin kuin kukintoon:

Varren erikoisuuksista jännittävin taisi olla dahuriankoivu, jonka ympärillä kuhisi jatkuvasti ihmettelijöitä. Kuvan nappaaminen ihmisten selkien välistä vaati nopeaa toimintaa. Halusin puutarhaan ehdottomasti juhannusviikonloppuna, sillä kuvittelin sen olevan silloin hiljainen. Vielä mitä! Tai onhan mahdollista, että kuhina on vieläkin kiivaampi tavallisina kesäviikonloppuina. Mutta se koivu:

Tuollaiset silmiinpistävät yksityiskohdat saattavat helposti viedä huomion kokonaisuudesta ja muista, hienovaraisemmista yksityiskohdista. Kuten esimerkiksi näyttävänväristen lehtien takia kasvatettava kiinanlaikkuköynnös, jonka kukintaan kiinnitin nyt ensimmäistä kertaa - aivan sattumalta - huomiota.

Kukinta ei tietenkään ole mikään yllätys, etenkin kun tietää kiinanlaikkuköynnöksen tuottavan myös syötäviä hedelmiä, mutta jotenkin sitä ei vain huomaa. Yhtenä syynä voi olla sekin, että kiinanlaikkuköynnöksestä kasvatetaan enemmän hedekasveja, sillä niiden lehdet värittyvät voimakkaammin. Hedelmien syntymiseen tarvitaan nimittäin sekä hede- että emikasvi, poikkeuksena suomalainen 'Annikki', jossa hede- ja emikukat ovat samassa kasvissa.

Erilaisia hedelmystöjä sekä siemenkotia ja -hahtuvia kannattaa muuten tarkkailla heti keväästä lähtien. Mutta tämän tietysti tietävätkin kaikki voikukkien ystävät. Minä kiinnitin silmäni (johonkin?) kärhöön, (johonkin?) sorvarinpensaaseen sekä (johonkin?) vaahteraan:

Voi miksi en viitsi tehdä muistiinpanoja retkiltäni? Luotan muistiini, mutta huteraksi sekin hapertuu näiden muistiinpanojen kirjoittamisen siirtyessä viikkojen päähän retkeilystä. Täytyy selvittää noiden kasvien oikeat nimet jossain vaiheessa. Tuossa vaahterassa oli muuten hauskan raidallinen runko.

Kasvimaantieteellisen osion lisäksi Kumpulasta löytyisi kulttuurikasvien puutarha, joka jakautuu koristekasviosioon, kartanopuistoon, lääkekasviosioon, ravintokasviosioon sekä hedelmä- ja marjatarhaan. Niihin tutustun seuraavaksi!

Kurjenpolvien lomassa

Helteisenä alkanut aamu vaihtuikin viileäksi pilvipäiväksi. Aamuauringossa ehdin kuitenkin retkeillä vaihteeksi äidin pihalla, saatuani kutsun aamupalalle. Odottamani kärhökukinnot olivat jo ohi ja edelleen jäi epäselväksi, onko Kasitien varrelta Vakkataimesta muutama vuosi sitten ostamani pagodikärhö edelleen elossa. Epäilyksenalaisen kasvin kukat olivat kuulemma hieman oudot, mutta väritys ei selostuksen perusteella täsmännyt pagodikärhöön. Kaikenlaista muuta kyllä kukki, mm. nyppykurjenpolvet.

Myös peittokurjenpolvet olivat kukassa, mutta ne nyt kukkivatkin miltei koko ajan. Tämä pinkki sorttimentti on selvinnyt hyvin kaikenlaisista paikanvaihdoksista toisin kuin kauniin valkoinen lajitoverinsa. Taustalla on mukavan pehmeälehtistä lampaankorvaa - siis nukkapähkämöä.

Kiva väri- ja muotoyhdistelmä syntyy jättipoimulehdestä ja ukkolaukasta. Jättipoimulehti on mainio perenna miltei millaiseen paikkaan tahansa. Ja sen raikas väritys piristää miltei mitä tahansa väriyhdistelmää.

Vielä lisää ukkolaukkoja, kun eivät edellisessä kuvassa päässeet oikeuksiinsa:


Kesäkukatkin olivat saapuneet pihalle. Risuisessa kuninkaantuolissa kasvoi lobeliaa ja orvokit olivat päässeet pylvään päälle keikailemaan.


Retkeni jatkui maaseudun kesäpaikkaan, missä kohtasin jälleen kurjenpolvien kukkarunsauden. Minulla on jossain vaiheessa ollut outo kurjenpolvi-innostus, jonka jäljet näkyvät edelleen läheisteni pihoilla. Kuvan perennapenkissä on ainakin tuoksukurjenpolvea (joista valkoinen on kadonnut ja vaaleanpunainen rehottaa), nyppykurjenpolvea, idänkurjenpolvea, kaukaasiankurjenpolvea, verikurjenpolvea sekä riesaksi asti leviäviä tummakujenpolvia (ainakin kahta eri sorttia) ja kyläkurjenpolvea. Kaikki eivät onneksi kuki yhtä aikaa.

Kurjenpolvet ovat todellisia jokapaikankasveja; monet niistä ovat helppoja ja runsaita ja sopivat erilaisiin ympäristöihin. Keräilijöille kurjenpolvissa riittää loputon työsarka, mikä varmasti lisää niiden viehätystä. Aromaterapiahierontakurssilla valitsin sokkona tuoksukseni geraniumin, eli kurjenpolven, mikä saattoi osin johtua tuoksun tuttuudesta. Toisaalta on mukava ajatella, että jokin kasvi on juuri minun kaltaiseni, ja tällaiseksi kasviksi miellän mielelläni kurjenpolvet (ja toisaalta myös pelargonit, mutta niistä ehkä myöhemmin). Aromaterapiassa geraniumia luonnehditaan antiseptiseksi, puhdistavaksi, rauhoittavaksi, tasapainottavaksi, stressiä ja masennusta poistavaksi, tulehduksia vähentäväksi, sekä hormonitoimintaa stimuloivaksi ja tasapainottavaksi. Jo kurjenpolvien olemus henkii rauhaa ja tasapainoa, mutta toisaalta myös arjen kauneutta ja pieniin yksityiskohtiin piilotettua ylellisyyttäkin.

Mutta jotta kurjenpolvet eivät veisi kaikkea huomiota, liitän mukaan vielä kuvan vanhasta saksankurjenmiekkalajikkeesta.

Ja löytyy vanhan maalaistalon pihalta tietysti myös jalopioni:

Rhododendron!

Laajasuonpuistoon suuntasin minäkin viikko sitten, alppiruusuja töllistelemään. Hautausmaan kesätyöntekijänä, ennen puutarhuriopintojani, jäi vanhempien työtovereiden puheista mieleeni eriskummalliset rhododendronit. Niiden piti oleman jotain aivan ylimaallisen ihmeellistä; vaikeita kasvatettavia, mutta sanomattoman upeita. Myöhemmin aloin aavistella, että osa kasvien viehätyksestä liittyy juuri tuohon vaikeaan ja jännittävältä kalskahtavaan nimeen - rhododendron.

Siellä ne siintelivät, suomalaisessa soisessa mäntymetsässä. Kieltämättä alppiruusut ovat viehättäviä kasveja; sopivan kokoisia, ikivihreitä (tosin niiden talvisuojaukset eivät aina ole kaunistuksia), ylenpalttisesti kukkivia. Puisto on perustettu alppiruusujen jalostusta ja tutkimusta varten. Täältä ovat peräisin puutarhamyymälöistäkin tutut 'Mikkeli', 'P.M.A Tigerstedt', 'Helsinki University' sekä tietenkin 'Haaga'. Puistossa kulkiessaan voi todeta, että eivät alppiruusut nyt niin ylettömän hankalia kasveja ole. Vaikean maine saattaakin perustua siihen, että pensaita on istutettu huonoille paikoille tai että taimien alkuperä ei ole suomen oloihin sopiva. Meille sopivat kasvit ja pieni vaivannäkö oikeanlaisen kasvupaikan ja maaperän suhteen takaavat menestyksen alppiruusukasvatuksessa.

Minua viehätti alppiruusujen valtava koko. Niiden rungosto muodosti kauniin pystylinjaston kukkivan katon alle. Pensaita oli yltäkylläisesti, miltei ähkyyn asti. Joka puolella kukkia, kukkia, kukkia...

Anu Väinölän ja Osmo Jussilan kirjoittaman kirjan "Alppiruusut" mukaan rodot saapuivat suomalaisiin puutarhoihin jo 1800-luvulla. Ensimmäinen maininta on Inkoon Fagervikin kartanosta vuodelta 1872. Siellä kasvoi 21 erilaista alppiruusua ja 23 atsaleaa. Alppiruusuharrastus alkoi kunnolla kuitenkin vasta 1930-luvulla, jolloin uranuurtajina toimivat C.G Tigerstedt Mustilan arboretumista sekä Helsingin kaupunginpuutarhuri Bengt Schalin vuosilta 1946-1957. Siitä lähtien alppiruusuja ja atsaleoja on kokeiltu ja jalostettu Suomeen sopiviksi ja harrastuneisuus on saanut joillain innokkaimmilla jopa rodomanian piirteitä.

Ihastuin niihin pikkuisen minäkin. Alppiruusun nuput ja yksittäiset kukat ovat erityisen kiehtovia. Katsokaa vaikka:

Alppiruusujen lisäksi Laajasuonpuistossa kasvaa atsaleoja. Ensimmäinen aistimus niistä alppiruusujenkin keskellä oli kelta-atsalean voimakkaan makea tuoksu. Atsaleat eivät tuntuneet massaistutuksina niin massiivisilta kuin alppiruusut ja ehkä siksi niiden joukossa oli leppoisampi kuljeskella.

Kelta-atsalea on muuten ainoa Euroopasta kotoisin oleva atsalealaji. Sen levinneisyysalue ulottuu Turkin Kaukasukselta Puolaan ja sitä näkee monin paikoin villiintyneenä Euroopassa sellaisillakin alueilla, joiden alkuperäislajistoon se ei kuulu. Kelta-atsalea on talvenkestävä ja hyvä leviämään juuriversoista. Minua kuitenkin viehättävät eniten sen kullankeltaiset ja tuoksuvat kukat.

Atsalean yksittäiset kukat ovat huomattavasti sirommat kuin sukulaisellaan alppiruusulla, mikä myös viehättää minua. Kukien ulkomuoto on viehkon liljamainen.

Puisto on erikoinen elämys. Kukinta-aikaan värit tuntuvat vyöryvän päälle ja yksittäiset pensaat jäävät massojen varjoon. En tiedä miltä puisto näyttää kukinnan jälkeen. Syksyllä luulisi ainakin atsaleojen värittyvän kauniisti ja ehkäpä alppiruusujen käpristyvät lehdet luovat omaa tunnelmaansa. Puistossa oli mukava käydä, mutta nyt riittävät rodot vähäksi aikaa.

Juhannuskukkia

Joskus taannoin on uskottu, että kasvit ovat voimallisimmillaan juhannusyönä; silloin kerätyillä kasveilla on erityisiä taikavoimia. Ja voihan niin uskoa edelleenkin ken haluaa. Minäkin olen tänään riipinyt maitohorsmanlehtiä ja nokkosia viherjauheeksi, voimaksi talven varalle.

Viherjauhe ei ole kovinkaan taikavoimaista, mutta taikavoimiakin kasveilla voi olla. Esimerkiksi sananjalan ja muidenkin saniaisten on sanottu kukkivan vain juhannusyönä. Itiökasvin kukinta on luonnollisestikin hyvin epätodennäköistä, mutta eihän sitä koskaan tiedä. Mikäli tällaista ihmettä pääsee todistamaan, kannattaa kukka poimia, sillä se takaa poimijalleen taikavoimia tai vaihtoehtoisesti tekee näkymättömäksi. Keskuspuistoon ja Vantaanjoen varteen suuntautuneella juhannuspyöräilyllä pääsimme lähes todistamaan saniaisen (alvejuuren) kukintaa. Lähemmin tarkasteltuna kukka osoittautui metsäkurjenpolveksi, joka vanhan kansan suussa on tunnettu juhannuskukkana kukintansa ajoittumisen vuoksi.

Myös pujo tekee juhannustaikoja. Perimätiedon mukaan pujon alta löytyy juhannusyönä hehkuva hiili, joka keskiyöllä katoaa. Mutta jos hiilen ehtii napata, saa siitä avun kaikkiin vaivoihin. Mikäli hiilen nappaaminen osoittautuu liian vaikeaksi tehtäväksi, voi kokeilla tanssimista juhannuskokon ympärillä pujo vyötäisille kiedottuna. Kun pujon tanssin jälkeen viskaa kokkoon, on terveys taattu vuodeksi eteenpäin.

Kuismien ruotsinkielinen nimi johannesört on annettu Johannes Kastajan muistoksi ja siten myös kuismat ovat juhannuskukkia. Runo 1400-luvulta kertoo kuismiin liittyvän myös juhannustaikaa: "Vain pako on kaikkien noitien työnä, kun kuisma poimitaan juhannusyönä. Mennyt on paholaisen voimain taika, kun on turvana kuisman taika. Hiero kanaan kukan punaista paloa, niin ei mikään rajuilma vahingoita taloa. Suojaa hyvin myös itsesi; kiedo kuismaseppel kaulasi ympäri."

Norjassa puolestaan uskotaan, että kun syö juhannusyönä väinönputkenjuurta, paranee mistä tahansa vaivasta. Väinönputki on myös hedelmällisyyden symboli, jota morsian ja sulhanen ovat kantaneet mukanaan kirkkoon mennessään.

Minusta oivallisin juhannuskasvi on kuitenkin koiranputki. Sen taikavoimana on aistien ilahduttaminen. Koiranputken pitsihuntu on juhannuksen tienoilla upeimmillaan. Peltoteitä kulkiessaan voi vienossa tuulessa tuntea sen makean tuoksun.

Juhannusretkemme siis suuntautui Keskuspuiston kautta Niskalan arboretumiin ja sieltä Vantaanjoen vartta takaisin Vallilaan. Arboretum oli hauska löytö. Se on perustettu 1900-luvun alussa jonkinlaiseksi taimitarhan näytealueeksi. Alue oli melkoisen villiintynyt, mutta sitäkin hauskempaa sieltä oli tehdä löytöjä. Mieleen tuli hämeenkyröläisen Kalle Linnusmäen torppa samalta ajalta. Linnusmäki oli innostunut puutarhuri, ns. kansanbotanisti, joka kylvi torppansa pihapiiriin mitä erikoisempia kasvilajeja. Siemenet hän hankki kirjeenvaihdolla muiden kasviharrastajien kanssa ja kävipä hän lopulta siemenkauppaakin.

Arboretummissa sain vihdoin (yhden) vastauksen kysymykseen, miltä näyttää unkarinsyreeni. Siis tältä:

Lehdet ovat tummahkon vihreät, kukat pystyt, violetihtavat. Olen aivan sekaisin unkarinsyreenissä ja puistosyreenissä, mutta ehkä nyt erotan ne vähän paremmin toisistaan. Siis mikäli eivät ole kovasti risteytyneet.

Ja kun syreeneihin päästiin, esittelen vielä nuokkusyreenin, joka eilen vasta aloitteli kuintaansa Töölönlahden rannalla:

Syreenit ovat sikäli käyttökelpoisia pensaita, että yhdistelemällä eri lajeja saa kukinnan jatkumaan pitkälle kesään. Nuokkusyreenejä seuraavat vielä valkoiset likusterisyreenit. Pensaat ovat niin saman oloisia, että niitä voi melko helposti yhdistellä pensasryhmään. Tosin syreenit ovat näyttäviä myös yksittäin tai pieneksi puuksi kasvatettuina.

Perennoista minä liitän mielessäni juhannukseen erityisesti ihanat idänunikot. Keskikesällä niiden kukinta alkaa olla jo lopuillaan, mutta vielä juhannuksena ne julistavat vastaansanomatonta punaisuutta. Niiden elinkaari nupusta siemenkotaan on koristeellisuuden juhlaa.

Juhannuksen tienoilla on myös aika sanoa hyvästit alkukesän pikkuauringoille, voikukille.

Kuninkaallisia ja ruhtinaita

Eilen retkeilin luonnonkukkien päivän kunniaksi Töölössä, missä yhdessä kadunkulmassa törmäsin jalopähkinän emikukintoon. Tässä siis jatkoa lauantain merkinnälle, mihin livahti kuva jalopähkinän hedekukista.

Jalopähkinät ovat mielestäni puiden kuninkaallisia. Ne ovat tilaaottavia, ryhdikkäitä, arvokkaita ja kaikessa suurudessaan hienostuneita (ainakin saduissa kuninkaallisetkin ovat sellaisia). Kotipuutarhalehden verkkosivuilta luin jalopähkinöiden sukunimen Juglans tarkoittavan jupiterin terhoa tai pähkinää. Jupiter oli muinaisten roomalaisten ylin jumala. Kreikkalaiset puolestaan pyhittivät jalopähkkinät zeukselle. Samaisen tietolähteen mukaan suomessa viihtyvät amerikanjalopähkinä, mantsurianjalopähkinä ja japaninjalopähkinä. Näiden pähkinät eivät ole syötäviä, mutta sukulaisensa saksanpähkinä lienee monille tuttu myös ruokapöydästä.

Jalopähkinät ovat niin komearakenteisia, että niiden mieltäisi kaipaavan ympärilleen laajoja nurmikenttiä. Upean latvuksen varjossa olisi puistoretkeilijän nautinnollista lueskella tai syödä eväitä. Mutta lähiaikoina olen törmännyt näihin ylimyksiin ihan toisenlaisissa paikoissa; kadunkulmassa ja katupuurivistönä. Katupuuna kasvavista puista oli leikattu jo paljon oksia pois, vaikka ne eivät nähdäkseni olleet edes erityisen vanhoja. Mitenhän näille mahtaa käydä, kun ikää ja kokoa karttuu vielä enemmän?

Mikäli jalopähkinät ovat kuninkaallisia, ovat hevoskastanjat ruhtinaita. Myös hevoskastanjoissa on kokoa ja tyyliä, mutta lisäksi niiden olemus on runsaan rehevä ja jopa liioittelevan koristeellinen. Katsokaapa vaikka näitä orkideamaisia kynttiläkukintoja:

Hevoskastanja kasvaa luonnonvaraisena Balkanilla tuoreissa, varjoisissa vuoristometsissä. Hevoskastanjan erikoisuus on se, että sen lehdet ovat täysin kehittyneitä jo silmuissa ja keväällä ne auetessaan kasvavat vain lisää kokoa. Lehdet ovatkin lopulta trooppisen rehevät ja niiden ansiosta puu luo ympärilleen melko eksoottisen tunnelman.

Suomen kuuluisimmat hevoskastanjat taitavat kasvaa Hesperian puistossa Helsingissä. Kukinta-aikaan puisto onkin uljas näky. Kaupunkipuina hevoskastanjat ovat oivallisia paitsi ylvään ulkomuotonsa vuoksi, myös siksi, että niillä on mainio kyky puhdistaa kaupunki-ilmaa saasteista. Lehdet poistavat ilmansaasteita tehokkaasti vahingoittumatta kuitenkaan itse. Lisää hevoskastanjoita kaduille siis!

Eilen kukinta alkoi olla Hesperian puistossa jo lopuillaan:

Seuraavaksi tulevatkin ihanat piikkipallot, joiden sisältä löytyy kiiltävänruskeita siemeniä.

Palsta-aamuna

Kahvia ja köyhiä ritareita. Täytyy odottaa että pyykkikone pyörii loppuun ja vasta sitten voi lähteä palstalle valmistelemaan (vihdoin!) maata esikasvatetuille kesäkurpitsoille, kurkuille ja salkopavuille. Taimet ovat jo muutaman yön valmistautuneet siirtoon tuuletusparvekkeella viilipurkeissaan ja nyt ne olisi korkea aika saada multaan kasvamaan. Hiukan kauhistuttaa tieto, että niille tarkoitettua maa-aluetta ei ole vielä käännetty ja parhaillaan mullasta nauttivat tiuha juolavehnäkasvusto, päivänkakkarat, valvatit ja vuohenputket. Onneksi tiedossa on pilvisiä päiviä, taidamme siis selvitä ilman suojaavia harsoja - mikäli siis saamme palstan kuntoon ja taimet maahan. Köyhiä ritareita on muuten tarjolla siksi, että joku ystävällinen nuorimies jakoi Kallion kaduilla pussistaan leipää tupakkaa vastaan. Saimme leivän, vaikka tupakkaa ei ollutkaan vastalahjaksi.

Jäikö ketään kaivelemaan se kummmallinen kasvi, jonka Kaisaniemen kasvitieteellisestä otettu kuva oli puutarharetkissä muutama viikko sitten? Siis tämä:

Tiedoksenne kerron, että kyseessä on kaukasianpioni, Paeonia mlokosewitschii. Muitakin pioneja oli jo silloin 25.5 kukassa. Esimerkiksi kartanopioni:

Sekä kameran tavoittamattoman punainen tillipioni:

Pyykit taitavat olla valmiita. Laitan vauhtiin päästyäni vielä muutaman alkukesän kuvan parin vuoden takaa Hatanpään arboretumista Tampereelta. Kun sinne ei pääse muuten käymään, lienee paikallaan muistella aiempien vuosien puutarharetkiä kuvien avulla.

Jalopähkinöitä ja koristeomenapuita. Nyt taimet koriin ja matkaan!

Suomessa puutarhataide on sopeutumista

Tämän opin tänään ollessani Maunu Häyrysen opastamalla kierroksella Kaivopuistossa. Puutarharetkeilijä on sairastanut kesäflunssaa, mutta raahautui tänään töihin, jotta kehtaisi illalla lähteä Helsinki-päivän opastetulle kierrokselle. Ja kyllä se kannatti. Sekä Häyrynen että muut oppaat olivat mukavia kuunneltavia.

Mutta mitä sopeutumista suomalaisessa puutarhataiteessa siis on? En kuullut kuinka Häyrynen perusteli väittensä ja siksi se jäi kutkuttamaaan mieltäni. Tietysti ilmasto on yksi vaikuttava tekijä; täällä menestyvät kasvit ja kasvillisuustyypit. Yhtä olennaista on luullakseni jonkinlainen into soveltaa. On esimerkiksi aika kummallista, että englantilaisen maisematyylin mukaisia puistoja on Suomessa alettu rakentaa kivikoille ja kalliokoille. Näin on tapahtunut Kaivopuistossa, mutta myös esimerkiksi Tampereen Näsinkalliolla ja varmasti muuallakin. Kaivopuiston kivikkoja on loivennettu (Tukholmasta saadun mallin mukaan) kaupunkilaisten jätteillä, Tampereella samaan tarkoitukseen on käytetty Mustalahden ruoppausmassoja. Ei siis ole valittu ilmeisintä puistomaastoa, eli loivapiirteistä niittyjen ja lehtojen mosaiikkia, vaan on lähdetty vaikeimmasta; karuista muuhun rakentamiseen soveltumattomista kallioista. Ehkäpä syy onkin juuri siinä, että puistoiksi ovat päätyneet ne maa-alueet, joille ei ole muuta käyttöä. Joka tapauksessa puistorakentamisen sitkeys on kunnioitettavaa. Ehkäpä jo nykyään käytettäisiin luovemmin hyväksi lähtötilannetta ja kunnioitettaisiin maaston luonnetta, mutta 1800-luvulla käkkyrämännyt ja kivikot eivät olleet suurinta huutoa. Haluttiin loivapiirteistä englantilaista maalaismaisemaa hinnalla millä hyvänsä. Ja hyvä niin, sillä laajojen nurmikenttien kuvioimat ja lehtipuiden varjostamat puistot ovat mitä oivallisimpia kesäolohuoneita kaupunkilaisille.

Kaivopuiston tarina on mielenkiintoinen. Kuvassa näkyy puiston maastonmuotoilu sellaisena, millaista se on puistorakentamisen ensimmäisessä vaiheessa ollut. Maunu Häyrynen kirjoittaa artikkelissaan Helsingin kaupunkipuistot (Hortus Fennicus - Suomen puutarhataide, 2001), että Kaivopuisto sai alkunsa 1834 perustetusta Ulriikanporin kylpylä- ja kaivohuoneyhtiöstä, jonka tarkoituksena oli perustaa Helsinginniemelle merikylpylä ja ravintola. Tähän liittyen ympäristö muokattiin puistoksi terveyskävelyjä ja meri-ilmasta nauttimista varten. Leppiä ja männynkäkkyröitä kasvaneiden kallioiden muokkaamiseen puistoksi uhrattiin valtavasti voimavaroja. Kallioiden välinen suonotkelma kuivattiin ja puistoalueelle ajettiin lastikaupalla täytemaata ja kasvualustaa. Saksasta tuotiin suuret määrät jalopuita, mutta istutuksissa suosittiin myös kotimaisia metsätaimia. Osa taimista tuotiin Tullisaaresta, tupakkatehtailija ja puistomesenaatti Henrik Borgströmin tiluksilta. Borgströmin motiivi puistoympäristöjen kehittämiselle oli yksilömoraalinen velvollisuus käyttää osa liikevoitosta yleisen hyvän aikaansaamiseen. Kiinnostava tyyppi, jonka nimi vilahtelee tiuhaan Helsingin puistohistoriassa.

Alussa olivat siis kalliot ja niiden ympärille senaikaisin voimin ja välinein rakennettu puisto. Maisema muuttui 1800-luvun viimeisellä vuosikymmenellä Helsingin ensimmäisen kaupunginpuutarhurin Svante Olssonin astuessa kuvaan. Olsson vannoi mannermaisen kaupunkipuiston perusperiaatteiden nimeen. Käytännössä tämä tarkoitti visuaalisesti ymmärettyyn luonnonmukaisuuteen perustuvaa monimuotoisuutta yhdistettynä huolellisen suunnittelun aikaansaamaan tehokkuuteen. Olssonin aikana Kaivopuistoa uudistettiin paikoin voimakkaastikin. Käytäväverkosto uudistui, puusto sommiteltiin ryhmiksi (aina pariton määrä, keskelle jotain korkeakasvuista) ja pensasryhmiä istuttamalla puistooon luotiin yllättäviä näkymiä ja tiloja. Huomatkaa kuvassa laajat nurmikentät, puuryhmät, käytävä joka kaartuu pensasryhmän takaa, sekä entistä loivemmat maastonmuodot. Ja tietysti puistokävelijät, joita varten kaikki on valmistettu.


Tässä vaiheessa siirryttiin järeämpään puistorakentamiseen; kallioiden räjäyttämiseen ja jätetäyttöihin. Olssonin tähtiajatus oli aikaansaada laajoja, tasaisia näkymiä. Päänäkymä rakennettiin Kaivohuoneelta merelle. Näkymän tieltä poistettiin kalliota ja se reunustetiin elävärajaisilla puuryhmillä. Kuvassa on samainen, edelleen olemassaoleva näkymä, mutta mereltä Kaivohuoneelle. Ja kuten kuvasta näkyy, puisto on jälleen uudistusten alla; puiston pääakselin vanha lehmuskujanne on istutettu uudelleen ja rakennustyömaasta päätellen alueella tehdään muitakin uudistustöitä. Huomatkaa muuten, että käytävät eivät kulje näkymän suuntaisesti, vaan poikkisuunnassa siihen nähden.

Alla olevassa kuvassa on näkymä näköalakukkulalta. Siinä voi vielä aistia jälkiä kylpylän aikaisesta puistonäkymästä. Kylpylähän avattiin vuonna 1838 ja sen loistokausi kesti vain runsaat kymmenen vuotta. Vuodet kylpyläajan ja Olssonin uudistusten välissä puisto eli hiljaiseloa ja saattoipa hiukan rapistuakin. Ensimmäisistä puistovuosista muistuttavat puiden lisäksi niityt, joita 1800-luvulla ei juurikaan leikattu tai jos leikattiinkin, sen tekivät eläimet.

Yksi mielenkiintoinen Olssonin oivallus oli Helsingin, ellei peräti Suomen, ensimmäisen leikkipuiston perustaminen. Puisto perustettiin vanhan (vahingossa) kuivatun lammen paikalle. Lammenrannan upeat tervalepät ovat edelleen muistuttamassa entisistä ajoista. Leikkipuistokin on edelleen olemassa ja toiminnassa, tosin oletettavasti melkoisen muutoksen kokeneena.

Kaivopuiston uusimmassa osassa, 1990-luvulla rakennetussa ns. valkoisessa puutarhassa, pääsimme tutustumaan skandinaaviseen suunnittelutyylin. Tyylissä keskeisellä sijalla ovat erilaiset geometriset muodot, sekä kasvien avulla luotu muoto- ja värivaihtelu. Suunnitelman on tehnyt Gretel Hemgård.

Kaivopuisto on käsittääkseni hyvin suosittu oleskelupuisto, mutta lisäksi siellä järjestetään kaikenlaisia tapahtumia. Itse en viitsi tunkea ihmismassoissa ja inhoan sitä, että puistoissa joutuu olemaan kuin kaatopaikalla; lasia, tupakantumppeja ja kaikenlaista roinaa ovat kalliot väärällään. Siksipä oli mainiota tutustua puistoon etäämmältä katsellen ja tarinoita kuunnellen.

Puiston lisäksi tutustuimme Kaivopuiston arkkitehtuuriin. Sieltäkin nappasin kuviini kasveja: upeat jalosyreenit kauniin vihreän kerrostalon aidanteesta sekä rusokuusamat huvilan edustalta.

Seutu oli erikoinen sekoitus vanhaa ja uutta. Kaunista, hienoa, tyylikästä, mutta myös rumaa ja sekavaa. Ja kivan villiä välillä.